Parasta vuosikertaa

Parasta vuosikertaa -juttu on julkaistu Kotiliesi-lehdessä nro 13-14/2006.
Copyright © 2006, 2012 Eija Mäkinen

Elämänkokemus ja vuosien hioma huumori soivat sanoissa, kun Helsingin suomalaisen Tyttönormaalilyseon ylioppilaat vuodelta 1936 kokoontuivat 70-vuotisluokkakokoukseen muistelemaan menneitä.

Vanhuuteen voi nuupahtaa, ellei pidä varaansa.

Englantilaisesta tv-dekkarista poimittu elämänohje saa kuulijoissa aikaan myötämielistä hyrinää, kun Tellervo Keinänen lukee ääneen vanhan luokkatoverin lähettämää tervehdystä. Pöydän ääreen on kokoontunut kuusi naista, jotka 70 vuotta sitten painoivat päähänsä valkolakin Helsingin suomalaisessa Tyttönormaalilyseossa. Keinäsen lisäksi menneitä aikoja muistelemassa ovat Outi Harkko, Raili Heinonen, Maj Rautvuori, Liisa Perkko-Toivio sekä Saara Nevanlinna, joka innokkaana partiolaisena on perinteisesti toiminut luokkakokousten primus motorina, kuten Keinänen asian ilmaisee.

– Meillä on ollut luokkakokouksia kymmenen vuoden väliajoin. Mielenkiintoisemmaksi ne alkoivat tulla, kun ylioppilaaksi pääsystämme oli kulunut 50 vuotta.

– Mutta eipä meistä kukaan osannut nuorena edes arvata, että tapaisimme toisemme vielä uudella vuosituhannella, Outi Harkko lisää.

Kun Saara Nevanlinna otti aiemmin keväällä yhteyttä jälleentapaamisen merkeissä, Tellervo Keinänen alkoi leikitellä idealla autokierroksesta. Koska osa koulutovereista ei terveydellisistä syistä kykenisi enää osallistumaan luokkakokoukseen, hän ja Saara voisivat vuokrata auton, hankkia kimpuittain ruusuja ja käydä kukittamassa vanhat ystävät.

– Mutta silloin Karkkilassa asuva Lea Salonius olisi jäänyt ruusuja paitsi, samoin Armi Åhman, joka asuu Lappeenrannassa, sillä aivan niin pitkälle emme olisi kaksin uskaltaneet kaasutella. Lopulta päätimme järjestää tapaamisen Saaran kotona Helsingin Töölössä.

Innoittavat opettajat

Luostariin, luostariin/ meidän luokka astui./ Tänne, tänne/ Tippalan muurin taa,/ ettei meitä, ettei meitä/ pojat nähdä saa.

Ylioppilaskeväänä 1936 Tyttönorssin IX B -luokka heläytti laulut niin opettajille kuin koulullekin, jonka monet oppilaista olivat kokeneet luostarin kaltaisena kilvoittelupaikkana.

– Meillä oli se käsitys, että useimmat muut koulut olivat hauskempia kuin omamme. Kouluvuosina opiskelua ei osaa nähdä tärkeänä elämänvaiheena, vaan sen kokee arvokkaana vasta myöhemmin, Tellervo Keinänen sanoo.

– Parhaiten koulusta ovat jääneet mieleen opettajat. Meillä oli koko kouluajan sama luokanvalvoja, englantia opettava lehtori Lyyli Vihervaara, jota kutsuimme Mopeksi. Hän oli erinomainen opettaja, oikea luokkamamma, joka piti meitä tyttöjä omina lapsinaan. Hän teki myös suositun laulukirjan, Kolmekymmentä englantilaista laulua kouluille, Saara Nevanlinna muistelee.

– Muistatteko laulun, jota hän usein lauloi: ”All things bright and beautiful, All creatures great and small, All things wise and wonderful: The Lord God made them all.” Se on jäänyt vahvasti mieleeni, Outi Harkko sanoo ja kehuu Tyttönormaalilyseon opetusta hyvin korkeatasoiseksi.

– Tosin emmehän me sitä silloin ymmärtäneet, hän lisää hymähtäen.

