Ilon ja surun ääripäissä

Ilon ja surun ääripäissä -juttu on julkaistu Teatteri-lehdessä nro 2/2009.
Copyright © 2009, 2012 Eija Mäkinen

Nyt haluan tehdä isoja rooleja, sanoo Pirjo Lonka, jonka keskeinen havainto on se, ettei näyttelijäntyötä voi tehdä yksin pähkäilemällä.

Heiltä se vei tajun, minut se terästi;
he sammuivat, minä sytyn tuleen.

Lady Macbeth odottaa linnansa hiljaisuudessa tyynenä, mutta ajatus kuninkaan murhasta luo hänen olemukseensa vaarallisen hehkun. Näyttelijä Pirjo Lonka seisoo näyttämöllä valkoisessa puvussa paljain jaloin. Tiukasti nyöritetty, korkea kaulus pitää hänen päänsä luotisuorassa linjassa. Katsojat lavan molemmilla puolilla seuraavat herkeämättä Ladyn jokaista elettä, ja Lonka aistii sen. Ensimmäistä kertaa uransa aikana hän tietää vuorenvarmasti, miten yleisö on hänen hyppysissään.

”En ole koskaan miettinyt näyttelemistä itseni kautta, vaan aina näytelmän tai työryhmän kautta. Rakastan ryhmässä tekemistä ja rooleihin heittäytymistä! Jo nuorena, kun liityin Elina Knihtilän vanavedessä koulumme näytelmäkerhoon, minulla oli koko ajan 110 mittarissa. Mutta en tahdo kilpailla saati sooloilla näyttämöllä. Olen ennemminkin ajatellut, etten riitä.”

Nöyryys juontaa 1990-luvun alkuun, jolloin Lonka oli mukana perustamassa Q-teatteria ja oppi ensitöikseen, että kaikki pitää lunastaa. ”Ei lavalle voi mennä noin vain”, jylisi Antti Raivio, teatterin taiteellinen johtaja ja primus motor.

”Olimme niin nuoria, ja siksi turhat luulot piti ottaa pois”, sanoo Lonka nyt, lähes 20 vuotta myöhemmin.

Lonka sanoo pitäneensä itseään pitkään keskisuurten roolien näyttelijänä. Hänelle se on merkinnyt päätarkoituksen palvelemista ja vastuun ottamista kokonaisuudesta. Tänä talvena nähty Macbeth oli käännekohta, joka sinetöi Longan nousun suomalaisten naisnäyttelijöiden valioliigaan.

”Ladyn rooli tuli oivalliseen aikaan. Se vastasi tismalleen sitä, mitä halusin tässä kehitysvaiheessa tehdä. Mielenkiinto työtä kohtaan säilyy haasteiden myötä. Jos niitä ei tule, vaikeuskertoimet on lisättävä itse. On ihanaa, kun voi sanoa ääneen, että haluan tehdä isoja rooleja. En ole pelännyt niitä, minulla ei vain aiemmin ole ollut pakottavaa tarvetta tehdä suuria rooleja.”

Lonka puhuu työhönsä liittyvistä sattumista, jopa kohtalonomaisista käänteistä. Myös Shakespearen Macbeth ilmestyi Q-teatterin ohjelmistoon tavallaan puskan takaa.

”Antti Hietalan piti alun perin ohjata toinen näytelmä, mutta oikeuksien kanssa ilmeni ongelmia, ja siksi piti äkkiä löytää uusi vaihtoehto. Olimme Ellun (Knihtilä) kanssa heittäneet joskus vitsinomaisesti, että haluamme olla Macbethit. Ja se sitten päätettiin tehdä.”

Saa ajatella

Lonka myöntää hieman häpeillen, ettei hän ole kovin kiinnostunut katsomaan muiden esityksiä. Macbethista hän ei ollut nähnyt minkäänlaista tulkintaa.

”Se on toisaalta vapauttavaa. Luin jostakin, että kaikki naisnäyttelijät haluavat jossakin uransa vaiheessa näytellä Lady Macbethin. Itse ajattelin, että se on rooli siinä missä muutkin. Pahimmat paineet olivat Ellulla, jonka piti astua miehen saappaisiin.”

