Kohti ydintä

Kohti ydintä -juttu on julkaistu Teatteri-lehdessä nro 1/2006.
Copyright © 2006, 2012 Eija Mäkinen

Epäily oman työn merkityksestä ajoi näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin pohtimaan tekemisensä ydintä: ketä palvelen? Nyt hän näkee roolinsa kaksoisvalotuksessa, lahjana ja ristinä.

Tiskipöydän kaapinovi peittää kiihtyvän nyrkiniskujen sarjan, mutta lyöntien synnyttämä ääni luo vääjäämättä mielikuvan naisen ruhjotuista kasvoista. Hannu-Pekka Björkman tietää kohtauksen voiman, hän kuulee katsojien ahdistuneet, lyhyet hengenvedot ja aistii itseensä kohdistuvan vihan. Reaktiot hän valjastaa omaan käyttöönsä ja lietsoo niillä raivoa, jonka hän suuntaa avoimesti kohti yleisöä.

Kun KOM-teatteri vieraili vuosi sitten Talviyön uni -teatterifestivaaleilla Tallinnassa, Reko Lundánin Tarpeettomia ihmisiä hätkähdytti sikäläiset perheväkivallan tutkijat, niin autenttinen vaimoaan pahoinpitelevän Karin tarina heidän mielestään oli. Merkittävä ansio uskottavuudesta lankesi Björkmanille, jonka rooli työttömäksi joutuvana kojeasentajana oli poikkeuksellisen tehokas myös siksi, että hän tietoisesti rikkoi rajan näyttelijän ja yleisön välillä.

”Taustalla oli pyrkimys saada esitys toteutumaan tavalla, joka aidosti ravistelee, ja siksi käänsin kaiken vihani yleisöön. Saatoin jopa katsoa jotakuta katsojaa silmiin ja huutaa täysillä. Karin rooli on ollut urani piinaavin, ja ennen loppurutistusta minulla oli aina huono olo. Tiesin, että on väärin suunnata omaa ahdistustaan yleisöön. Mutta halusin provosoida silläkin uhalla, että joku katsojista vetäisi myöhemmin turpaan kadulla.”

Tunnerekisterin äärilaidoilla Björkman on navigoinut aiemminkin. Dogmaelokuvien esikoinen, tanskalaisen Thomas Winterbergin Juhlat kääntyi KOMin näyttämöllä nuoren näyttelijän juhlaksi, kuten edesmennyt Jukka Kajava Björkmanin suoritusta arvioi. Päätös esittää insestin uhri rohkeasti pateettisena merkitsi omien rajojen ylittämistä, ilmaisun vetämistä nollasta sataan, kuten Björkman asian ilmaisee.

”Näyttelijät pelkäävät herkästi pateettisuutta esittäessään itkua tai raivoa. Christianissa halusin näyttää ihmisen särkyneenä ja siksi roolin täytyi itkeä täysin avoimesti, kyyneleet valuen, yleisöön katsoen. Myös raivon vein äärimmilleen, mikä merkitsi jatkuvaa kamppailua oman jaksamiskykyni kanssa. Olennaista on saada ilmaisuun tarpeeksi syvyyttä, päästä koomisen ja traagisen pisteeseen, jotta se herättäisi yleisössä reaktion.”

Mikä on näyttelijän moraali?

Vuonna 1997 Teatterikorkeakoulusta valmistunut Hannu-Pekka Björkman, 36, on harpannut vauhdilla näyttelijöiden kärkikaartiin, minkä todistavat pokatut pystit: Lahden Teatterikerhon kaksi Iivaria, vuoden 2000 Silmänkääntäjäpalkinto, vuoden 2004 parhaan miesnäyttelijän Venla sekä marraskuussa myönnetty Ida Aalberg -säätiön Nuoren näyttelijän kannustusapuraha. Lumo on purrut myös Suomen rajojen ulkopuolella, sillä syyskuussa Björkman palkittiin Bordeauxin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla parhaana miesnäyttelijänä roolistaan Eläville ja kuolleille -elokuvassa.

