Totuuden kanssa silmäkkäin

Totuuden kanssa silmäkkäin -juttu on julkaistu Anna-lehdessä nro 41/1996
Copyright © 1996, 2012 Eija Mäkinen

 

Näyttelijä Veikko Sinisalon taival on ollut pitkä, uljas, myrskyinenkin. Joutsenlaulukseen hän valitsi kuolemaan tuomitun filosofin sanat, Sokrateen puolustuspuheen.

 

Nähkää tässä luokkahuone 20 vuotta sitten. Katederilla seisoo vanttera mies, leveäleukainen, väkeväsanainen. Tunnin päätteeksi vieras hyvästelee oppilaat runonpätkällä. SUOMALAINEN! hän kajauttaa, ja kirjaimet kimpoilevat pienen huoneen seinistä jähmettäen hetkessä kuulijat. Kuin suolapatsaat he tuijottavat luokassa riehuvaa näyttelijää, jonka ääni vain kasvaa ja kasvaa ja kasvaa…

 

Se oli ensitapaamiseni Veikko Sinisalon kanssa. Niin pysäyttävä oli hänen virtuoosimainen tulkintansa Jorma Eton runosta, että lankesin loveen kertaheitolla.

 

Nyt sama voimanäyttelijä esittelee leppoisasti kotitalonsa Jysmän aarteita – Ilmari Kiannolta saatua karhuntaljaa, Ensio Suomisen impressionistisia pukuluonnoksia, satojen nidosten kirjastoa – ja kerii mennyttä hersyvin lausein.

 

Hän on vanhentunut, tietenkin, saanut juuri 70 vuotta täyteen, mutta ei puhettakaan, että ikä olisi nujertanut miehen. Vaikka takana on sydänremontti ja kaksi halvauskohtausta, Veikko Sinisalo pukee ylleen Sokrateen viitan, astuu Tampereen Työväen Teatterin näyttämölle valonheitinten kiilaan ja haastaa katsojat henkiseen mittelöön ilta toisensa jälkeen.

 

Matka Herajoen työväentalon keittiön nurkasta suomalaisen näyttämötaiteen kiitellyksi professoriksi on ollut pitkä, kivinenkin, mutta jääräpäisellä sisulla ja ahkeruudella Veikko Sinisalo on raivannut tiensä huipulle. Hänen paatoksellisesta tyylistään on maailman sivu oltu monta mieltä, mutta kukaan ei voine kiistää Sinisalon ansioita suomalaiskansallisten tyyppien esittäjänä. Hänen alikersantti Lahtisensa, Koskelan Jussinsa, Laurilan Anttoonsa, työmies Rantasensa ja Sven Tuuvansa ovat piirtyneet ikiajoiksi ihmisten mieleen. Niistä hänet tunnetaan, niistä hänet muistetaan.

 

Syntynyt näyttelijäksi

 

Veikko Sinisalon kaltaisen elävän legendan esittely lyhyesti on tragikoominen tehtävä. Jo hänen ansiolistansa perkaaminen vie tunteja. Mitä pidemmälle luetteloa lukee, sitä ällistyneempi olo tulee. Tämä mieshän on mahdoton, hän on ehtinyt vaikka mitä!

 

Kun Veikko Sinisalolta perää kiihkeän tekemisen syitä, vastaus ei ole pituudella pilattu.

 

– Olen syntynyt näyttelijäksi, hän sanoo.

 

Opiskellessaan Suomen Teatterikoulussa lähes 50 vuotta sitten Veikko Sinisalo tutustui rehtori Wilho Ilmarin johdolla stanislavskilaiseen metodiin. Venäläistä mestaria hän lainaa nytkin puhuessaan näyttelijän työstä. Teoksensa lopussa 1900-luvun merkittävimpiin teatteriteoreetikkoihin lukeutuva Konstantin Stanislavski lupaa, että näyttelijän on mahdollista saavuttaa kaikki kirjassa kerrottu ammattitaito, jos tämä vain on lahjakas.

 

Tänä päivänä tuskin kukaan epäilee lukuisilla tunnustuksilla palkitun pirkkalaisprofessorin lahjakkuutta, mutta toisinkin on ollut.

