Irti!

Irti!-juttu on julkaistu Teatteri-lehdessä nro 7/2004.
Copyright © 2004, 2012 Eija Mäkinen

Miten näyttelijä kokee roolista luopumisen – tuntuuko se hyvästien jättämiseltä vai onko kyseessä vain ammatillinen vaihe, joka on helppo jättää taakseen? Millaiset roolit ovat vaikeimmin jätettäviä, mitkä helppoja unohtaa? Entä millaisia jälkiä roolit jättävät näyttelijään? Omista kokemuksistaan kertovat Petri Manninen, Jukka Leisti, Tuula Väänänen, Hannu Kivioja ja Tuija Vuolle.

Ensireaktio roolin jättämistä koskeviin kysymyksiin on näyttelijöillä sama: Helppoa! Kaikki unohtuu heti. Lähempi tarkastelu paljastaa näyttelijöiden puhuvan repliikeistään. Ei tarvita kuin hetki muistelua, ja jopa kymmenien roolihenkilöiden olemus, tapa ajatella ja liikkua, harjoittelun ilmapiiri ja esittämiseen liittyvät tunnelmat ovat palautuneet mieleen, osa jopa ällistyttävän tarkasti.

Otetaan siis uudelleen: millaista väkeä näyttelijän ihon alla asuu ja miten aiemmat roolit vaikuttavat työhön ja arkeen? Tuleeko roolihenkilöitä koskaan ikävä, tarvitaanko hautajaisia?

Petri Manninen:
Rakkaaseenkin rooliin kyllästyy, kun sitä veivaa tarpeeksi kauan.

Suomen Kansallisteatterissa työskentelevä Petri Manninen, 39, on näytellyt parikymmentä vuotta.

”Tarkkaa roolimäärää en osaa sanoa, yleensä rooleja on kolme vuodessa, mutta parhaimmillaan olen tehnyt kuuttakin roolia päällekkäin. Monet niistä ovat olleet traagisia, ääripään ihmisiä: narkkareita, juoppoja, kaheleita. Näyttelijäntyöhön liittyy monia romantisoituja mielikuvia, joista roolin päälle jääminen on yksi. Totta kai jokainen miettii työtään, mutta jos ihminen alkaa toteuttaa roolia omassa elämässään, silloin puhutaan jo mielenterveydellisistä ongelmista.”

”Minulla on melko tarkat rituaalit, joiden kautta menen esitykseen, keskityn ja lopuksi poistun. Usein kyse on hyvin arkisesta hetkestä. Roolista irrottautuminen viimeisen esityksen jälkeen on yleensä helpotus, ja toisinaan se ei edes tunnu miltään. Rakkaaseenkin juttuun kyllästyy, kun sitä tarpeeksi kauan veivataan. Esimerkiksi Lars Norénin Elämää pitempi yö meni kolme vuotta. Kun urakka viimein päättyi, halasimme porukassa: Nyt se on loppu, jo oli aikakin!”

Petri Mannisen mukaan loppukaronkkoja eli ”hautajaisia” pidettiin ennen huomattavasti useammin.

”Nykyään ihmisillä on kiihkeämpi rytmi ja enemmän töitä, usein myös talon ulkopuolella, ja juhlinta on vähentynyt. Ohjaajalle ensi-ilta on samalla hautajaiset, kun taas näyttelijöillä urakka sen kuin jatkuu. Siinä mielessä ensi-ilta on näyttelijän kannalta kummallinen juhlinnan aihe, eräänlainen työn alkamisjuhla. Toki hautajaisiakin vielä järjestetään, mutta lähinnä vapaaehtoisessa mielessä: mennäänkö ottamaan olut tai pari? Yleensä silloin puhutaan uusista rooleista. Kansallisteatteri on iso talo, ja väki on hajallaan eri näytelmissä ja näyttämöillä. Voi kestää kauankin, ennen kuin taas pääsee näyttelemään samojen ihmisten kanssa.”