Vähemmästäkin on taiteilijoilla suhteellisuudentaju hämärtynyt ja elkeet isontuneet, mutta Björkman näkee kehuissa loukun. Hän lainaa kirjailija Kristina Carlsonia, joka Maan ääreen -romaanissa puntaroi imartelevien sanojen mahtia: Joskus kiitos on raskaampi kuin moite. Moitteen heittää kuin kiven kengästä. Kiitoksesta ei halua hellittää, ja se alkaa painaa.

”Tietenkin tuntuu hyvältä, kun työtäni arvostetaan. Varsinkin ensimmäinen Iivari-palkinto oli kova juttu. Mutta roolityössä palkinnoista ei ole apua paskan vertaa. Päinvastoin, pahimmillaan julkinen tunnustus voi kasvattaa paineita. Ida Aalberg -säätiöltä saamani kannustusapuraha sai pohtimaan myös näyttelijän moraalia ja vastuuta. Mikä on minun velvollisuuteni teatteria kohtaan?”

Björkmanin tulkinnat ovat olleet niin vangitsevia ja hallittuja, ettei ulkopuolinen arvaisi hänen käyneen ankaraa jaakopinpainia ammattinsa äärellä. Hän puhuu näyttelemisestä lahjana, pyhitettynä työnä, jossa, David Mametia mukaillen, antaminen on esityksen ainoa idea. Näyttelijäntyö on myös risti, jatkuvaa kamppailun ahdistusta, väsymystä ja rutinoitumista vastaan.

Henkilökohtaisen kilvoittelun kautta kehkeytynyt näkemys on päinvastainen sille kokemukselle, jonka innoittamana Pohjanmaan lakeuksilta tullut teatteriopiskelija tarrasi rooleihin taipaleensa alussa. Näyttelijäntyöstä Björkman syttyi nähtyään Seinäjoen kaupunginteatterissa elämänsä ensimmäiset teatteriesitykset 1990-luvun alussa. Varsinkin Tapani Monosen monologi-ilta, Rosa Liksomin novelleista koottu Mä oon yksin sun teki niin suuren vaikutuksen, että nuori mies soitti saman tien teatterinjohtajalle ja tarjoutui töihin.

Kielteinen vastaus ei tuhonnut unelmaa, vaan rakennustöissä ja yövartijana toiminut Björkman hakeutui kihlattunsa kehotuksesta Lahden kansanopiston teatterilinjalle, vaikka hän ei tiennyt tuon taivaallista näyttelemisestä. Lavallakin sankari seisoi selin yleisöön, kunnes opettaja Marietta Lappalainen (nyk. Tevajärvi) käänsi hänet oikeinpäin. Mutta viis erheistä, olihan tarjolla uusi, uljas maailma täynnä ihmeellisiä aarteita!

”Olin lukion jälkeen lukenut satunnaisesti kirjoja, mutta Lahdessa syttyi halu oppia kaikesta. Ahmin teatterihistoriaa – Meyerholdia, Stanislavskia, Brookia, Artaud´ta – ja olin pöyristynyt, miten paljon alasta oli saatavilla hienoa tietoa, josta en ollut tiennyt mitään. Silloin iski hätä: miten enää ehdin oppia kaiken, tässä iässä?”

Björkman oli 22-vuotias.

Hiestä pusertuu timantti

Kansanopiston turvallisesta mikrokosmoksesta Björkman siirtyi toiseen yhteisöön, legendaariseen Helsingin Ylioppilasteatteriin, jota johti Atro Kahiluoto. Läpäistyään jälkiturkkalaisista harjoitteista koostuneen syynäyksen – ”joista en tajunnut hölkäsen pöläystä” – tuore noviisi yleni kertaheitolla piispaksi. Mustikkasaareen oli valmisteilla Daniel Hjort, tanner tömisi ja metsä raikui punnertavien tekijöiden huudoista. Mutta oma osuus ei sujunut toivotulla tavalla.