Uransa alussa Veikko Sinisalo oli jäykkä, hitaasti syttyvä ja herkkäitkuinen etsijä, jonka puheilmaisu puuroutui ja jalat vinksahtelivat tahdottomasti. Tampereen Työväen Teatterin johtaja, sarkasmistaan tunnettu Eino Salmelainen, piti Sinisaloa lahjattomana heittopussina ja suunnitteli jopa tämän erottamista. Hän muutti kuitenkin mielensä Veikon osoitettua taitonsa Marcel Aymen näytelmässä Portto ja pyhimys.

 

Yhdennellätoista hetkellä tullut läpimurto neuroottisena ja seksuaalisesti estyneenä Octavena lumosi kriitikot, poiki ensimmäisen julkisen tunnustuksen – Tampereen Teatterikerhon palkinnon parhaasta taiteellisesta saavutuksesta – ja sai Salmelaisen tiiraamaan nuorta näyttelijää uusin silmin.

 

Veikko Sinisalo sanookin joutuneensa tekemään uransa aikana lujasti töitä. Pelkän intuition varaan ei voi tuudittautua. Tarvitaan älyä, huumorintajua, kestävyyttä, fysiikkaa, luovaa oivaltamista. Niin, ja ihmettelyn taitoa.

 

Levoton lapsuus

 

Keskustelu Veikko Sinisalon kanssa on yhtä seikkailua maailmankirjallisuuden sfääreissä. Hän muistaa ulkoa kymmeniä säkeitä, proosatekstejä ja aforismeja, joilla hän ryydittää puhettaan. Tietenkään hän ei tyydy pudottelemaan repliikkejä lakonisesti, vaan jokainen lainaus saa antaumuksellisen tulkinnan.

 

Monien näyttelijöiden tavoin myös Veikko Sinisalo peittelee värikkäällä ilmaisulla arkuuttaan. Yllättävää onkin, miten tämä meriittejä niittänyt mies vähättelee toistuvasti itseään. Syvään juurtunut sosiaalinen alemmuudentunne on peruja lapsuudesta, Riihimäen kauppalan päiviltä.

 

Sinisalot asuivat Herajoen työväentalon vahtimestarin asunnossa, pienessä kamarissa ja keittiössä. Perheeseen syntyi kahdeksan lasta, joista kaksi kuoli jo vauvaiässä. Perheen kuopukseksi jäi Veikko Antero, levoton, herkkä ja sairaalloinen lapsi.

 

Elämää leimasi puute, ruoaksi oli silakkaa, puuroa ja perunasoppaa. Makeannälkään lapset söivät työväentalon lattialta löytämiään puoliksi imeskeltyjä pastilleja.

 

– Olen oppinut kunnioittamaan elämän perusarvoja. Tiedän, miltä tuntuu, kun ruokaa ei ole. On sanottu, että nykyinen lama olisi syvempi kuin 30-luvulla. Ehkä niin on, mutta nykyisen sosiaalilainsäädännön avulla ihmisillä on mahdollisuus selviytyä. Minun lapsuudessani ei ollut luukkua, josta pyytää ruokaa tai rahaa, vaan leivän eteen piti tehdä hirvittävä määrä työtä.

 

Kun Veikon isä, sosiaalidemokraatti Väinö Sinisalo, valittiin vuonna 1933 kansanedustajaksi, perheen toimeentulo kohentui, mutta mistään rikastumisesta ei kannata puhuakaan.

 

Isän uuden viran myötä kotiin saatiin radio, josta Veikko kuunteli innokkaana runo-ohjelmia ja kuunnelmia. Erityisen vaikuttunut hän oli Viipurin Maaseututeatterin esityksestä Katkeamaton kaari, jossa keuhkotautia sairastava näyttelijä kuolee kesken esityksen. Mikä kohtalo! Sellainen kuolema olisi varmasti komea ja arvokas…

 

Mutta ennen kuin ura Thalian temppelissä urkeni, piti ansaita rahaa. Ensimmäisen vakinaisen työpaikkansa Veikko Sinisalo sai 13-vuotiaana Riihimäen lasitehtaalta. Sen jälkeen hän ehti työskennellä höyläkoneen syöttäjänä Paloheimon sahalla sekä ylimääräisenä veturinlämmittäjänä, ennen kuin sotaa käyvä isänmaa kutsui 17-vuotiaan pojan riveihinsä huhtikuussa 1944.