Shakespearen tekstistä Lonka innostui heti, niin suurista teemoista kuin Matti Rossin käännöksestäkin, jota hän luonnehtii runolliseksi ja monikerroksiseksi.

”Rakastuin näytelmän kieleen, se on niin hieno – ja hämäävä! Tekstiä lukiessani luulin ensin ymmärtäväni kaiken, mutta ääneen lausuttuina repliikeistä paljastui jatkuvasti jotakin uutta. Vain pienellä sanan painotuksen vaihdolla koko merkitys muuttui. Maalaileva teatteripuhe nostaa karvani pystyyn, ja siksi näen paljon vaivaa sen eteen, miltä kuulostan. Papatan tekstiä ääneen ja kokeilen erilaisia tapoja sanoa repliikit. Välillä kyse on hiuksenhienoista asioista.”

Lonka sanoo katsovansa paljon elokuvia ja kuuntelevansa usein silmät kiinni näyttelijöiden puhetta.

”Anthony Hopkins on oiva esimerkki näyttelijästä, joka saattaa sanojen tasolla puhua hyvinkin kevyesti, mutta repliikkien alla kulkee koko ajan jokin tarkoin mietitty ajatus, mikä tekee puheesta kiehtovan ja vangitsevan. Ajattelin joskus, että liika ajattelu syö spontaanisuuden, mutta ei se niin ole.”

Näyttelijän pitää Longan mukan roolia työstäessään ajatella valtavasti, mutta näytellessä ajattelu pitää hallita ja kanavoida niin, että esiin nousee vain yksi ajatus kerrallaan.

”Tavanomaisen roolin voi myös rikastuttaa niin, että poimii ajatusmaailman muualta. Saatan esimerkiksi ajatella, että roolihenkilöni on sarjamurhaaja, vaikka oikeasti kyse on tarjoilijasta. Se tekee työstä mielekästä, ja yleisö saa ehkä aavistuksenomaisen tunteen: olipas siellä jännä tarjoilija.”

Oman persoonan häivytys

Pirjo Lonka haluaa tehdä roolinsa alusta loppuun itse, eikä hän pidä ohjaajien käskytyksestä.

”Nuorempana peräsin harjoituksissa ohjaajalta, että mitäköhän roolihenkilöni mahtaisi tehdä tai ajatella. Herrajumala, mitä kysymyksiä! Eihän ohjaajan tehtävänä ole ratkaista näyttelijän työhön kuuluvia ongelmia. Se on minun työtäni. Ohjaajan työnä on katsoa, mikä toimii näyttämöllä ja pitää huolta kokonaiskuvasta. Sen ymmärtäminen oli hyvin helpottavaa.”

Lonka sanoo saavuttaneensa tiettyjen ohjaajien kanssa aseman, joka sallii hänen työstää roolinsa itsenäisesti.

”Kun Antti Hietala tuli Macbethin harjoituksissa ehdottamaan jotakin kohtausta, totesimme Ellun kanssa vain: joojoojoo! Onneksi Antti tuntee meidät. ´Tehkää vain´, hän sanoi.

Työskennellessään vierailijaohjaajien kanssa Lonka sanoo kuuntelevansa aina tarkoin, mitä heillä on sanottavanaan.

”Jotkut heistä saattavat antaa hyvinkin yksityiskohtaisia ohjeita, mutta viime kädessä teen roolin niin kuin itse parhaaksi näen. Ja yleensä ohjaaja toteaa, että just noin, vaikka hän olisi antanut täysin päinvastaiset ohjeet. En toimi niin saadakseni aikaan konflikteja, mutten toisaalta välttelekään niitä. Jos minulla on jotakin sanottavaa, sanon sen.”

Tutkimustyötä Lonka ei juurikaan tee, vaan hän luonnehtii tekstiä selkärangaksi, jonka ympärille hän rakentaa roolihenkilönsä. Plarista hän pyrkii eroon mahdollisimman nopeasti.