– Opettajanamme toimi myös Niilo Kallio, josta tuli myöhemmin kouluneuvos. Hän oli hyvin miellyttävä, hieno herra, joka hallitsi niin latinan kuin ranskankin. Hänen vaimonsa oli taiteilija, ja he olivat olleet paljon Pariisissa. Meitä tyttöjä Nisse teititteli, mikä oli hyvin poikkeuksellista. Paitsi kemiaa ja fysiikkaa, hän opetti meille myös elämässä tärkeitä taitoja kuten tekemään saippuaa, vaihtamaan propun, kehittämään valokuvia ja mitä kaikkea! Saara Nevanlinna kertoo.

Kun puhe kääntyy voimistelunopettaja Hilma Jalkaseen, naisten ryhti suoristuu entisestään.

– Pää pystyyn, vatsa sisään, rinta ulos ja varvas maahan edellä! Niin Hilma aina neuvoi meitä. Hän oli hyvin innoittava esikuva ja yksi liikuntakulttuurin edelläkävijöistä täällä Suomessa. Kun Berliinissä pidettiin vuonna 1936 olympialaiset, luokkatoverimme Elina Vesikansa ja Aura Knaapi olivat hänen ryhmässään. Opetusneuvoksen arvonimen saanut Hilma Jalkanen vaikutti myöhemmin Helsingin yliopistossa, Outi Harkko muistelee.

Sodan varjossa

Yhdeksän, yhdeksän/ vuotta pitkää oltu./ Yhdessä, yhdessä/ ystäviksi tultu,/ täällä täällä/ neitoin parissa,/ jossa saamme, jossa saamme/ naisellistua.

Ikävuosiltaan naiset edustavat kahta vuosikertaa, 1917 ja 1918.

– Parasta laatua, vaikka itse sanonkin. Osa meistä on yhtä vanhoja kuin Suomen tasavalta, Outi Harkko sanoo.

Kuten hän muistuttaa, nuoruus kului sodan varjossa, mikä vaikutti nuorten naisten suunnitelmiin ja elämänkohtaloon. Unelmille ei juurikaan jäänyt sijaa.

– Ylioppilaskevään jälkeen olimme Tellervon kanssa kurssitovereita Ebeneserissä, lastentarhanopettajien koulussa. Sodan aikana toimin lottana ja jouduin heti talvisodan alussa Karjalan kannakselle muonittajaksi. Junavaunun kyljessä määränpääksi oli merkitty Kuolemajärvi. Myöhemmin toimin Suomenlinnassa ilmavalvontatehtävissä, Outi Harkko kertoo.

Raili Heinonen sanoo olleensa aina realisti.

– Minun oli pakko. Isäni oli tehnyt konkurssin, ja meillä oli hyvin ankeat olosuhteet. Valkolakin jälkeen tärkeintä oli löytää nopein tapa ansaita leipää. Niinpä menin Kauppakorkeakouluun, se oli siihen aikaan kaksivuotinen. Kun valmistuin, alkoi sota, hän kertoo.

Ensimmäinen työpaikka vei Heinosen Rovaniemelle, huoltopäällikön esikuntaan. Myöhemmin hän työskenteli sihteeritehtävissä setänsä palveluksessa Argentiinassa. Kuusi vuotta ulkomailla antoi vankan ja monipuolisen kielitaidon, ja kotiin palattuaan Raili Heinonen ryhtyi kirjeenvaihtajaksi.

Kirjeenvaihtajaksi päätyi myös Maj Rautvuori, joka sanoo valinneensa ammattinsa luokanvalvojan, Lyyli Vihervaaran, innoittamana.

– Hän oli hyvin kannustava opettaja. Kerrankin hän sanoi minulle: Maj puhuu englantia kuin kuuntelisi musiikkia. Hän piti englannin kielen alkeiskurssia myös radiossa. Muistan sen elävästi. Opiskeluvuosien jälkeen toimin kirjeenvaihtajana Lontoossa. Sitä tuskin olisi tapahtunut ilman Lyyli Vihervaaran opetusta. Lontoosta palattuani työskentelin Shellin pääkonttorissa englannin kielen kirjeenvaihtajana ja myöhemmin ulkoasiainministeriön palveluksessa. Kun vuonna 1945 sain ensimmäisen lapseni, jäin kotiin.

