Raskaan sarjan narri

Raskaan sarjan narri -jutun lyhennetty versio on julkaistu Apu-lehdessä nro 2/2007. Tämä teksti on alkuperäinen versio.


Copyright © 2007, 2012 Eija Mäkinen

Näyttelijä Juhani Niemelän taival nuoresta sankarista työväenteatterin tukipilariksi on kestänyt yli 40 vuotta. Ikä, pyhiinvaellusmatkat ja näkemykselliset ohjaajat ovat kasvattaneet noviisista narrin, joka uskaltaa purra myös ruokkijansa kättä.

Miten onnekas onkaan se, joka aikuisuutensa alkumetreillä on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Vain pieni ele, pystyyn nostettu sormi, ja kohtalo on sinetöity: Juhani Niemelästä tulee teatterin nuori sankari.

Häntä hymyilyttää nyt, 43 pitkää ja värikästä vuotta myöhemmin. Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön takaisessa kokoushuoneessa istuu tyylikkäästi harmaantunut näyttämötaiteen konkari, mutta leppoisan olemuksen ei pidä antaa hämätä. Edellisiltana Niemelä on revitellyt uudessa roolissaan, Shakespearen Venetsian kauppiaan Shylockina sellaisella voimalla, että heikompia hirvittää.

”Niemelä on hurjassa vedossa fyysisesti ja piirtää katkeran mielen liikkeitä näkyväksi varmalla kädellä”, sanoo esityksen ohjaaja Kari Heiskanen. Kiitosta on sadellut myös Jouko Turkalta, joka kirjoittaa TTT-Kellariteatterin historiikissa Muistijälkiä Niemelän olevan ”eräs Suomen miesnäyttelijöistä yhteiskunnallisesti tuntoisin ja lukenein”.

– No, no, eipäs nyt liioitella, kehujen kohde toppuuttelee. Sama vaatimus leimaa Niemelän omaa ilmaisua. Syy paljastuu myöhemmin, kun hän kritisoi yhteiskunnassa lisääntynyttä kerskailua ja öykkäröintiä.

Oman persoonan tietoinen häivyttäminen liittyy myös Niemelän käsitykseen näyttelijäntyöstä. Hänelle teatterin tekeminen on joukkuelaji, jossa sooloilulle ei ole sijaa. Se, ettei Niemelä ole TV:stä tuttu, tekee hänet pintajulkisuuden näkökulmasta näkymättömäksi, mutta mikäli hänen huomioarvonsa mitataan TTT:n esityksiin virranneilla linja-autoletkoilla tai eri puolilla Suomea pidettyjen lausuntailtojen yleisömäärillä, Niemelän todellinen status piirtyy esiin.

– Yhä useampi käyttää teatteria hyväkseen omien henkilökohtaisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Teatteri taidelajina ei kuitenkaan siedä sitä, vaan ennen pitkää se hylkää näyttelijän, joka keskittyy vain oman egon pönkittämiseen ja henkilökohtaisen menestyksen rakentamiseen.

Ohjaajien helmiketju

Yksi asia käy heti selväksi Niemelän elämäntyön kartoittamisen äärellä: hän on äärettömän pidetty mies. Jokainen teatteri-, elokuva- ja televisioalan tiedottaja hyrisee ja on valmis menemään vaikka solmuun kuultuaan, kenestä on kyse. Ohjaaja Mika Kaurismäki haluaa itse valita parhaimman kuvan elokuvasta Klaani – tarina sammakoiden suvusta, josta Niemelä sai Jussin parhaasta miessivuosasta vuonna 1985.

Siksi Niemelän ehdotus perata uraansa tärkeiksi kokemiensa ihmisten kautta tuntuu loogiselta.

– Jos joku luulee, että on yksin luonut uransa, niin turhaan luulee. Teatterin tekeminen on yhteisöllistä toimintaa ja jatkuvaa vuorovaikutusta, hän sanoo ja nimeää ”helmiketjun”; joukon ohjaajia, joiden opit ja näkemykset hän on visusti tallentanut eväsreppuunsa.

Alku oli railakas ja villi, kun Niemelä tovereineen irrotteli perustamansa Lahden Nuorisoteatterin näyttämöllä 1960-luvun alussa. Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästä kapinoinnista, vaan teatteri antoi elämälle suunnan, hän tähdentää.