Kun Manninen vielä opiskeli Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitoksella, kurssi kohahdutti Rabelaisin tekstiin pohjautuvalla Gargantualla Pohjoismaisten teatterikoulujen festivaalilla. Samalla syntyi ajatus näytelmän toteuttamisesta samalla porukalla kymmenen vuotta myöhemmin.

”Se oli heitto, mutta Yrjö-Juhani Renvall tarttui ideaan ja kutsui ryhmän Tampereelle kesällä 2000. Meillä oli kahdeksan päivää aikaa luoda esitys uudelleen. Minulla oli esityksestä video, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, katsoin vain järkyttyneenä omaa suoritustani. Yhdellä kameralla otetut teatteritallenteet ovat aina hirveitä. Roolin palauttamisessa tekstin muistaminen oli ehdottomasti vaikeinta, kun taas fyysinen hahmo palautui hetkessä mieleen. Pitkät monologit ja herkät dialogit sujuivat aiempaa helpommin, mutta vimman ja tietyn yli-itsetietouden – minä tiedän kaiken! – tavoittaminen oli jo hankalampaa. Minulla oli näytelmässä 15 minuuttia kestävä rankka ratsastuskohtaus, jossa puhuin koko ajan monologia. Saman kohtauksen toistuminen kymmenen vuoden jälkeen tuntui hurjalta, kun mieleen vyöryi takautumia: kuvia, ääniä ja tunnelmia.”

Manninen muistuttaa, että ihminen muuttuu iän ja kokemuksen myötä.

”Onneksi! Siksi näyttelijän ei pitäisi liiaksi varoa aiemmin käyttämiensä keinojen uudelleen hyödyntämistä. Tuntemus keinon samanlaisuudesta on tietenkin näyttelijän sisällä, mutta ulospäin se näyttää erilaiselta, koska näyttelijä on vanhentunut ja saattanut muuttua moninkin eri tavoin. Kannattaa myös muistaa, etteivät kaikki katsojat näe näyttelijän jokaista roolisuoritusta.”

Hän tunnustaa joskus ikävöivänsä hauskoja rooleja, koska yleisön nauru antaa näyttelijälle positiivista energiaa.

”Sitä ilmapiiriä kahmii mielellään itselleen. Kun Topaze eli menestymisen taito -näytelmän jälkeen lähdin teatterilta, esityksen nostattama hilpeä olo seurasi mukana. Onnistumisesta saa myös palautetta, joskus jopa vuosia myöhemmin, jolloin muistot heräävät. Se paljastaa, että roolit elävät näyttelijän sisällä. Elämäntilanteesta riippuu, millaiset asiat nousevat mieleen. Jos on hyvä päivä, ja toinen kehuu tiettyä näytelmää, saatan muistaa aamun, jolloin luin sanomalehdestä kiittävän arvion esityksestä ja omasta työstäni: Vau, olen onnistunut! Jos taas on surkea päivä ja harjoituksissa rankkaa, mieleen voi palautua mainitun näytelmän harjoitusjakso: miten en silloinkaan jaksanut nousta aamuisin töihin ja koko työ otti päähän.”

Petri Manninen ei koe epäonnistuneensa niin pahoin työssään, että olisi halunnut tehdä roolin uudelleen. Pettymyksiä omaan suoritukseen uran varrelle toki mahtuu. ”Huonot roolit johtuvat yleensä siitä, ettei näyttelijä ole kyennyt käyttämään harjoitusvaiheessa kaikkia voimavarojaan. Aina ei tahtokaan riitä. Sellainen jää kalvamaan: miksen tehnyt tarpeeksi töitä? Heiluin vain mukana ja valitin. Itseään ei tulisi koskaan päästää liian helpolla, mutta toisaalta epäonnistumisille on osattava myös nauraa.”