Suunnitelmat muuttuivat myös käsityöopettajaksi valmistuneella Liisa Perkko-Toiviolla, joka kertoo päätyneensä lopulta liike-elämän pariin. Saara Nevanlinna vaihtoi puolestaan opettajan tehtävät tutkijan työhön.

– Enkä ole koskaan katunut päätöstäni, Helsingin yliopistossa pitkään toiminut Nevanlinna sanoo.

Myös hänen elämänkohtalonsa muuttui radikaalisti sodan myötä.

– Ensimmäinen sulhaseni kaatui talvisodassa juuri, kun hän oli ilmoittanut tulevansa vihkilomalle. Noin viiden vuoden kuluttua siitä löysin uuden ystävän. Olin silloin mielestäni jo niin vanha, että päätin tehdä lapset nopeasti, jos heitä meille siunaantuisi. Sain neljä lasta viiden vuoden aikana.

– Teillä taitaa olla menossa jo neljäs polvi? Outi Harkko kysyy.

– Kyllä. Ja juhlamme kunniaksi minulle syntyi juuri 16. lapsenlapsenlapsi.

Viimeiset mohikaanit

Koululle, koululle/ kiitokset me suomme,/ katseet kun, katseet kun/ nuoruusaikaan luomme./ Muistot, muistot/ Neiti Norssista/ kirkastuttaa, kirkastuttaa/ vasta elämää.

Luokkakokouksen aikana naiset muistelevat lämpimin sanoin myös poissa olevia ystäviään; heitä, jotka terveydellisistä syistä eivät pystyneet osallistumaan yhteiseen hetkeen, sekä heitä, jotka ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen.

– Tässä on tervehdys Katri Malmivaaralta, joka kirjoittaa seuraavasti: ”Ilahduin todella viestistänne ja olin jo iloisessa odotuksessa, mutta ikivanha kunto nyt valitettavasti ei suo saapumistani. Toivotan teille kokoontuleville rattoisaa tapaamista sekä kaikkea hyvää seuraaviksi ajoiksi.” Elina Vesikangas puolestaan kertoo liikkumisensa olevan nykyään rollaattorin varassa eikä hän näin voinut saapua juhlimaan kanssamme, mutta hän toivottaa kaikille hyviä mummovuosia. Myös Armi Rautio Lin ennätti soittaa ja innostua kokoontumisestamme, mutta kaatuminen ja kylkiluun loukkaaminen tekivät lopun luokkakokoushaaveista, Tellervo Keinänen kertoo.

Naiset kehuvat myös sydämellisesti niitä luokkatovereidensa tyttäriä, jotka ovat lähettäneet kirjeen äitiensä puolesta.

– Armi Åhmanin Elina-tytär kertoo äitinsä iloinneen kutsusta, mutta tämän kunto ei enää salli matkustamista. Hän lähetti kirjeessä myös osoitteella varustetun postikortin, johon hän toivoisi meidän kirjoittavan muutaman rivin hänen äidilleen, Saara Nevanlinna sanoo ja ryhtyy laatimaan tervehdystä ”viimeisiltä mohikaaneilta”.

Tellervo Keinänen luonnehtii kouluaikaa eräänlaiseksi köydeksi, jossa on monia säikeitä. Osa niistä on katkennut, osa hävinnyt jo iäksi, mutta osa on vielä tallella.

– Ystävien poistuminen rivistä on surullista, mutta siihenkin tottuu. Kuolema on vääjäämätön osa elämää, Outi Harkko toteaa.

Kuin pisteenä i:n päällä Maj Rautvuori lukee ääneen Liisa Pertamon lähettämän englanninkielisen runon, jonka tämä on itse suomentanut:

Elosi päivät mittaa kukkasin, ei koskaan syksyn lehdin putoavin. Vain laske hetket päivänpaisteiset, unohda päivät synkät, pilviset. Unohda, että kyyneleitä on, ja laske tähdenlennot yöllä kuutamon. Ain´ hymyhuulin elos mittana ystäväin määrää käytä, älä vuosia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s