– Olin rehtorin kehotuksesta jättänyt koulun kesken. Sellaista lähtökohtaa en suosittele kenellekään. Tein kaikenlaista, työskentelin rakennuksilla, myin bensaa, korjailin autoja, mutta ilman ammattia olin tuuliajolla. Teatteri antoi minulle uuden eksistenssin, piti minut koossa.

Lahden Nuorisoteatterissa Niemelä tutustui uransa ehkä tärkeimpään vaikuttajaan, Martti Kainulaiseen, joka siirtyessään Kouvolan Teatterin johtajaksi pyysi nuoren miehen mukaansa. Pesti osoittautui täysosumaksi.

– Kouvolan teatterissa toimin näyttelijäntyön ohella ohjaajan assistenttina ja kirjallisena järjestäjänä, tein mainoksia, julisteita, hoidin lehdistövalokuvauksia, kuiskasin, näyttelin, maalasin kulisseja. Se oli hieno teatterikoulu!

Kun Niemelää houkuteltiin Kuopion kaupunginteatteriin, Kainulainen toppuutteli: ”Et sinä mihinkään lähde, kun et vielä mitään osaa, ja minä olen luvannut opettaa.”

– Hän sanoi sen ystävänä, ammatti-ihmisenä ja kokeneempana kollegana. Kainulaisen neuvosta hakeuduin Helsinkiin teatteriopettaja Niilo Kuukan puheopin tunneille ja Kirsti Ortolan tanssitunnille. Kun pantomiimitaiteilija Marcel Marceaun opettaja Etienne Decroux piti kurssin Jyväskylän kesässä 1960-luvulla, Martti patisti minut sinnekin, Niemelä muistelee.

Hän muistuttaa, että kirjoittaessaan ensimmäisen teatterityöehtosopimuksensa, välikirjan kuten silloin sanottiin, sodan päättymisestä oli kulunut 18 vuotta. Teattereissa oli pulaa miehistä, nuoria sankareita kaivattiin.

– Minun tarvitsi vain nostaa sormeni, ja pääsin mukaan muuttamaan maailmaa. En tajunnut sitä silloin, mutta nyt tiedän paremmin: olin onnekas.

Haaveet täyttyvät Tampereella

Oli vain ajan kysymys, milloin Niemelä löisi itsensä läpi. Kulminaatiopaikaksi koitui Tampere, jossa hän oli useana vuonna osallistunut Draamastudion kesäkursseille. Opettajina toimivat mm. Matti Aro, Ritva Arvelo, Rudi Penka Berliner Ensemblesta sekä Varsovan Kansallisteatterin johtaja Adam Hanuskiewicz.

Hanuskiewiczin ansiosta Tampereen Teatterikesässä esitettiin vuonna 1970 August Strindbergin Neiti Julie, jossa Niemelän vastanäyttelijänä oli Tuija Vuolle.

– Pelkäsin sitä esitystä niin saamaristi! Teatterikesässä oli monia teatterivaikuttajia, joilla oli valta vaikuttaa urakehitykseeni ja haaveisiini. Adam kävelytti minua puoli tuntia näyttämön takana ja toisti: näyttämöllä on uskallettava olla! Hän myös kertoi vierailukokemuksestaan Wroclawissa: ”Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tyrmäysvoitto.”

Nyrkkeilijän asenne tehosi, sillä esityksen nähnyt Rauli Lehtonen kiinnitti Niemelän Tampereen Teatteriin, ja Neiti Julie otettiin pikkunäyttämön ohjelmistoon. Siellä hän kohtasi uudelleen Kouvolassa vierailleen ohjaajan Eugen Terttulan. Vuonna 1973 sai ensi-iltansa Bertolt Brechtin Kaupunkien viidakossa, jota Niemelä kuvaa elämykselliseksi kokemukseksi.

– Esitys toimi itselleni eräänlaisena kolmenkympin kriisin psykoanalyysina, ja ajoittain näyttelin puhtaasti itseäni. Kaikki oli pelissä joka ilta. Teatteri ei ole mikään helkutin sosiaalitoimisto, mutta hetkittäin se voi olla tekijöilleen henkisesti kokoava voima.

Niemelä teki Terttulan kanssa kanssa neljä suurta työtä, kaikki eri näyttämöillä.