”Ensimmäisen kerran pelkäsin, koska vaatimustaso oli niin kova. Kun Kahiluoto arvioi ensi-illassa näyttelijäsuorituksia, hän vaikeni kohdallani pitkään. Sitten hän sanoi yhden lauseen: ´HP, parempaan pitää pystyä.´ Sen jälkeen kävelin kotiin ja itkin. Atron kommentti oli täysin normaali Ylioppilasteatterissa, kuten myöhemmin opin. Mutta silloin se tuntui pahalta, koska itselläni ei ollut minkäänlaista käsitystä, miten olin onnistunut. Kuva omasta työstä oli täysin toisen varassa. YT:ssä ohjaajan hyväksyntä oli kaikki kaikessa.”

Seuraavaksi Björkman olikin jo tekemässä suomalaista teatterihistoriaa, kun hän heittäytyi muiden mukana ukrainalaisten anarkistien hurmahenkiseen maailmaan. Esa Kirkkopellon Mahnovitsinasta kasvoi kokemus vailla vertaa, yhteisöllisen teatterin ja nuoren polven voimannäyttö.

”Ajoimme itsemme ääritilaan, jossa oli mahdollista itkeä ja nauraa samanaikaisesti. Harjoitteet olivat rankkoja, ylitin itseni fyysisesti monta kertaa. Hikoilin hirveästi, mikä näytti tehokkaalta ja luettiin minulle eduksi. Muistan erään vanhemman ketun, joka ennen lavalle menoa painui vessaan vedellä luttaamaan ja ilmestyi lavalle naama märkänä. Ja ohjaaja ihaili: katsokaa! Siinä vimmassa ja ehdottomuudessa eli myös tietty väkivalta. Se, joka ei toiminut oikein, sai turpaansa.”

Björkman muistuttaa, ettei Mahnovitsina ollut syntyessään menestys, vaan näyttelijät joutuivat jalkautumaan talikkoineen ja pannumyssyt päässä Stockmannin edustalle saadakseen yleisöä ensi-iltaan. Kiinnostuneille kuiskattiin salasana, jolla he pääsivät ilmaiseksi sisään. Vasta myöhemmin, kun esitys päätyi mediasuitsutuksen kera Tampereen Teatterikesään ja ulkomaille, tekijät tajusivat tehneensä jotakin ainutlaatuista.

Ylioppilasteatterin kiihkeä kausi mullisti myös Björkmanin henkilökohtaisen elämän.

”Tapasin Minnan (Haapkylä), ja rakastuimme. Kihlaukseni purkautui, ja tein selkeän pesäeron menneisyyteen ja Pohjanmaahan, sillä koin sukuyhteisöllisyyden patavanhoillisena ja tukahduttavana. Paitsi ystäviä, teatteri antoi elämääni uuden, aika itsekeskeisenkin näkökulman.”

Mestareiden vanavedessä

Teatterikorkeakoulussa liikunta liudentui ja tekemisen suunta muuttui, Björkmanin sanoin, kohti sisäeritystä. Merkityksellisimmäksi asiaksi hän nimeää näyttelijäntyön professorikaksikon, joiden kädenjälkeä – Kaurismäkien elokuvat, Velipuolikuu, Mutapainin ystävät, Huojuva talo, Nyhjää tyhjästä – hän oli ihaillut televisiosta.

”Kari Väänänen ja Kari Heiskanen olivat alan ehdottomia auktoriteetteja, jotka kannustivat laventamaan perspektiiviä ja perehtymään muihin taidelajeihin: balettiin, oopperaan, kuvataiteeseen. Väänänen oli parhaimmillaan silloin, kun hän innostui pitämään taiteesta parin tunnin monologeja täysin improvisoidusti. Ne olivat hetkiä, jolloin kävelin huoneesta ulos siivet kantapäissä: tässä oli nyt sitä ydintä! Mutta useimmiten se hukkui teatterikorkeakoulun rutiineihin. Heiskanen kehotti katsomaan vanhoja näyttelijöitä ja oppimaan myös heidän virheistään. Hän myös tähdensi näyttelijän kykyä sietää kaaosta ja ahdistusta. No, sitä kyllä oppi Teatterikorkeakoulun järjettömissä megaproduktioissa, jotka pitäisi kieltää.”