 

Seison rajalla

 

Sota-aikana armeijaan lähtö oli raskas asia. Koskaan ei voinut tietää, käykö kutsu taisteluun.

 

Veikko Sinisalolle armeija-aika oli ahdistavaa, sillä kömpelönä ja hidasoppisena hän päätyi helposti simputuksen kohteeksi. Radistikursseillakin hän onnistui saamaan radiosta ainoastaan Yleisradion lähettämiä tangoja. Rintamalle hän ei kuitenkaan joutunut.

 

Tiedonhalu ajoi nuorta miestä eteenpäin. Armeijasta vapauduttuaan Veikko opiskeli ensin Suomen Nuoriso-opistossa Mikkelissä ja sen jälkeen Työväen Akatemiassa. Opettajana toiminut Suomen Kansallisteatterin näyttelijä ja pedagogi Vilho Siivola näki lausunnasta innostuneen Sinisalon näyttelijänlahjat ja usutti pojan teatteriuralle.

 

– Isäni ei vastustanut teatterikouluun pyrkimistäni, mutta äitini pani hanttiin. Elettiin kovaa pirtuaikaa, ja kiertelevät teatteriseurueet olivat epäilyttäviä, joivat ja oksentelivat salin nurkkiin ja käyttäytyivät muutenkin arveluttavasti. Äitini pelkäsi puolestani, hänen mielestään näyttelijän ammatti oli taloudellisesti turvaton, Veikko Sinisalo kertoo.

 

Kun tieto pääsykokeisiin hyväksymisestä tuli, Veikkoa pelotti muidenkin edestä. Itsevarmojen, piippua polttavien näyttelijäperheiden lasten keskellä hän tunsi itsensä araksi, huonoksikin. Turhaan, sillä 22 hyväksytyn oppilaan joukossa oli myös pitkä ja hontelo Veikko Sinisalo.

 

– Huom! Minä pääsin sinne, en vain mennyt, hän sanoo yhä ylpeänä saavutuksestaan ja pyytää luvan pieneen leuhkimiseen.

 

– Eino Leino on tuuppinut minua mutkan kautta eteenpäin, sillä lausuin pääsykokeissa hänen jyhkeän Ylermi-runonsa. Lisäksi lauloin Sibeliuksen Ristilukin, joten Jannekin on auttanut minua urani alussa.

 

Tie tähtiin

 

Suomen Teatterikoulusta valmistuttuaan Veikko Sinisalo lähetti hakupaperit 17 teatteriin. Lopulta hänet kiinnitettiin järjestäjä-näyttelijäksi ”Salmelaisen puulaakiin”, Tampereen Työväen Teatteriin.

 

Takkuavan alun jälkeen oma tyyli alkoi vihdoin löytyä. Jo varhain Veikko nivoi rooleihinsa ilkikurisuutta, josta sitten tulikin olennainen osa hänen näyttelijäntaiteestaan. Octaven roolin jälkeen hän kunnostautui Federico Garcia Lorcan näytelmässä Veren häät sekä Aleksis Kiven Nummisuutareiden Iivarina, josta hänet palkittiin toisella Tampereen Teatterikerhon tunnustuksella.

 

Mutta sitten, jouluaaton aattona vuonna 1955, koitti hetki, jolloin Veikko Sinisalo liimautui kertaheitolla kansakunnan muistiin.

 

Helsingissä, Lahdessa, Porissa, Tampereella, Turussa ja Oulussa sai ensi-iltansa Edvin Laineen ohjaama, Väinö Linnan romaaniin pohjautuva elokuva Tuntematon sotilas. Nykyään jo kansallisomaisuudeksi muodostunut elokuva sisälsi monia erinomaisia roolisuorituksia, mutta yhden vaikuttavimmista piirsi Veikko Sinisalo. Kirjailijan henkilökohtaisesta toivomuksesta valittu Sinisalo sai kuin mittatilaustyönä tehdyn roolin: sodan kyseenalaistavan alikersantti Lahtisen.