– Eugen oli kuin ranskalainen intellektuelli, älykäs, pureva ja pirun ankara. Kumma tuhisija hän oli, siitä piti päätellä, kuinka näyttämöllä sujui. Hänellä oli hirvittävä temperamentti. Kun hän ohjasi Pyynikin kesäteatteriin Frans Emil Sillanpään Miehen tietä, hän löi sateenvarjon kerrasta poikki naputtaessaan tahtia näyttelijöille.

Tampereelle muutto merkitsi, että Niemelä oli nuoruudenhaavettaan – saada työskennellä työväenteatterissa ja asua Pispalassa – lähempänä kuin koskaan. Vaikka hän kehuukin kaksivuotista kauttaan Tampereen Teatterissa, TTT oli se majakka, jota kohti hän suunnisti.

– Työväenteatterissa työskenteleminen oli minulle osin syötettykin haave, mutta pohjalla oli oma halu toteuttaa näyttelijänä työväenliikkeen ihanteita ja tavoitteita. Olen työläiskodista ja ollut aina yhteiskunnallisesti valveutunut, vaikka kammoksunkin suuria joukkotilaisuuksia. Minua ei saisi tykillä uhatenkaan heiluttelemaan käsiäni Helsingin stadionille johonkin rock-konserttiin.

Työväenaatteen ja Pispalan merkitystä pohtiessaan hän lainaa Lauri Viitaa, ja kokoushuoneen täyttää syvä ja sointuva ääni, kun Niemelä lausuu 60 vuotta sitten ilmestyneen Betonimylläri-kokoelman säkeitä: ”Pönkien parvessa puutuvin polvin/ kannatan holveja betoniholvin./ Meidät on reivattu ristiin ja rastiin,/ kytketty, kätketty julkujen kastiin./ Roistojen sauhuin ja koksien katkuin/ yötä on aikamme tauotta jatkuin,/ lillinki palkeista päällemme valuu./ Mahdoton kahleista näistä on paluu.”

Kohti köyhää teatteria!

Vuonna 1973 Niemelä oli ammatillisesti neljän tien risteyksessä. Eugen Terttula siirtyi Helsingin kaupunginteatteriin, Ossi Räikkä Porin Teatteriin ja Ralf Långbacka Turun kaupunginteatteriin Kalle Holmbergin aisapariksi. Niemelä olisi pestattu saman tien joka taloon.

– Olin jo luvannut uudelle johtajalle, Lasse Pöystille, tulla Tampereen Työväen Teatteriin. Näin pitkän perspektiivin päästä uskon tehneeni oikean ratkaisun. Se, miksi olen viihtynyt yli 30 vuotta samassa talossa, johtuu teatterin ensemblesta. Täällä olen saanut työskennellä monien taitavien teatterintekijöiden kanssa ja oppia heiltä koko ajan uutta.

Pöystiä Niemelä luonnehtii merkittäväksi johtajaksi, joka toi uudenlaisen näkökulman ja rikastutti ohjelmistoa eurooppalaisella näytelmäkirjallisuudella. Niemelän rooliluettelo kertoo, että haasteita piisasi. Näytäntövuonna 1974-75 hän oli mukana kahdeksassa näytelmässä. Esityksiä oli viikossa kahdeksan, vain maanantai oli vapaapäivä.

Kun Pöysti ohjasi Carl Zuckmayerin näytelmän Katarina ja Sirkus, näyttelijät harjoittelivat myös jonglööritaitoja. Niemelä suhasi esityksissä yksipyöräisellä.

Vuonna 1977 ohjelmistoon tuli Anton Tshehovin Vanja-eno, jossa Niemelä näytteli tohtori Astrovia, näytelmän ekologista äänitorvea. Yleisö rakasti näytelmää, sitä esitettiin 135 kertaa, ja edesmenneen kriitikko Jukka Kajavan mukaan Niemelän roolisuoritus oli ”ihailtavan paneutunut, paras mahdollinen Astrov”.

Esitys oli tärkeä myös siksi, että sitä tuli katsomaan ohjaaja Mika Kaurismäki. Hän kiinnitti Niemelän veljensä Akin kanssa tekemäänsä elokuvaan Klaani – tarina sammakoiden suvusta. Myöhemmin Niemelä on nähty Mikan elokuvissa Cha cha cha ja Zombie ja kummitusjuna, sekä Akin elokuvissa Mies vailla menneisyyttä ja Laitakaupungin valot.