”Yleensä muistot ja hauskat hetket liittyvät kollegoihin ja työtilanteisiin. Selitys on yksinkertainen: minähän katselen muita sekä harjoituksissa että lavalla. Esimerkiksi Pekka Autiovuoren ilmestyminen tekonenässään ja myrskyssä laulaen on näky, jonka muistan lopun elämääni. Näytelmä ei välttämättä poraudu mieleeni oman roolini ja siihen liittyneiden tunteiden kautta, vaan tilanteina ja hetkinä harjoituksissa ja esityksissä. Jos niissä on tapahtunut jotakin poikkeuksellista, siitä saattaa syntyä tarina, jota kertoessa myös oma rooli säilyy mielessä. Kaikissa ammateissa on hyviä työhetkiä, joita mielellään muistelee ja kertoo kavereilleen.”

Jukka Leisti:
Paras tapa hyvästellä rooli on sulkea teatterin ovi ja poistua paikalta.

Tampereen Teatterin näyttelijä Jukka Leisti aloitti uransa 1970-luvun lopulla. Tyhjiä vuosia, kuten hän asian ilmaisee, ei ole juurikaan ollut.

”Ihon alle on ehtinyt kerääntyä valtava määrä tietoa, allergisuuteen saakka. Tekstit olen valtaosin unohtanut, mutta muistan kaikista rooleista leveys- ja pituusasteen eli sen, missä olen kyseisen roolin näytellyt. Samaa roolia en ole joutunut tekemään, sen sijaan Taikuri Ozissa olen ollut kolmesti, joka kerta eri rooleissa. Tampereen Teatterin versiossa vuonna 1987 olin kaalimato, josta tuli klassikko. Saan siitä edelleen palautetta.”

Leistin mukaan yleisöltä saatu palaute pitää osan rooleista aktiivisessa muistissa.

”Jopa ammoin tehty rooli palautuu mieleen, kun joku katsojista alkaa puhua siitä kadulla tai kapakassa. Esimerkiksi Markus Kajon kirjoittaman Ihmisen paras ystävä -televisiosarjan hahmot, joita teimme Ola Tuomisen kanssa 1990-luvun alussa, nousevat usein mieleeni, koska ihmiset kommentoivat niitä yhä. Se palauttaa välittömästi monet työhön liittyvät muistot, aivan kuin jokin ikkuna menneisyyteen avautuisi.”

Myös työstä nouseva mielihyvä vaikuttaa Leistin mukaan roolien muistamiseen.

”Roolit, joissa on enemmän elettyä elämää, kolahtavat. Yksi lensi yli käenpesän on näytelmä, josta jäi kauniita ja voimakkaita tunnemuistoja, hyvällä mielellä tehtyjä pahoja ajatuksia ja fiilinkejä. Pelkkä tekninen onnistuminen ei riitä tekemään roolista ikimuistoista. Mielisairaalaan joutuvan Randle P. McMurphyn rooli kolahti, siinä oli jotenkin luontevaa ja oikeata olla. Käenpesä oli myös rankka, koska sitä esitettiin välillä kaksi kertaa päivässä. Toisaalta esityksessä sai talsia pitkät tovit tohvelit jalassa ja pötkötellä yöpaita päällä hyvien kavereiden kanssa, mikäs sen mukavampaa. Työilmapiiri vaikuttaa valtavasti paitsi motivaatioon myös siihen, miten näytelmän kokee jälkeenpäin.”

”Joskus rooli jää elämään siksi, että esityskausi jää syystä tai toisesta lyhyeksi. Tapio Parkkisen musiikkinäytelmä Pieni levykauppa oli tekijöilleen rakas juttu. Meillä oli sitä tehdessämme todella lystiä, minäkin väänsin kolmetoista erilaista tyyppiä. Vaikka esitys meni täysille katsomoille, se poistettiin ohjelmistosta järjestelyvaikeuksien vuoksi; tekijöiden mielestä kuopattiin väkisin. Herätin myöhemmin eloon yhden hahmoista, närpiöläisen tomaatinviljelijän, Bumtsibum-ohjelmaa varten. Sellaisia tilaisuuksia ei satu usein, vaikka koomisille hahmoille onkin kysyntää.”

Jukka Leisti kertoo tietoisesti kierrättäneensä joidenkin roolihenkilöidensä piirteitä.