”Minulle plari merkitsee paperin kahinaa, inhoan sitä. Opeteltuani tekstin menen pukuvarastoon, sillä vaatteet auttavat luomaan assosiaatioita. En muista, milloin olisin viimeksi alkanut harjoitella roolia verkkareissa ja lenkkareissa. Minun täytyy saada jokin roolihenkilöäni kuvaava vaate, edes kengät tai hattu.”

Lonka korostaa, että alkumetreillä vaatteet ovat ennen muuta oman persoonan häivyttäjiä, jotka voivat muuttua radikaalistikin, kun mielikuva roolihenkilöstä täsmentyy.

”Esimerkiksi Ladylta lähti kengät, en kelpuuttanut yksiäkään. Lopulta puvustaja Riitta Röpelinen toi minulle tossut, mutta niistä lähti kummallinen suhina. Ei Lady suhise! Jätin nekin pois. On vaikea selittää, miksi Lady kävelee paljain jaloin, mutta niin vain kävi.”

Ladylle suunniteltiin myös jonkinlaista hurjaa päähinettä, mutta sitten näyttelijä näki kuvan naisesta, jonka kaula oli venytetty kymmenin renkain.

”Riitta innostui ja keksi, miten tavoittelemani mielikuva toteutetaan: sain kaulaani naisten kaunoluistimen nyöritettävän sääriosan. Sen kanssa ei voinut laskea leukaa nöyrästi rintakehään.”

Raivion opissa

Tärkeimmät oppinsa Lonka sanoo saaneensa Antti Raiviolta.

”Q-teatteri on antanut vahvan pohjan ryhmätyölle sekä nöyrän ajattelutavan. Olen ollut mukana alusta asti. Näyttelimme Ellun kanssa Ylioppilasteatterissa, kun Antti tuli sinne etsimään näyttelijöitä uuteen teatteriin. Samana vuonna, 1990, pääsin Teatterikorkeakouluun, mutta se ei tuntunut miltään Antin antamaan opetukseen ja esimerkkiin verrattuna. Tuntui ajanhaaskaukselta ravata puhe- tai laulutunneilla. Vain näytteleminen oli tärkeää. Olin niin nuori ja niin kiihkeä.”

Lonka sanoo oppineensa Antti Raiviolta yhden tärkeimmistä näyttelijäntyön asioista; sen, että näyttelijän tehtävänä on luoda mahdollisimman hyvä tilanne seuraavan näyttelijän tulla.

”Niinhän se on – esitys on ajateltava jatkumona, ei näyttelijöiden yksittäisinä briljeerauksen hetkinä. Antti korosti myös vastanäyttelijän merkitystä. Näytteleminen helpottuu valtavasti, kun sen tekee oikeasti toisen kanssa. Olen itsekin mennyt monta kertaa halpaan siinä, että pähkäilen yksinäni, miten tekisin jonkin kohtauksen, vaikka ympärilläni on muita ihmisiä. Teatterissa on kyse kontaktin ottamisesta, vuorovaikutuksesta, joukkuepelistä. Kun teimme Ellun kanssa Macbethia, laitoin vain roolivaatteet päälle ja taas me mentiin kimpassa lavalle! Seuraavaksi voisimmekin tehdä Kekkoset, Ellu olisi Urho ja minä Sylvi.”

Kunnon rooleja

Pirjo Lonka sanoo olevansa kiitollinen, ettei ole joutunut kokemaan työttömyyttä. Vapaalla hän on ollut ainoastaan äitiyslomalla.

”Välillä tämä herran kukkarossa oleminen suorastaan hävettää. Alalla on paljon ihmisiä vailla työtä, eikä kyse ole siitä, että he olisivat taidoiltaan huonompia. Siksi en koskaan valita työstäni.”

Suomessa ja maailmallakin on puhuttu paljon siitä, ettei nelikymppisille naisnäyttelijöille löydy kunnon rooleja.