– Matti Kassila on verrannut teatteria 10 000 metrin juoksuun, kun taas elokuvan tekeminen on kuin vetäisi sadan metrin spurtteja. Kuva on armoton, se paljastaa kaiken nopeasti. Turvallisuus käsitetään usein kielteisenä asiana, mutta Mika ja Aki ovat molemmat tarkkoja kuvan rakentajia. Näyttelijälle se tekee hyvän olon.

Aki Kaurismäkeä Niemelä luonnehtii merkittäväksi ja humaaniksi yhteiskunnalliseksi ajattelijaksi, jonka elokuvissa kaikuu hätähuuto pienen ihmisen puolesta.

– Molempien veljesten elokuvatuotannoissa vallitsee aina tietty yhteenkuuluvaisuuden tunne. Kaipaan sitä nykypäivänä, kun kaikkialla puhutaan vain työvoimasta ja tuotantokustannuksista. Minä olen näyttelijä, taiteilija! Kyse on ihmisistä, ei tuotantotekijöistä. On hyvä, että pyritään säästäväisyyteen. Kohti köyhää teatteria, olkoon mottomme, mutta tärkeintä on, että esityksissä on sisältöä.

Pyöräily korvasi kapakkareissut

Taiteilijaelämä voi helposti muuttua kliseesirkukseksi, jossa viina virtaa ja puheista tulee tekoja suurempia. Niemelä myöntää viettäneensä 1970-luvun alussa boheemielämää, jolloin hän karkotti huolet oluen ja viskin avulla. Vuonna 1974 hän pani sille pisteen keskusteltuaan lääkärinsä kanssa.

– Mietin, muuttuuko elämäni tylsäksi ja tulisiko minusta yksinäinen päätökseni vuoksi. Yhtään ystävää en ole menettänyt absolutismin tähden, mutta se ei tarkoita, ettenkö ajoittain tuntisi itseäni yksinäiseksi. Olennaista on se, että nyt uskalla kohdata myös kielteiset tunteet: ahdistuksen, hädän, epävarmuuden ja ja hylätyksi tulemisen pelot. Viinan avulla ne on helppo turruttaa.

Kapakoiden sijaan Niemelä polkaisi maantielle. Hän oli harrastanut pyöräilyä nuorena, mutta nyt siitä tuli selkeä korvike alkoholille.

– Pyöräilyä voi verrata näyttelemiseen, molempiin liittyy dramaattisia hetkiä, suuria tunteita ja itsensä kanssa kilvoittelua. Sitä on mies paljon rauhallisempi, kun on ensin painanut 100 kilometriä vastatuuleen. Pyöräilyn kautta olen saanut ystäviä Ranskaa myöten, vaikka en ranskaa puhukaan.

Niemelän kunnosta, sisusta ja tavoitteellisuudesta kertoo se, että hän on jo kahdesti osallistunut amatöörien Ranskan ympäriajoon, joka toinen vuosi järjestettävään 3200 kilometrin pituiseen tapahtumaan. Hänen piti osallistua siihen jälleen viime kesänä, mutta konkari ajautui ylikuntoon.

– Olin todella kovassa kunnossa vielä kevättalvella. Minun olisi pitänyt ajaa pitkiä, rauhallisia lenkkejä, mutta töitä oli paljon, ja siksi korvasin lenkit tehoharjoittelulla. Olin niin tukossa kuin ihminen voi ikinä olla. Ja lopulta iski keuhkoputkentulehdus, mikä lopullisesti tuhosi aikeeni.

Takapakista huolimatta Niemelä ei ole luopunut haaveestaan, vaan aikoo polkea Ranskan maisemissa taas heinäkuussa 2008. Tällä kertaa hän aikoo noudattaa oikeaoppista taktiikkaa.

– Alkuun ajetaan sadan kilometrin lenkkejä matalalla sykkeellä. Huhti-toukokuussa poljetaan vähän voimakkaammin. Lisäksi ohjelmaan kuuluu kuntosaliharjoittelua. Toukokuussa tehoja lisätään. Ne ovat kovia päiviä, kun aamukahdeksalta polkaisen lenkille ja saavun teatterille harjoituksiin yhdeksitoista. Iltapäivällä poljen toisen lenkin, minkä jälkeen alkaa esitys. Vaimoni Irene ei minua juuri niinä aikoina näe, mutta eipähän pääse kyllästymään.