”Näyttelin Turun kesäteatterissa ärrävikaista kaveria, joka kiroili turkulaisilla paikannimillä. Samaa sukua oli Don Alonso Pamplona de Exteberriassa, Zorro-näytelmän kuvernöörissä, joka kiroili Kanarian saarten nimillä. Ne ovat keinoja, joita voi ajoittain herättää henkiin, mutta maneeriksi asti niitä ei pidä viljellä, se on tuhon tie.”

Rooleihin, jotka näyttelijä pyrkii tietoisesti unohtamaan, liittyy Leistin mukaan yleensä huono työilmapiiri. Tekijöiden keskinäiset kemiat eivät ole toimineet eikä ensemblen jäsenten välille ole syntynyt luottamusta, mikä heijastuu vääjäämättä roolisuorituksiin.

”Epäonnistuminen on vain hetkellinen tunne, jonka ohittaa nopeasti. En juuri tuppaa muistelemaan mokia, mutta yksi rooli on jäänyt kaihertamaan. Hämeenlinnan kaupunginteatterissa esitettiin 1980-luvun alussa Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti. Teatterin entinen johtaja Mikko Nousiainen teki loistavan Puntilan, ja minä olin renkinä. Vaikka ikäni puolesta alan olla jo iltapäiväpuolen väkeä, sen tahtoisin tehdä uudelleen. En tiedä, löytyisikö siihen nytkään oikea kulma, mutta olisi mukava kokeilla.”

Hautajaisia Leisti ei juurikaan vietä.

”Minun tapani hyvästellä rooli on avata teatterin ovi ja poistua paikalta. Sama pätee kesäteatteriin, jota usein tehdään hyvinkin intensiivisesti ja pienellä porukalla. Äkkilähtööni ei liity mitään henkilökohtaista, se on vain yksinkertaisin tapa viheltää peli poikki ja jättää työmaa. Mitä kauemmin esitys on ollut ohjelmistossa, sitä innokkaammin siitä irrottautuu ja pyrkii unohtamaan koko touhun. Kun 19 vuotta sitten tulin Tampereen Teatteriin, ensimmäinen tehtäväni oli paikkausrooli Piukoissa paikoissa. Näyttelin gangsteria 185 kertaa, yli kaksi vuotta. Siinä sai jo repiä huumoria. Vihoviimeinen esitys oli Ilmajoen musiikkijuhlilla, josta sieltäkin otin hatkat heti esityksen jälkeen. Enkä ole gangsteria kaiholla muistellut.”

Tuula Väänänen:
Rooli hiipuu, mutta itseään ei hylkää koskaan.

”Kun puhutaan roolista luopumisesta, ensimmäisenä mieleen nousee tietenkin teksti ja sen unohtaminen. Se käy nopeasti. Ja joitakin rooleja saa näytellä kyllästymiseen asti, joten niiden taakseen jättäminen on suorastaan helpotus. Olennaista on se, että rooleissa näyttelijä työstää itseään. Vaikka rooli jää, itseään ei hylkää koskaan”, sanoo Oulun kaupunginteatterissa työskentelevä Tuula Väänänen, 46, joka viimeisen esityksen päättyessä jää yleensä kaipaamaan enemmän työryhmää ja ilmapiiriä kuin näytelmää tai rooliaan.

”Teatteria tehdään aina yhdessä, ei yksin. Freelancerina työskentelevälle hautajaiset merkitsevät varmasti enemmän, koska hän joutuu jättämään ryhmän kokonaan. Hänelle ne ovat jäähyväiset, kun taas laitosteatterissa vakituisesti työskentelevä tapaa kollegoitaan toisissa näytelmissä, käytävillä ja kahviossa. Tietenkin olisi mukavaa järjestää joka kerta kunnon juhlat, mutta elämä tulee tielle ja arki sanelee omat ehtonsa.”

Tuula Väänänen ei juurikaan muistele vanhoja roolejaan, mutta hän myöntää joidenkin töiden jääneen mieleen muita vahvemmin. Yksi sellainen on Orvokki Aution romaaneihin pohjautuvan Pesärikon Armi, jonka roolin Väänänen näytteli KOM-teatterissa vuonna 1989.