”Sehän ei enää pidä paikkaansa. Käsikirjoittajina ja ohjaajina on nykyään niin paljon naisia, että tuntuu kuin hyviä rooleja olisi tarjolla läjäpäin. Mutta miten käy, kun vanhenen? Kirjoittaako kukaan rooleja 50- tai 60-vuotiaille naisille?”

Lonka sanoo nähneensä läheltä, miten työttömyys tekee pahaa jälkeä näyttelijälle ja katkeroittaa mielen.

”Siksi pyrin varjelemaan itseäni. Jos onnistun jossakin, yritän aina suhteuttaa sen siihen, että teksti oli hyvä, työryhmä toimi ja tuki, ja että rooli oli minulle juuri sopivan haasteellinen. Näyttelijän on vaarallista ajatella, että onnistuminen on vain hänen itsensä ansiota. Tietenkin onnistumisestaan saa ja pitää nauttia. Mutta ei siitä kannata kauheasti kylillä huudella.”

Kotiteatteriaan Lonka luonnehtii avoimeksi taloksi, jossa päätökset tehdään yhdessä. Näyttelijöillä on myös lupa lähteä ja tulla takaisin. Työskentely muissa taloissa ja foorumeissa tuulettaa päätä ja pakottaa tarkastelemaan omia työtapojaan. Uuden välineen haltuunotto ei kuitenkaan aina ole yksinkertaista.

Komiikalla irti kamerakammosta

Lonka tunnustaa poteneensa uransa alussa kamerakammoa, joka pitkitti hänen hakeutumistaan tv-työn pariin. Teatterikorkeakoulun antama opetus oli ollut vähäistä, ja siksi Lonka hakeutui vuonna 1996 näyttelijä- ja kamera -kurssille.

”Kurssin veti Mari Rantasila, joka oli erinomainen opettaja, mutta minä en ymmärtänyt opetuksesta tuon taivaallista. En edes muista ensimmäisiä televisiolle tekemiäni juttuja, olen ollut niin usvassa. Pelkäsin kameraa ja jähmetyin heti, kun se tuli lähelle. Päättelin, ettei minusta ole tv-näyttelijäksi.”

Pelastukseksi koitui komiikka. Vuonna 2000 Yle TV2:lla käynnistyi Leena Rimpiläisen ohjaama Sikanautaa-sarja, joka esitteli kotimaisen sketsiviihteen uudet tekijät: Longan lisäksi kirjoittajina toimivat Elina Knihtilä, Mari Perankoski ja Anna-Leena Mäki-Penttilä.

”Komediaa saa näytellä isosti, ja se helpotti kameran kanssa työskentelemistä. Sikanautaa oli tosi nastaa tehdä. Lähtökohtana oli kaikki se, mikä nauratti meitä itseämme. Sarjan katsojakunta oli alusta asti aika pieni, mutta se tykkäsikin sketseistämme tosi paljon. Ongelmia tuotti markkinointi, sillä sarja lanseerattiin naisten huumorina. Kaikki mitä teimme, laitettiin sen leiman alle.”

Median mukaan katsojat olivat pettyneitä, kun sketsit eivät käsitelleetkään parisuhdetta, äitinä olemisen vaikeutta tai vaihdevuosia.

”Mutta emme me alun perinkään halunneet kertoa naisen arjesta, ei-ei!”

Kenen huumori on vaikeaa?

Lonka kummastelee, miksi Sikanaudan huumori luokiteltiin vaikeaksi. Samoin kävi vuonna 2004 Venlan voittaneelle 12-osaiselle Ranuan kummit -sarjalle.

”Tv-kanavien taholta toistetaan koko ajan, miten nyt pitäisi saada jotain upeata! Mutta mihinkään ei olla valmiita satsaamaan, ei ajallisesti eikä taloudellisesti. Myös näkemyserot komedian sisällöstä ovat hämmentäviä. Kaikki sellainen, joka ei heti iske suureen massaan, koetaan vaikeaksi.”

Lonka ei haluaisi uskoa, että suomalaiset katsojat haluavat pelkästään simppeliä soopaa.