Levottoman miehen odysseiat

Niemelä tunnustaa olevansa levoton sielu, jonka on ollut pakko tehdä odysseioja maailmalle. Syksyllä 1980 hän piti virkavapaata, pakkasi tavarat vanhaan Opeliin ja kaasutteli ensin Saksaan ja Sveitsiin.

– Mika Kaurismäki kirjoitti silloin Roomassa Napoli – Helsinki -elokuvansa käsikirjoitusta. Soitin ja kysyin, voisinko kiinata hänen luonaan, koska matkakassani oli kovin rajallinen. Olohuoneen sohvalta löytyi heti kulkijalle yösija.

Ikuisesta kaupungista matka jatkui Napolin ja Salernon kautta kohti köyhintä ja karuinta Italiaa, kiitos Francesco Rosin, jonka elokuva Kristus pysähtyi Eboliin oli tehnyt Niemelään lähtemättömän vaikutuksen. Taorminassa hän katseli pensionaattinsa parvekkeelta Etnan purkautumista.

– Siellä näin hyvin voimakkaan, merkillisen unen, jossa minut ammuttiin. Sisiliasta ajoin yhtä soittoa Etelä-Saksaan pieneen rajakylään. Syötyäni aamiaisen menin nukkumaan ja nukuin kaksi vuorokautta. Kotiin palasin jouluksi. Se oli puhdas odysseia.

Kolme vuotta sitten Niemelä ajoi polkupyörällä pyhiinvaellusreitin Keski-Ranskan keskiylängöltä Le Puy-en-Velaysta Espanjan Santiago de Compostelaan. Pyreneitten yli kulkeva reitti on noin 2000 kilometriä pitkä.

– Ajaessani mesetalla 36 asteen helteessä näin kaukaisuudessa epämääräisen hahmon. Lähemmäs päästyäni näin, että ikivanhaa ylätasankoa kulki vanha pariskunta. Miehellä oli selässään reppu, molemmilla oli kädessään sauva, ja vaimon selässä luki lähtömaa: Brazil, Niemelä muistelee, ja ääni kavaltaa liikutuksen.

– Olen uskonnollinen, mutta en tunnusta uskontokuntia. Ohjaaja Kalle Holmberg on ollut rohkea ja innoittava esimerkki paitsi teatterintekijänä, myös hengellisten kysymysten äärellä.

Historiallisia hetkiä Kajaanissa

Kuten edesmennyt ystävänsä Veikko Sinisalo, myös Niemelä on kiertänyt Suomea runouden lähettiläänä. Syvä lämpö läikähtää äänessä, kun hän muistelee ensimmäistä kertaa, jolloin hän näki Sven Tuuvaa ja Tuntemattoman sotilaan Lahtista unohtumattomalla tavalla tulkinneen kollegansa ensimmäisen kerran livenä lavalla.

– Vuonna 1967 Veikko piti Suomi 50 -runoillan Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Kaikki varoittivat, että tila on liian iso. Eipä ollut Veikolle! Näyttämöllä oli mies ja teksti, ja hän täytti koko teatterisalin omalla voimallaan.

Suhtautumisessa työhön ja runouteen Niemelä kehuu Sinisaloa erinomaiseksi esikuvaksi.

– Ihmisenä hän oli tosi, joskin kummallinen sekoitus suurta herkkyyttä ja lapsellisuutta. Hän oli tehnyt runoiltoja nuoruudestaan asti ja heittänyt keikkaa Ilmari Kiannon kanssa. Veikolla oli laaja tuttavapiiri, johon kuului koko suomalaisen yhteiskunnan kirjo korkeista poliitikoista tavallisiin kansan ihmisiin. Veikko ei luonut suosiotaan televisiosarjojen kautta vaan ajamalla Suomea ristiin rastiin ja esittämällä yhden miehen iltojaan satoja ja taas satoja kertoja.

Veikko Sinisalon rooli oli tärkeä myös silloin, kun Niemelä päätyi kymmeneksi vuodeksi Kajaanin Sana ja Sävel -runoviikon taiteelliseksi johtajaksi.

– Veikko soitti ja sanoi: Nyt on tarjous, josta ei voi kieltäytyä! Runoviikon taiteellinen johtajuus avasi uusia näköaloja ja tuli kohdalleni vaiheessa, jolloin olin näyttelijänä kuollut ja mietin, ryhtyisinkö ohjaamaan. Kolmivuotisen taiteilija-apurahan turvin otin virkavapaata ja tartuin ruoriin.