”Näytteleminen ei ole tyhjiössä elämistä, vaan rooleista jää ihmiseen kerrostumia ja kokemuksia. Armi oli kokonaisuutena antoisa tehdä. Tarina ihmisestä, joka kasvaa, viisastuu ja lopulta päätyy tunnelin kautta valoon on jäänyt tunnemuistiin hienona asiana. Myös Larvan tuvassa usein kuultu kehotus ”Hillitte ittes” on repliikki, joka yhä silloin tällöin pulpahtaa omaan käyttökieleeni. Tekstien kautta sitä ikään kuin rikastuu ohimennen. Kun isäni kuoli kymmenen vuotta sitten, löysin hänelle sopivat muistosanat, erään Pentti Saarikosken runon, tekemästämme näytelmästä.”

”Hyvin inhottavan ihmisen näytteleminen on lähes aina mielenkiintoista, mutta se voi kääntyä myös raskaaksi. Tietty nyrjähtäminen saattaa heijastua myös mielialaan ja tapaan kohdata muut. Roolin koko ei vaikuta sen merkittävyyteen, vaan jokaisesta roolista voi löytää herkkupalan. Se on tavallaan näyttelijäntyön edellytys, taistella turtumista vastaan. Mitä kauemmin alalla työskentelee, sitä suuremmiksi vaikeuskertoimet kasvavat. Kun Maarit Pyökäri ohjasi Peukaloisen, näyttelin satavuotiasta Akka Kebnekaiselaista, uskomattomin toppauksin varustettua johtajahanhea. Rooli on jäänyt mieleeni, sillä rakensin hahmon komisario Palmun kautta. Myös Tohvelinsankarin rouvan Karoliinasta tykkäsin kauheasti. Näytelmän tekemisestä jäi hyvä mieli, koska siinä sai hullutella kollegoiden kanssa ja tehdä monia hyviä kohtauksia. Surkeimpia ovat roolit, joissa ei saa kontakteja muihin. Silloin sitä vain puuskuttaa omaansa, ei oikein hengitäkään, odottaa vain jäykistyneenä omaa iskuaan. Ne roolit unohtaa mielellään.”

Hannu Kivioja:
Joka esityksen jälkeen koittaa pieni kuolema.

”Roolin unohtaminen kuuluu näyttelijän ammattitaitoon. Kollegaa lainatakseni rooli ja siihen liittyvät asiat ovat nakkikioskille päästessä jo taakse jäänyttä elämää”, sanoo freelancerina työskentelevä Hannu Kivioja. Hetken asiaa mietittyään hän kuitenkin myöntää roolien jättävän jälkiä näyttelijään.

”Monet fyysiset asiat kuten roolihenkilöiden tapa liikkua tai käyttää käsiään säilyvät lihasmuistissa pitkään. Rooli voi vaikuttaa voimakkaasti myös äänenkäyttöön. Olin mukana eräässä kuunnelmassa, jossa puhuin normaalia korkeammalla äänellä. Se jäi yllättäen jostakin syystä päälle, mikä ei ollut lainkaan hyvä juttu, sillä seuraava roolini oli Viettelysten vaunun Stanley Kowalski”, Hannu Kivioja muistelee hymähtäen.

”Olen hidas oppimaan repliikkejä, mutta kun olen sisäistänyt tekstin, se pysyy mielessäni todella kauan. Parhaiten muistan esityksiin liittyviä tunnelmia. Esimerkiksi Skavabölen pojat, josta oli kaksi esitystä Tampereen Teatterikesässä, on jäänyt mieleeni hyvin voimakkaana kokemuksena. Esityksistä jälkimmäinen lähti lentoon, se oli eräänlainen flow-kokemus. Harvinaista oli, että se tapahtui meille kaikille. Useimmat näyttelemiseen liittyvät kokemukseni ovat kuitenkin niin henkilökohtaisia, etten halua puhua niistä, en ainakaan julkisuudessa.”

Hannu Kivioja muistuttaa, että rooli läpikäy pienen kuoleman niinä päivinä, jolloin sitä ei esitetä.