”Brittiläistä Ponille kyytiä -sarjaa kyllä kelpaa näyttää, mutta jos suomalaiset tekijät tarjoavat vähänkin absurdimpaa huumoria, tuottajatahojen reaktiot ovat kielteisiä. Samoin kävi Rike Jokelan ohjaamalle Majakka-sarjalle, joka pääsi kaksi vuotta sitten Kultaisen ruusun loppukilpailuun Luzernissa. Siinä puhuttiin päällekkäin, mikä ärsytti suomalaiskriitikkoja. Kun samaa keinoa käytettiin kanadalaisessa Tehdäänpä uutiset -sarjassa, sitä ihasteltiin kovin: onpa luontevan kuuloista, hauskaa! Haloo?!”

Komiikan tekemistä elävän yleisön edessä, kuten Yle TV1:n perjantaisarjassa Hymy Pyllyyn, Lonka nimittää täydennyskoulutuskurssikseen.

”Siinä saa tehdä niin monenlaista: draamaa, kuningatarrooleja, improvisointia, perusharjoitteita. Ilo syntyy ennen kaikkea siitä, että näyttelijät ovat valmiit mokaamaan itsensä julkisesti. Sitä kautta ilo välittyy myös katsojille. Häpeän kynnys on ylitettävä joka kerta. Nauroimme Ellun kanssa, kun lähdimme Macbethin esityksestä taksilla Hymy pyllyyn -sarjan kuvauksiin. Pyyhimme vain veret käsistä, ja ei kun peruukit päähän ja kameroiden eteen häpäisemään itsemme!”

Ohjelma on ollut Longan mielestä hyvä muistutus myös siitä, miten kontaktin ottaminen on kaiken näyttelijäntyön lähtökohta.

”Monet sketseistä ovat menneet myttyyn, ja läheltä on pitänyt, ettei ole tullut tippa linssiin, kun mukana onkin ollut ihminen, joka on kuin jäätä ja hohkaa yhtä ainoaa ajatusta: mene pois!”

Sarjan myötä Lonka sanoo jälleen kerran tajunneensa olevansa etuoikeutetussa asemassa, koska on saanut tehdä omia juttuja sellaisten ihmisten kanssa, joita kunnioittaa.

”On ihme, että niin läheltä on löytynyt niin samalla tavalla ajattelevien ihmisten joukko. Sketsit ovat niin pienestä oivalluksesta kiinni. Jos toinen ei tajua vitsin ydintä, sen perillemeno ei onnistu koskaan.”

Yksi mulkvisti pilaa kaiken

Longan uran uusin virstanpylväs palkittiin tammikuussa parhaan naispääosan Venlalla. Johanna Vuoksenmaan ohjaama kaksiosainen psykologinen trilleri Ylikävely oli ensimmäinen Longan tv:lle tekemä draamarooli. Onnistunut roolisuoritus näkyi myös katukuvassa: ensimmäistä kertaa Lonka sai kiitosta tuntemattomilta ohikulkijoilta. Myös media kiinnostui, mikä selvästi huvittaa häntä.

”Se vain todistaa, miten suunnaton mahti televisiolla on. Kuitenkin olen tehnyt vuosikausia vakavia rooleja teatterissa.”

Lonka sanoo joskus miettineensä, miten helposti hän on työssään edennyt.

”Olen saanut sen, mitä olen halunnut, jos vain olen päättänyt, mitä tahdon. Mutta mukana on aina ollut myös sattuma, jotakin kohtalonomaista. Ylikävely on siitä hyvä esimerkki. Kun Ranuan kummit palkittiin vuonna 2004 Venlalla, olin juuri todennut raadissa istuneelle Vesa Vierikolle, että mittani oli komedian suhteen täysi. Halusin tehdä jotakin muuta! Lausahduksestani ehti kulua noin tunti, kun Johanna Vuoksenmaa ehdotti yhteistyötä. Kun hän kertoi Johanna Hartikaisen tekstistä, vetäisin henkeäni: kunnon draamarooli! Ei voi olla totta!”