Kulttuuritapahtumien vetäminen Suomessa ei ole helppo nakki, varsinkaan, jos tavoitteena on loihtia yleisölle korkealaatuista ohjelmaa vähin varoin. Vielä 1980-luvulla, jolloin Niemelä aloitti, sponsorit olivat kiinnostuneempia urheilutapahtumista kuin taiteesta.

Puurtaminen palkittiin, sillä Niemelä tutustui lukuisiin kirjailijoihin, runoilijoihin, näyttelijöihin ja muusikoihin. Hän kertoo monta hienoa tarinaa ja hullunkurista tapausta, mutta koskettavuudessaan ylitse muiden nousee virolaisen runoilijan Juhan Viidingin kanssa pidetty dialogi-ilta.

– Ajankohta, jolloin se esitettiin, oli Juhanin kannalta hätkähdyttävä. Gorbatshov uhkasi hyökätä Viroon, ja maassa elettiin kohtalonhetkiä. Juhan pelkäsi ilmiselvästi. Hän sanoi, ettei muista runoja suomeksi ja halusi ottaa kirjan esiin. Solidaarisuussyistä myös minä otin kirjan käteeni, Niemelä kertoo.

– Olin pukeutunut mustiin farkkuihin ja valkoiseen t-paitaan. Runot olivat sinikantisessa kirjassa. Viron värit! Se oli puhdas sattuma. Mutta niin syntyi esitys, joka eli täydellisesti siinä hetkessä. Meidän piti esittää sitä Tampereella, Helsingissä ja Tallinnassa, suunnittelimme myös Petroskoihin menoa, mutta vuosi esityksen jälkeen Juhan teki oman ratkaisunsa ja kuoli oman käden kautta.

Turkka lietsoi uuden palon

Juhani Niemelä kertoo olleensa näyttelijänä siirtymässä jo iltapuolelle, kun ohjaaja Jouko Turkka ryhtyi työstämään poikansa Juha Turkan kanssa kirjoittamaa Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa. Tammikuussa 1996 ensi-iltansa saaneesta näytelmästä kasvoi suurmenestys, jota esitettiin neljä ja puoli vuotta. Ryhmä kutsuttiin myös Ruotsiin ja Viroon.

– Joukon ansiosta työhön syttyi uusi palo. Itse asiassa niillä eväillä tässä vielä paljon liikutaan. Näyttelijäntyö on haasteellista ja raskastakin siksi, että joka kerta on aloitettava puhtaalta pöydältä. Aiempaan onnistumiseen ei voi nojata.

Turkalla oli Niemelän mukaan vain yksi vaatimus: näyttämöllä on puhuttava totta.

– Turkan vaatimustaso on armottoman kova. Eikä hän antanut mennä eteenpäin, jos tekeminen ei kelvannut. ”Ei ole totta, ei ole totta!” raikui katsomosta koko ajan. Kyllähän sellainen alkaa riepoa. Mutta se myös pakottaa mylläämään omia henkisiä kerrostumia uusiksi.

– Jouko on äärimmäisen voimakas, hän tulee iholle. Autoritäärisenä ohjaajana en ole häntä kokenut, vaan tunnen olevani hänen kanssaan tasavertainen. Tulistuin hänelle kerran toden teolla, kun hän taas vain keskeytti. Hermostuin täysin ja läksin kävelemään. Aikani puhistuani palasin näyttämölle, pyysin anteeksi kiihtymistäni ja ehdotin harjoitusten jatkamista. Vastaus tuli saman tien: ”Kattokaa ny, meillä tää päättyy aina tasapeliin.”

Ohjaajaketjun viimeisinä Niemelä mainitsee Laura Jäntin, edesmenneen Reko Lundánin ja Kari Heiskasen.

– Ohjaajien ammattikunta on miehinen, mutta onneksi olen saanut työskennellä myös lahjakkaiden naisohjaajien kanssa. Vahvimmin mieleeni on jäänyt Joel Lehtosen Putkinotkon ohjannut Laura Jäntti, joka on äärimmäisen hienotunteinen ja silti hyvin rehellinen. Olen myös iloinen, että sain työskennellä Rekon kanssa. Hänen tulkintansa Tshehovin Vanja-enosta oli hykerryttävän hauska. Se avasi luottamuksen nuoriin ohjaajiin: teatterilla ei ole mitään hätää, jos tulossa on tämmöisiä kavereita.