”Hämmästyttävää minusta onkin se, miten rooli aina löytyy taukojen jälkeen. Jos näyttelijän täytyy tehdä pitkään samaa roolia, on pidettävä huoli, ettei rooli ala nuupahtaa. Siksi on hyvä, että ohjaaja käy välillä katsomassa esityksen ja antaa palautetta. Kun on pitkään pyörittänyt samaa roolia, siitä eroon pääseminen on vapauttava kokemus. Ei kai kukaan halua junnata paikoillaan. Ihminen haluaa kehittyä, oppia uutta.”

Hannu Kivioja kertoo osallistuvansa mielellään loppukaronkkoihin ja esitysten hautajaisiin, työyhteisöllisistä syistä, kuten hän itse asian ilmaisee.

”On aika epätodennäköisesti, että sama porukka tekisi uudelleen yhdessä töitä, ei ainakaan samaa näytelmää. Elokuvaa tehdessä yhteenkuuluvuuden tunne voi olla vieläkin voimakkaampi, ja viimeisenä työpäivänä saattaa iskeä raju ikävä. Vahva tunnelataus voi johtua myös elokuvan tekemisen luonteesta. Kameran edessä näyttelijä paljastaa itsestään paljon. Siinä on tavallaan isompi riski kuin teatteriharjoituksissa, jossa kaikki panevat itsensä alttiiksi. Elokuvaa on tekemässä monia ihmisiä, jotka ovat vastuussa teknisistä asioista, mutta he eivät paljasta itsestään mitään. Tietenkin hautajaisissa voisi puhua enemmän, tavallaan purkaa roolin ja työstää mieleen kasautuneita asioita, mutta kyllä yleensä päätavoitteena on vain pitää hauskaa. Päästiinpähän siitäkin kivireestä!”

Tuija Vuolle:
Yleisölle rakas rooli pysyy elossa pitkään.

”Näyttelijän on aina aloitettava nollasta. Kun takana on jo parisataa roolia, se on kieltämättä kerta kerralta vaikeampaa. Myös irrottautuminen yhteisestä maailmasta on sitä hankalampaa, mitä läheisemmiksi siteet muihin muodostuvat produktion aikana. Roolien kautta syntyy aina tunnesidoksia kollegoihin. Melkein poikkeuksetta kaikista niistä näyttelijöistä, jotka ovat näytelleet tyttäriäni, on tavallaan tullut tytärpuolia oikeassakin elämässä, joiden uraa ja elämää on ollut antoisaa seurata”, sanoo Tampereen Teatterissa lähes 40 vuotta työskennellyt Tuija Vuolle.

Yhden uransa vahvimman yhteisöllisyyden tunteen hän koki 1980-luvun puolivälissä Ruotsissa, jossa Vuolle oli mukana SVT:n ja FST:n yhteistuotannossa Vägg i vägg (Seinähullut naapurit).

”Televisiosarjan tekeminen kesti yli kaksi kuukautta, jonka aikana asuimme Södertäljessä televisioyhtiön vuokraamissa asunnoissa, lähellä toisiamme. Meitä oli iso joukko, Suomesta muun muassa Esko Nikkari, Olavi Ahonen, Ville Virtanen, henkilöohjaaja Frej Lindqvist ja Pontus Dammert, joka vastasi televisio-ohjauksesta, sekä tietenkin ruotsalaiset näyttelijät. Meistä muodostui ikään kuin oma perhe, ja siksi roolista, yhteisöstä ja tunnelmasta irrottautuminen kesti poikkeuksellisen pitkään. Kotiin palattuani minulla oli täysin tyhjä olo.”

Tuija Vuolteen mukaan työn koko ei vaikuta roolista luopumiseen. Olennaisempaa on se, miten näytelmän aihe, maailma ja oma rooli puhuttelevat näyttelijää itseään.