Valmistuttuaan Björkman sai kiinnityksen Lahden kaupunginteatteriin, joskin paluu Salpausselän maisemiin tuntui aluksi väärällä tavalla nostalgiselta. Nyt hän näkee ratkaisun onnekkaana, vaikka haasteiden varjossa piili myös uupumuksen vaara. Jo Teatterikorkeakoulussa käynnistynyt äijäroolien sarja sai komean jatkon, kun roolilistalle ilmestyivät Juha ja Nummisuutareiden Esko.

”Tykkäsin valtavasti Juhasta, se nostaa heti mieleeni lämpimät muistot. On kolme roolia, jotka tahtoisin tehdä: Idiootti, Raskolnikov ja Paavo Ruotsalainen. Periaatteessa listaan voisi lisätä liudan suomalaisia klassikkoja: Minna Canthia, Hella Wuolijokea, Ilmari Kiantoa. Heidän luomansa maailma on tuttu ja näen monissa hahmoissa omaa äitiäni ja isoisää, mikä on tietenkin kirjailijoiden ansiota. He ovat onnistuneet hyvin suomalaisen sielun kuvaamisessa. Klassikoissa on myös suuria tunteita ja myyttistä kuvastoa, joka on itselleni tärkeätä. Kaiken sen realismin takana on nähtävissä suurempi horisontti, oman ihmisyyteni ja suomalaisuuteni juuret.”

Luottamus tekee rohkeaksi

Hannu-Pekka Björkman sanoo olevansa Meyerholdin kannattaja, joka biomekaniikan kehittäjän tavoin uskoo, että pelkän psykologian varaan rakennettu rooli sortuu kuin hiekkalinna mereen. Hän pyrkii rakentamaan roolihenkilölleen itsestä poikkeavan fyysisen piirteen, joka paitsi tekee hahmon tutuksi yleisölle, myös auttaa saamaan roolista kiinni huonoina päivinä.

”Minulle on tärkeää saada nopeasti jokin mielikuva roolihenkilön vartalosta. Vaikka minulla on kaksi vasenta jalkaa ja olen jäykkä kuin rautakanki, pyrin alusta asti saamaan koko kehon liikkeelle. Teen myös tahallani jokaiseen rooliin särön, eräänlaisen linjasta poikkeavan virheen. Suomen hevosessa näyttelemäni vanhaemäntä hyppäsi yllättäen tuolin yli. Taustalla on halu rikkoa illuusio, näyttää katsojille hetkeksi näyttelijä. Roolin rikkominen sisältää ajatuksen myös siitä, että ihminen voi todellisuudessa toimia tuhannella eri tavalla.”

Björkman korostaa ohjaajan energistä läsnäoloa, joka parhaimmillaan tekee näyttelijästä rohkean ja kannustaa improvisoimaan ja leikkimään.

”Positiivinen lähestymistapa on hedelmällisempi kuin pelon ja käskemisen ilmapiiri, jonka koen inhottavana ja vanhanaikaisenakin. En halua riidellä, vaan konfliktitilanteissa minussa nousee esiin jääräpää: perkele, kyllä minä työni teen!”

Innoittavaksi ohjaajaksi hän nimeää muun muassa Juha Malmivaaran, jonka ohjaama Nummisuutarit oli vuoden 1999 häikäisevä teatteritapaus. Luottamus syntyi heti ensimmäisissä harjoituksissa, jotka Malmivaara käynnisti musiikin ja liikkeen avulla. Aluksi etsittiin Eskon tapa kävellä.