Kari Heiskasta Niemelä luonnehtii aidoksi teatterimieheksi, joka työskentelee suvereenisti monella foorumilla. Ensimmäisen kerran kaksikko työskenteli yhdessä neljä vuotta sitten Lars Norénin perhehelvettikuvauksessa Bobby Fischer asuu Pasadenassa.

Nyt Niemelä on sukeltanut vanhan juutalaisen rahanlainaajan nahkoihin Shakespearen näytelmässä Venetsian kauppias. Ja taas kokoushuone kaikuu satuttavista sanoista: ”Jos meitä pistää emmekö vuoda verta? Jos meitä kutittaa emmekö naura? Jos meidät myrkyttää emmekö kuole?”

– Shylock ei ole tekstillisesti suuri rooli, mutta hän on jännittävä hahmo, joka on näytelmässä koko ajan läsnä. Nöyryyttäminen on yksi esityksen kantavista teemoista. Mutta onko Shylock uhri vai kostaja? Armo ei Shakespearen tekstissä toteudu, mutta eihän se toteudu todellisessakaan elämässä. Jos tekisimme kuten Vuorisaarnassa sanotaan, niin kas, maailma olisi paljon parempi paikka elää.

Näyttelijä on nykyajan narri

Vaikka Niemelän ansiolista oikeuttaisi komeaan henkselien paukuttamiseen, hän puhuu itsestään ja saavutuksistaan vaatimattomasti. Asenne sisältää selkeän kannanoton.

– Onnestaan ei pitäisi puhua kovin suureen ääneen. Mikään ei ole vastenmielisempää kuin nykyisen ylemmän keskiluokan sivistymätön öykkärimäisyys. Ihmiset käyttäytyvät rahoineen rivon röyhkeästi ja osoittavat rikkauttaan ulkoisin merkein. Se on hävytöntä, koska joukossamme on niin monia, jotka ovat pudonneet kaikkien turvaverkkojen läpi.

Niemelä sanoo olevansa onnekas, koska hän ei ollut päivääkään työttömänä.

– Miten paljon maassamme onkaan koulutettuja, ahkeria ihmisiä ilman työtä. Vaikka he nostaisivat sormensa miten monta kertaa, he eivät saa mahdollisuutta. Nykyään huudetaan kovin mielellään kaikista oikeuksista. Silloin unohtuu helposti, mikä on se vastapaino. Jos on oikeuksia, on myös velvollisuuksia.

– Myös näyttelijän tulee auttaa ahdinkoon joutuneita ihmisiä omalla tavallaan. Me olemme ihmisen kuvaajia. Kyse onkin siitä, millaista maailmaa haluamme tarjota. Teatteri Turmion perustaneet seitsemän ohjaajaa ovat oikeassa kritisoidessaan formaatti-ajattelua ja teatterin mcdonaldsistumista vastaan. Ketä palvelee tämä hampaaton, maailmalta kloonattu viihde? Tietenkin niitä, joiden ainoa mittari ja motiivi on raha. Silloin ei henkisille arvoille saati kehitykselle jää sijaa. Olisiko jo korkea aika narrin purra kuninkaansa kättä?

Vaikka Niemelä on saanut tehdä koko elämänsä rakastamaansa työtä, hän myöntää toisinaan epäilevänsä työnsä merkitystä. Myös ikä on alkanut vaatia veronsa.

– Tuskaannuin taannoin harjoituksissa, kun mikään ei riittänyt ohjaajalle. Lahkeessani roikkui kymmenen ihmistä. ”Se on helvetin hyvän näköinen!” ohjaaja huusi. Niin varmasti, mutta en jaksa punnertaa itseäni irti, koska he pitävät oikeasti kiinni. Jumalauta, minä olen 65-vuotias! huusin takaisin. No, se kohtaus on muuttunut jo monta kertaa, Niemelä nauraa, kunnes taas vakavoituu.

– Teatteriesitys on kuin himmeli, hauras kudos, jossa langat kulkevat olkien sisällä. Jos jokin niistä katkeaa, koko rakennelma romahtaa. Tietenkin kaikki päättyy vääjäämättä joskus. Se, että esitykset katoavat, ei ole turhauttavaa, koska jokainen päivä tuo yllätyksiä ja antaa uuden tilaisuuden. Niin kauan kuin luottamus elämään ja halu muuttaa maailmaa säilyvät, niin kauan tahdon näytellä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s