 

Velvollisuuttaan täyttävä, purnaava kommunistin perikuva tuli lopulta niin tunnetuksi, että Veikon lainattua ystävälle autoaan – Lahtisen kunniaksi hankittua Moskvitshia – poliisit pysäyttivät kuljettajan Hämeenlinnan kupeessa ja tivasivat: ”Mihinkäs sitä ajellaan kommunisti Lahtisen autolla?”

 

Tuntematonta sotilasta seurasi niin ikään Linnan teokseen pohjautuva elokuva, Musta rakkaus, jossa Veikko Sinisalo esitti raiskaaja Unto Eskolaa. Vuonna 1958 nähtiin valkokankaalla toinen Veikko Sinisalon tavaramerkiksi muovautunut hahmo: äkseerauksestaan kuulu, karhunvoimainen Sven Tuuva, jolla ”huono oli pää, mutta sydän paikallaan”.

 

Tie tähtiin oli auennut.

 

Valon nälkä

 

Uusimman esityksensä – Apologia eli Sokrateen puolustuspuhe – käsiohjelmaan Veikko Sinisalo on painattanut ”elämänohjesäkeensä” Yrjö Jylhän runosta Enemmän:Himoitsen tehdä enemmän kuin teen: taikoa tähtiä pimeyteen, loihtia kukkia liejuun ja multaan, verhota maan liat helmiin ja kultaan.”

 

Veikko Sinisalolle näyttelijän työ on ollut kutsumus, mikä on näkynyt erityisesti hänen omissa yhden miehen illoissaan: Iki-Kianto, Totuuden ja kirkkauden tiellä, Suomi 50 – runoja ja lauluja, Lauri Viita – Betonimylläri, 70 vuotta Pohjantähden alla, Leivän kotimaa, Kaukametsä, Raamattu. Niitä yhdistää syvä eettinen sanoma, halu etsiä oikeutta.

 

Jo varhain historiasta, yhteiskunnallisista ja kansainvälisistä kysymyksistä kiinnostunut Veikko Sinisalo korostaakin näyttelijän vastuuta seurata aikaansa ja maailman tapahtumia. Taiteelliseen kunnianhimoon kuuluu myös salaisuuden säilyttäminen.

 

– On kovin helppoa antautua julkisuuden vietäväksi. Itse en ole koskaan esiintynyt televisiosarjoissa, koska minusta televisio syö näyttelijän persoonallisuutta. Ymmärrän kyllä näyttelijöitä, jotka taloudellisista syistä menevät mainoksiin, tekevät sarjoja ja ovat mukana jokaisessa ohjelmassa, johon pyydetään.

 

Veikko Sinisalo ei ole koskaan hävennyt juuriaan, vaikka jo lapsena häntä nimiteltiin punasaloksi työväenluokkaisen taustansa takia. Kun muita lapsia peloteltiin möröillä ja kummituksilla, Sinisalon lapsille muistutettiin lapualaisvaarasta: ”Jos ette ole kiltisti, tulee Kosola”.

 

Vähäosaisten puolustaminen ja yhteiskunnallisten epäkohtien ruotiminen ovat aina kuuluneet Veikko Sinisalon pirtaan. Taiteilijana hän ei ole pelännyt ottaa kantaa poliittisesti arkaluontoisiinkaan asioihin.

 

– Nykyään iskelmälaulajat ovat aikamme sankareita. Tietysti populaarikulttuuri heijastaa omaa aikaansa, mutta kun kuuntelee nykypäivän iskelmien sanoja, ei niistä juuri substanssia löydä.