Ylikävelyn käsikirjoitusta Lonka kuvailee syvälliseksi mutta luontevaksi tekstiksi, johon näyttelijän oli helppo tarttua kiinni.

”Hartikaisen tekstin tekee poikkeukselliseksi hänen kykynsä kirjoittaa erinomaisia, samastumismahdollisuuden tarjoavia henkilöhahmoja ja loistavia repliikkejä. On monia, jotka osaavat kirjoittaa dramaturgisesti hienoja tarinoita, mutta repliikit mättävät.”

Ylikävelyssä tilanteet olivat arkisia ja tunnistettavia, mutta niihin sisältyi aina myös syvempiä tasoja.

”Vaikeaksi tekstin teki se, että se oli kirjoitettu tismalleen siinä järjestyksessä kuin se näyttäytyi katsojille. Harkitsin ensin, että kirjoittaisin tarinan itselleni kronologisessa järjestyksessä, mutta päätin luopua siitä. Olinhan hyvissä käsissä: tukenani oli ammattikirjoittajan tekemän tekstin lisäksi ammattiohjaaja, joten lakkasin huolehtimasta.”

Lonka sanoo joutuneensa Ylikävelyssä vastatusten vanhan kummituksen, kamerakammon, kanssa.

”Tiesin, että minua kuvataan todella läheltä, ja se hirvitti. Minulla on kuminaama, kaikki ajatukset näkyvät naamastani saman tien. Päätin tehdä kohtauksen kerrallaan, enkä kuormittanut päätäni millään ylimääräisellä. Kun näin elokuvan valmiina, olin tyytyväinen päätökseeni. Iso osa ansiosta kuuluu kuvaajalle, Peter Flinkerbergille, joka kannusti koko ajan ja osasi auttaa minua korjaamaan virheet. Samasta syystä arvostan Ranuan kummit -sarjan kuvannutta Jari Pollaria.”

Lonka tähdentää, että roolin onnistumisen kannalta on valtavan tärkeää, että työryhmän jäsenet tukevat toisiaan.

”Jo yksi mulkvisti pystyy pilaamaan ilmapiirin. Jos näyttelijä kokee, ettei häneen luoteta, sitä alkaa nopeasti yrittää liikaa: kyllä minä onnistun! Ja sitten tekee jo väärin. Sama pätee teatterissa. Jos tuntuu, ettei ohjaaja luota minuun, roolin löytyminen pitkittyy, koska aikaa kuluu aluksi ohjaajan hyväksynnän lunastamiseen.”

Haaveena järjetön haaste

Seuraavaksi Lonka nähdään Suomen Kansallisteatterissa Janne Reinikaisen ohjaamassa Poltto-näytelmässä, jossa hän paikkaa äitiyslomalla olevan Maria Kuusiluoman roolin. Työn alla on myös Filmiteollisuus Oy:n tuottama rikoselokuvasarja Virta, jonka ohjaavat Rike Jokela ja JP Siili. Siinä Lonka näyttelee ensimmäistä kertaa entisen opettajansa Kari Heiskasen kanssa. Myös Ketonen & Myllyrinne -sketsisarjalle tehdään jatko-osia. Kesäksi Lonka lähtee Naantaliin, jossa Mikko Kouki ohjaa Teatteri Emmaan Juba Tuomolan sarjakuvaan perustuvan näytelmän Viivi & Wagner.

Syy kesäteatterin tekemiseen tulee napakasti: ympäristönvaihdos.

”Minulla on jo pitkään ollut tuttu ja turvallinen olo. Uuden työryhmän ja miljöön avulla haluan rikkoa sen ja aiheuttaa itselleni tietoisesti tilan, jossa ehkä myös näyttelen eri tavalla. Vaikeuskertoimien lisäämisestähän tässä on kyse.”

Lonka sanoo haluavansa tulevaisuudessa laventaa näyttelijän työtään rooleilla, jotka sisältäisivät jonkin todella järjettömän haasteen.

”Rooleilla, joissa joutuisi ajattelemaan koko olemassaolonsa uudelleen ja jotka epäonnistuessaan paljastuisivat heti.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s