”Mitä syvemmältä näyttelijä joutuu kaivamaan roolin olennaisen piirteen, sitä vahvemmin sen muistaa. Myös työilmapiirillä on suuri merkitys. Olin mukana Kaisa Korhosen perustamassa Musta rakkaus -ryhmässä, ja muistan kaikki silloin tekemäni roolit vahvasti. Siihen on varmasti vaikuttanut se, että meillä oli jumalattoman hauskaa yhdessä.”

Vaikka Vuolle ei jälkeenpäin liiemmin pohdi rooleja ja niihin liittyviä asioita, hautajaiset hän kokee hyödyllisinä.

”Joskus yhteinen seremonia on tarpeellinen siksi, että siinä muistellaan ja tavallaan arvostetaan yhdessä tehtyä työtä ja matkaa, harjoitusaikaa ja esityksiä. Varsinkin, jos kyse on tekijöilleen tärkeästä jutusta. Usein juhlat alkavat teatterilla, mistä monet siirtyvät kapakkaan, jossa esityksen hautaus tapahtuu lopullisesti. Minulle riittää, kun menen kotiin ja katson televisiosta jotakin hömppää. Usein aloitan sellaisessa tilanteessa uuden kirjan lukemisen.”

Myös Tuija Vuolteella on kokemuksia roolin ennenaikaisesta kuolemasta. Kalle Holmbergin syksyllä 1998 Tampereen Teatterille ohjaama Pitkän päivän matka yöhön, jossa Vuolle tulkitsi morfinistiäidin roolin, poistui ohjelmistosta vain parinkymmenen esityskerran jälkeen.

”Jo aloitus oli vaikea, sillä loukkaantumistapauksen vuoksi ensi-iltaa seurasi kahden viikon tauko. Kun näyttelijän on hallittava valtava määrä tekstiä, näytelmän harvakseltaan esittäminen on kauhea rasitus”, Tuija Vuolle sanoo.

Hän kertoo käyttäneensä Puccinin oopperamusiikkia työstäessään Maryn roolia. Lisäksi näytelmässä soi vahvasti Wagnerin musiikki.

”Saan musiikista hyvin voimakkaita aistielämyksiä. Turandot-oopperan sävelmaailma sopi minusta erittäin hyvin näytelmän jälkimmäisen näytöksen tunnelmaan. Asialla on tietenkin kääntöpuolensa eli metodi tekee käyttäjästä Pavlovin koiran. Kun nykyään kuuntelen Wagneria tai Turandotia, Maryn rooli ja koko näytelmän tunnelma palautuvat saman tien mieleeni.”

”Aina sanotaan, että näyttelijän työ on päiväperhon hommaa, joka häviää saman tien. Se ei pidä paikkaansa. Moni yleisölle rakas, jopa vuosikymmeniä sitten tehty rooli pysyy elossa, koska katsojat muistavat ja kommentoivat niitä yhä. Esimerkiksi Ismo Kallion kanssa 16 vuotta sitten tekemästämme Avoin liitto – lähes levällään -näytelmästä saan edelleen palautetta. Myös Kalle Päätalon rakas naapuri, räväkkä ja reippaasti kiroileva Alli Kuusinen on jäänyt ihmisten mieleen, usein miehet lähes löivät olalle minut nähdessään: Hyvä akka!”

”Allin roolin tein itse asiassa kahdesti, ensin Tampereen Teatterissa Timo Ojalan ohjauksessa, ja myöhemmin Pyynikin kesäteatterissa, jonne sen ohjasi Tommi Auvinen. Hän halusi minun tekevän roolin samalla tavalla kuin olin näytellyt sen kotiteatterissani. Ohjaajan toive ei ollut pettymys, päinvastoin. Kyseessä oli niin herkullinen rooli, että tuntui mukavalta herättää Alli jälleen eloon. Tekstikin palautui yllättävän helposti mieleen. Olen ollut onnekas, koska olen saanut tehdä hyvin monenlaisia rooleja. Äskettäin eräs rouva totesikin Juha Siltasen kirjoittaman Oi Kalifornian! nähtyään, miten ihanaa on, kun tällaiselle vanhalle naiselle annetaan rooleja, joissa voi kunnolla revitellä.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s