 

Maankiertäjä

 

Poikkeukselliseksi näyttelijäksi Veikko Sinisalon tekee se, että hän on hankkinut yleisönsä itse. Suomen ensimmäiseksi alueteatteriksi itseään joskus tituleerannut Sinisalo on kiertänyt ja kolunnut Suomea vuosikymmeniä, tulkinnut runoja ja draamaa suurten kaupunkien ja syrjäkylien näyttämöillä, esiintynyt kuntien, ammattiliittojen, kansalaisjärjestöjen, urheiluseurojen, liikelaitosten, sotaveteraanien, rikospoliisien, marttojen ja kätilöiden juhlissa, lausunut säkeitä kirkoissa, harjannostajaisissa, vihkiäisissä, muistomerkkien paljastustilaisuuksissa.

 

Hänen karismansa on yksin riittänyt täyttämään Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön. Suomen 50-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi Veikko Sinisalo kokosi neljännen lausuntailtansa, Raimo Mannisen ohjaaman Suomi 50 – runoja ja lauluja. Lähes 900-paikkainen katsomo oli loppuunmyyty yhdeksän kertaa, ja lipuista jopa tapeltiin.

 

Loppuunmyyty oli myös Suomen Kansallisteatterin suuri näyttämö, kun Veikko Sinisalo vyörytti ensimmäistä kertaa maan kansallisnäyttämöllä Pispalan pojan, Lauri Viidan alkuvoimaista tekstiä sekä Arvo Turtiaisen maalauksellisia työläiskuvauksia.

 

– Meillä suomalaisilla on taipumus luulla, että kaikki hyvä tulee ulkomailta. Tietenkin Shakespeare on aarre, samoin Moliére, Goethe ja Proust. Samuel Beckettin Huomenna hän tulee on nerokas teksti.

 

– Mutta miten hyviä kirjailijoita meillä onkaan omassa maassamme: Aleksis Kivi, Frans Emil Sillanpää, Ilmari Kianto, Väinö Linna, Jarno Pennanen, Veijo Meri, Paavo Haavikko, Veikko Huovinen, Erno Paasilinna, Paavo Rintala, Christer Kihlman… Nykyajan kirjailijoista maalaisaatelia kuvaa parhaiten Heikki Turunen, joka jatkaa siitä, mihin Linna lopetti.

 

Veikko Sinisalo sanoo olevansa onnellinen ja ylpeä siitä, että hänen ystäväpiirissään on ollut monia viisaita ihmisiä. Yksi rakkaimmista oli Väinö Linna, jota Sinisalo luonnehtii aikamme Sokrateeksi.

 

– Linna on taltioinut kirjoihinsa suomalaisen historian. Siksi häntä vastustettiin niin kovin, jopa pelättiin. Professoritason ihmiset kävivät taistelua häntä vastaan, mutta Linna puolusti itse itseään ja peri lopulta voiton.

 

Alaston ihminen

 

Veikko Sinisalon taival on kuin kaleidoskoopin maisema; jokainen katsahdus lennättää elementit uuteen järjestykseen. Iloa, tuskaa, murhetta, yksinäisyyttä, häpeää, työtä, voittoja, matkoja, ystäviä, rakkautta, hurmosta. Kaiken elämänkokemuksensa Sinisalo on hyödyntänyt rooleissaan.

 

– Stanislavski puhuu julkisesta yksinäisyydestä, siitä, miten näyttelijä on julkisesti kaikkien katsottavana. Näyttämöllä hän asettaa itsensä, kykynsä ja puutteensa kaikkien tarkasteltaviksi. Niin olen minäkin tehnyt, paljastanut itseni, fyysiset heikkouteni, neuroosini, pelkoni. Näytteleminen vaatii uskallusta riisua itsensä henkisesti alasti.

 

Vain kerran Veikko Sinisalo on jättänyt Tammerkosken varrelle kohonneen rieväkylän. Kuusikymmentäluvulla tehty kahden vuoden pyrähdys Helsingin kaupunginteatteriin oli eräänlainen intermezzo, lyhyt mutta tarpeellinen välisoitto Sinisalon uralla.

 

Tuliaisina oli paitsi kasa ammatillisia voittoja – liikuttava Don Quijote, lystikäs Tevje, kaksoisrooli Iivana Julmana ja Kustaa Vaasana – myös uusi vaimo. Veikko Sinisalon ensimmäinen avioliitto oli päättynyt eroon.