”Olen aina rakastanut ohjaajia, jotka käyttävät musiikkia luodakseen yhteistä maisemaa. Musiikki vaikuttaa suoraan alitajuntaan, ruokkii mielikuvitusta ja helpottaa työskentelyä. Seuraavaksi sain käsiini ikkunapokat ja kehotuksen kävellä Kreetan luo. Malmivaara antoi hyvin konkreettisia ohjeita, jotka alkoivat välittömästi synnyttää mielentilaa ilman, että itse täytyi tehdä paperinmakuinen analyysi siitä, mitä Esko saattaisi tehdä. On mahtavaa työskennellä ohjaajan kanssa, jolla on selkeä näkemys siitä, mitä hän haluaa. Se antaa raamit ja tilaa liikkua.”

”Myös Reko Lundán antaa paljon tilaa. Hän kuuntelee usein näyttelijöiden puhetta silmät kiinni ja kommentoi rytmiä. Hän ei ole lainkaan mustasukkainen tekstistä, vaan hyödyntää ehdotukset heti, jos ne ovat hänen mielestään parempia. Hän luottaa valtavasti näyttelijöihin, mikä vastavuoroisesti synnyttää luottamuksen häneen.”

Björkman kehuu myös Pekka Milonoffia, jolla on kyky nähdä näyttelijässä uusia ulottuvuuksia. Esimerkkinä hän mainitsee Suomen hevosen vanhaemännän roolin, jota Björkman piti aluksi vitsinä, mutta johon hän myöhemmin rakastui. Hän nostaa esiin myös Eija-Elina Bergholmin, joka Juhaa ohjatessaan lähestyi näytelmää maalaustaiteen kautta ja esitteli näyttelijöille omat inspiraation lähteensä. Ärsyttävimpiä ohjaajia hänen mielestään ovat ne, jotka käyttäytyvät kuin tietäisivät jonkin ihmeellisen salaisuuden, mutta eivät paljasta sitä muille.

”Sitten on vielä niitä, jotka ehdottavat yhteistä hakureissua. Sen kuuleminen on kuin kivi putoaisi niskaan: taas yksi, jolla ei ole mitään käsitystä näytelmästä. Vähintä, mitä ohjaajalta tulisi vaatia, on oma visio ja mielellään jotakin sanottavaakin. Väänänen varoitti jo teatterikorkeakoulussa televisio-ohjaajista, jotka eivät liikoja virka, ja siksi näyttelijän on opeteltava laittamaan kolmas silmä kameran taakse. Se tuntui kyyniseltä, mutta totta hän puhui. Pahimmillaan televisiosarjojen tekeminen on silkkaa tehtailua. Näyttelijälle annetaan asemat ja rajat, joiden mukaan liikkua kohtauksessa, mutta rooli on täysin omassa handussa. Ja lopputulos on sen näköistäkin.”

Taiteilijan kuollut hetki

Vielä uransa alussa Hannu-Pekka Björkman näki näyttelijäntyönsä eräänlaisena initiaatioriittinä, jossa jokainen rooli auttaisi kehittymään henkisesti. Mielikuva rapautui nopeasti, sillä luominen ei ollutkaan aina hauskan kuplivaa, vaan yhä useammin masentavaa puurtamista. Myös kollegoiden kyynisyys ja leipääntyminen alkoi nakertaa motivaatiota.

”Joku saattaa hymähtää, että nopsaanpa poika väsähti, kun jo vuodessa työ alkoi tympiä. Mutta Juhan jälkeen tuli suvantovaihe, jolloin roolit eivät olleet kovin mielekkäitä. Näytelmäkirjallisuus on täynnä suuria ajatuksia, paljon pohdittavaa. Mutta parhaat teokset eivät tule joka päivä vastaan. On myös paljon huttua, ja niiden äärellä alkoi kehkeytyä tarkoituksettomuuden tunne. Masentavinta oli lauantainäytösten välinen kuollut hetki. Inhosin sitä tyhjän teatterin tunnelmaa ja mietin: tätäkö on minun elämäni?”

Björkman pettyi myös niin sanottuun taiteilijaelämään, joka osoittautui tyhjäksi ja kyynisyyttä ruokkivaksi kuplaksi. Kapakkakierrokset tarjosivat monta hauskaa tarinaa, mutta joukkoon mahtui myös paljon tragiikkaa ja surkeita ihmiskohtaloita. Halu löytää vaihtoehto kasvoi päivä päivältä, yö yöltä.

”Lahdessa tajusin, etten tiedä tarpeeksi elämästä. Tunsin, etteivät teatteri ja näyttelijäntyö riitä henkiseksi evääksi elämän matkalleni, vaan minun oli löydettävä jokin muu keino kehittää itseäni ihmisenä. Halusin ajatuksia! Onneksi kaupunginteatterin vieressä sijaitsee aivan verraton kirjasto. Ensimmäiseksi käsiini osui Albert Schweitzerin elämäkerta. Lainasin myös Vanhasta Valamosta kertovia kirjoja ja ihastuin munkkilaisuuteen, kilvoitteluelämään.”

Björkman on saanut kuulla riittämiin vitsailuja taiteilijoiden Valamon trippailuista, mutta hänelle itselleen ortodoksisuus on merkinnyt paitsi hengellistä todellisuutta, myös riemukasta löytöretkeä kirkkohistoriaan ja -taiteeseen. Ensimmäinen ortodoksisuutta luotaava mietelmä, jonka hän tallensi mustakantiseen muistikirjaansa, oli Basileios Suuren käsialaa ja koski ikoneita: ”Mitä sana ilmoittaa korvalle, sen maalaus näyttää vaieten kuvana.”

Kun Björkman vihdoin uskaltautui teatterissa puhumaan uudesta kiinnostuksen kohteestaan, kollega ilmoitti kuuluvansa Valamo-seuraan. Ja kas, kesäreissulle oli vielä kaksi paikkaa vapaana.

Se oli ratkaiseva matka.

Kenen joukoissa seisot?

Uskontoa Hannu-Pekka Björkman luonnehtii vertikaalilävistäjäksi, joka on vaikuttanut niin perhe-elämään, ystävyyssuhteisiin kuin teatterin tekemiseenkin. Hän huomauttaa, ettei kyse ole uskoon kajahtamisesta, vaan paljon harkintaa ja keskusteluja vaatineesta monen vuoden prosessista, jonka aikana asiat ovat saaneet uuden tärkeysjärjestyksen.

”Ortodoksisuudessa on olennaista se, ettei asioita jaotella hyviin ja pahoihin. Kaikki on pyhitettyä, ja kyse on vain siitä, miten asiat toteuttaa. Samalla tavalla suhtaudun näyttelijäntyöhöni. Yritän rakastaa sitä silloinkin, kun se on raskainta. Se on saamani lahjan risti. Yksi uskoon liittyvistä suurimmista väärinkäsityksistä on se, että sen oletetaan karkottavan kaikki ongelmat, tuskan ja ahdistuksen, kun ideana on tosiasiassa se, että usko auttaa kestämään niitä.”

Ahdistusta Björkman sanoo tuntevansa jokaisessa produktiossa. Eskon rooliin valmistautuessaan hän koki ensimmäisen kerran todellista kauhua, joka ilmeni myös sydänoireina.

”Kokemus auttaa kohtaamaan työssä toistuvan kaaoksen ja tunnistamaan oman prosessinsa vaiheet. Silloin kun rooli ei ole hanskassa, siitä tulee helposti kikkapussirooli, eräänlainen kooste aiemmista rooleista. Minulle on vähän käynyt niin Punahukassa, en ole täysin löytänyt Pekan hahmoa. Joka näytelmässä on myös kohtaus, joka jostakin syystä hirttää kiinni ja panee epäilemään omia näyttelijänkykyjään. Yleensä niihin kätkeytyy jokin kiinnostava ja henkilökohtainen arvoitus, jonka vastaus on lopulta täysin simppeli.”

Lahden kaupunginteatterissa Björkman työskenteli esityskauden aikana monessa produktiossa, mutta KOM-teatterissa esitetään yhtä ja samaa näytelmää jopa puolitoista vuotta. Jotta esitys ei pyöristyisi vaan pysyisi tuoreena ja terävänä, ryhmältä vaaditaan kestävyyttä ja kykyä syöttää ja ottaa vastaan esimerkiksi rytmin rikkovia haasteita. Silti näyttelijä kohtaa välillä harmaita hetkiä, joista selviytyminen vaatii kamppailua. Björkman tunnustaa saavansa lisätukea uskostaan.