 

Alun perin Veikko Sinisalo hakeutui pääkaupunkiin työkiireiden vuoksi, mutta Helsinki se vasta työllistikin miehen. Teatterityön lisäksi Sinisalo puuhasi lausuntailtaa, esiintyi radiossa ja televisiossa, kirjoitti elämäkertaansa, kiersi juhlakeikoilla ja hullutteli Spede Pasasen elokuvissa. Aikaa ei jäänyt mietiskelylle, ei perheelle, lapsille, ihmissuhteille.

 

Kaksi vuotta hullunmyllyä riitti Sääksjärven maisemia kaihoavalle Sinisalolle. Kotiin palattiin toukokuussa 1969.

 

Suuri mies

 

Vastikään televisiossakin nähty, Ensio Suomisen mittatilaustyönä dramatisoima, lavastama ja ohjaama Apologia eli Sokrateen puolustuspuhe on Veikko Sinisalon joutsenlaulu, koskettava päätös loisteliaalle uralle.

 

Platonin, Ksenofonin, Diogenes Laertiuksen ja Aristofaneen teksteistä koottu tunnin mittainen esitys vie meidät 2 400 vuoden taa, niihin hetkiin, jolloin Ateenan viisaimmalle miehelle, Sokrateelle, langetetaan kuolemantuomio.

 

Veikko Sinisalon heitellessä tutulla ilkikurisuudellaan silattuja säkeitä, ei voi kuin ihmetellä antiikin aikoina kirjoitetun tekstin ajankohtaisuutta.

 

– Aika on nyt otollinen filosofialle. Ihmiset etsivät minuuttaan, omaa olemustaan. On hienoa, että kerrankin näin jalo teksti saa vastakaikua, Veikko Sinisalo myhäilee.

 

Hänen ei enää tarvitse todistaa suuruuttaan, voittaa tuhatmäärin katsojia. Veikko Sinisalolla on takanaan jo niin monia menestysteoksia, että hänellä on varaa tehdä pieni, muodoiltaan vaatimaton yhden miehen monologi Tampereen Työväen Teatterin pienimmälle näyttämölle, Kellariteatteriin.

 

Vanhan mestarin tenho on yhä tallella, sillä jälleen kerran Sinisalon esitykset ovat loppuunmyytyjä. Ihastuneita katsojia on riittänyt kansan riveistä kansakunnan kaapin päälle kivunneisiin: Eeva Ahtisaari, Sirkka Hämäläinen, Claes Andersson…

 

– Huumorin löytäminen oli todellinen ongelma. Yleensä Sokrateen ajatuksia esitetään hyvin akateemisessa hengessä, kunnioittavaan ja vakavaan sävyyn. Kuitenkin tiedetään, että Sokrates on ollut äärettömän hauska mies. Eiväthän suuret yleisöjoukot kaduilla ja toreilla kuuntele tuntikausia kuivaa puhetta.

 

Viimeiset vitsit Sokrates laukaisee juuri ennen kuolemaansa. Monet katsojista eivät kuitenkaan tohdi nauraa niille, ehkä pelosta tai kunnioituksesta Haadeksen porteille kulkevaa vanhaa miestä kohtaan.

 

Veikko Sinisalo suhtautuu kuolemaan tyynesti, onhan hän jo muutaman kerran käynyt lähellä rajaa. Sokratesta lainaten hän sanoo:

 

– Älkää pelätkö kuolemaa. Ei ihmiselle tapahdu mitään pahaa, ei elämässä eikä kuolemassa, jos hän on hyvä, sillä jumalat pitävät hänen asioistaan huolen. Kukaan ei tiedä mitä kuolema on. Ties vaikka se olisi ihmisen suurin onni.

 

Lähteinä käytetty Kalevi Kalemaan teosta Sinisalon Veikko (WSOY, Juva 1986) sekä Panu Rajalan teosta Titaanien teatteri, Tampereen Työväen Teatteri 1918-1964 (Tampereen Työväen Teatteri Oy, Tampere 1995).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s