”Kun astun näyttämölle, teen ristinmerkin ja pyydän siunauksen ajatuksille, sydämelle ja kätten teoille. Teen näyttämöllä usein myös sydämen rukouksen, eräänlaisen huokauksen, kun haluan keskittyä tai sanoa jonkin asian painokkaasti. Rituaalit ilmentävät samalla niitä asioita, joiden takana seison. Kun harjoittelimme KOMin 35-vuotisjuhlakonserttia varten ja vuorossa oli tuttu Kenen joukoissa seisot, mieleeni nousi todennäköisesti eri aatokset kuin muilla. Itseänikin alkoi naurattaa.”

Björkmanin mielestä jokaisen näyttelijän tulisi miettiä työnsä perimmäisiä motiiveja. Hän myös peräänkuuluttaa nöyryyttä ja muistuttaa, Andrei Tarkovskia lainaten, että taiteilijan suurin vastuu on puhtaasti moraalisella alueella.

”Joku kollega on sanonut, ettei näyttelijä voi olla nöyrä. Itse asiassa juuri näyttelijän pitäisi olla nöyrä, sillä nöyryys on aidon itsetuntemisen edellytys. Tietenkin on mahdollista edetä kyynärpäätaktiikalla. Sehän on se helpoin tapa, joka vaatii vain itsensä kovettamista. Eikä välttämättä sitäkään.”

”Saattaa kuulostaa suureelliselta, mutta koen Tarkovskin sielun kumppanikseni. Hänen kirjansa Vangittu aika pitäisi liittää Teatterikorkeakoulun pakollisiin tutkintovaatimuksiin. Myös Ingmar Bergman, Arvo Pärt, Johann Sebastian Bach sekä tietyt myöhäiskeskiajan kuvanveistäjät ovat itselleni tärkeitä. Esimerkiksi Donatellon näkemys Maria Magdalenasta on suorastaan huikea. Siinä näkyy vanhan mestarin kädenjälki, hänen sielunsa. Miten se voikaan säväyttää. On käsittämätöntä, että joku pystyy tekemään sen plastisesti, pysäytetyllä kuvalla. Sitähän yritän itsekin näyttelijänä. Että pystyisin hetkeksi pysäyttämään ajan ja näyttämään sielustani pienen, tunnistettavan osasen.”

Juuri siihen, ilmaisun kirkastamiseen, hän on pyrkinyt pienimuotoisissa esityksissä Olet tässä ja Ei talvikunnossapitoa, joita hän kutsuu näyttelemisen henkirei´iksi. Vielä ilman nimeä toimiva Minna Leinon työryhmä on halunnut luoda näyttelijöiden omista kokemuksista ja mielipiteistä rakentuvia, eräänlaisia auditiivisia ja visuaalisia matkoja.

”Ne ovat olleet esityksinä elämäni pelottavimpia, koska niissä olen ollut paljaimmillani. Oman äänen löytäminen vie aikaa. Olisi ollut lohduttavaa, jos joku olisi Teatterikorkeakoulussa sanonut sen.”

Seuraavaksi Björkman pääsee jälleen perikansallisen kuvaston pariin, kun KOM-teatterin versio Väinö Linnan klassikosta Täällä Pohjantähden alla saa ensi-iltansa Suomenlinnassa 7. kesäkuuta. Äijäroolien ketju saa kiinnostavan lisän räätäli Halmeesta. Se myös panee toistaiseksi pisteen Björkmanin näyttelijänuralle. Tai ehkä pitäisi puhua pilkusta, sillä syyskuussa hän alkaa kirjoittaa virkavapaallaan Kirjapajalle esseeteosta, jossa hän pohtii teatteria ja näyttelijäntyötä kirkkotekstien valossa. Polttopisteeseen nousee tekemisen ydin: ketä palvelen?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s