Henkiin heräämisen ihme

Henkiin heräämisen ihme -juttu on julkaistu Anna-lehdessä nro 51-52/2002.
Copyright © 2002, 2012 Eija Mäkinen

Kirjailija Michael Collins on päättänyt kohota kohtalon yläpuolelle. Nautintoa hän metsästää äärirajoilta, olipa kyse kirjoittamisesta tai kestävyysurheilusta.

Maailmankuulu, palkittu. Fiksu, hauska, valokuvauksellinen. Extreme-urheilija ja ylpeä isä.

Kustantajan tiedote maalaa kirjailija Michael Collinsista todellisen supersankarin, jonka luulisi pikemminkin treenaavan iho kiiltäen rutosti äksöniä ja kurvikkaita donnia sisältävään elokuvaan kuin hiljentyvän näppäimistön äärelle sanoja vangitsemaan.

Mitä luulee mies, joka on teini-iästä asti juossut päivittäin vähintään parikymmentä kilometriä, voittanut viisi päivää kestävän sadan mailin ultramaratonin Himalajalla ja hiihtänyt huvikseen Grönlannin halki, saavansa irti kirjailijan työstä? Pysähtymisen hetken? Syvän rauhan? Vai näkeekö hän myös kirjallisen kentän kilpa-areenana, jossa on mahdollista voittaa menneiden aikojen ja nykypäivän kollegat ja kerätä kotiinsa liuta ylivoimaisuudesta kertovia palkintoja?

Astuessaan parinkymmenen asteen pakkasesta helsinkiläisravintolan lämpöön, Irlannissa syntynyt mutta lähes 20 vuotta sitten Yhdysvaltoihin muuttanut Michael Collins tietää joutuvansa selittämään – jälleen kerran – mieltymystään extreme-lajeihin. Kun hänen amerikkalainen kustantajansa sai ensitapaamisella kuulla Collinsin harrastavan kestävyysurheilua äärimmäisissä olosuhteissa, markkinointistrategia oli hetkessä valmis. Idea kirjallisuuden fyysisestä sankarista toimi ja julkisuuskynnys ylittyi komeasti, mutta nyttemmin Collins on jo hivenen alkanut turhautua median tapaan nostaa urheilusuoritukset hänen kirjallisten ansioidensa edelle.

– On kieltämättä vaikeaa analysoida ja perustella oman kirjailijatyönsä motiiveja, koska kirjoittaminen on hyvin henkilökohtainen kokemus, Michael Collins sanoo.

– Keskustelen kuitenkin mieluummin kirjallisuudesta kuin arktisissa olosuhteissa järjestettävistä kilpailuista, jotka omalta kohdaltani ovat jo historiaa. Kirjoittamista ja urheilemista voi toki verrata keskenään, sillä molempiin liittyy suuria tunteita, dramaattisia hetkiä, oivalluksia ja itsensä kanssa kilvoittelua.

Piilointellektuellin retket

Michael Collins julkaisi esikoisteoksensa The Meat Eaters omakustanteena 90-luvun alussa. Kun eräs englantilainen kustantaja innostui utelemaan seuraavaa teosta, Collins onnistui taivuttelemaan hänet julkaisemaan uudelleen samaisen novellikokoelman. Tällä kertaa kirja sai nimekseen The Man Who Dreamt of Lobsters, ja New York Times valitsi sen vuoden 1993 merkittävimmäksi kirjaksi.

Collinsin menestys ei jäänyt yhden kirjan ilmiöksi. Tähän mennessä hän on kirjoittanut kaksi novellikokoelmaa ja neljä romaania, joista Totuuden vartijat (Loki-Kirjat 2001) voitti ilmestyessään vuonna 2000 Irish Book of the Year -palkinnon ja brittiläinen sanomalehti Guardian valitsi sen vuoden parhaaksi kirjaksi. Lisäksi teos ylsi Booker- ja Impac-palkinnon ehdokaslistalle. Collinsin teoksia on käännetty jo 15 kielelle.

Totuuden vartijat -teoksen päähenkilö on nuori, sukukartanon perinyt paikallislehden toimittaja Bill, jonka sangen tylsäksi äityneen elämän katkaisee yllättävä rikosepäily. Nuhjuinen pikkukaupunki herää jälleen eloon, kun tiedotusvälineet innostuvat kadonneesta miehestä ja määrittelevät tapauksen isänmurhaksi.

Amerikkalainen yhteiskunta on tarkastelun kohteena myös Collinsin uusimmassa, vastikään suomennetussa romaanissa Haudanryöstäjät, joka kuvaa Frank-nimisen perheenisän matkaa omaan menneisyyteensä. Elämä rapistuvassa keskilännessä tänään ja 30 vuotta aiemmin, jolloin Frankin vanhemmat kuolivat selvittämättä jääneessä murhapoltossa, on valovuosien päässä mainosten tykittämästä disneyhollyworldlandista. Lisämausteensa romaaniin antaa vahvasti läsnä oleva Frankin avovaimon ex-mies, joka odottaa vankilassa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa.

Michael Collins on sijoittanut molemmat romaanit 70-luvulle, osin siksi, että hän – kuten useimmat ihmiset – tuntee parhaiten nuoruutensa vuosikymmenen. Keskiöön hän on nostanut syrjäseutujen ihmiset ja ongelmat.

Myös päähenkilöt, Bill ja Frank, ovat kumpikin joutuneet kadun varjoisalle puolelle, mutta luusereiksi näitä oman elämänsä merkityksen pohtijoita ei missään nimessä voi luonnehtia. Ennemminkin Collinsin päähenkilöilleen kirjoittamat ajatukset ja repliikit paljastavat heidän olevan tarkkanäköisiä ja itseironiaan kykeneviä piilointellektuelleja.

Mikä tärkeintä, Collins selvästi uskoo ihmisiin. Hänen henkilönsä eivät kuole, vaan he jatkavat vaikeuksistaan huolimatta elämäänsä – ehkä vähän muuttuneina, mutta jatkavat kuitenkin. Siinä he muistuttavat John Steinbeckin, yhden Collinsin lempikirjailijan, romaanihenkilöitä.

– Vihan hedelmät on väkevä ja kunnianhimoinen teos, eräänlainen pulakauden kurjuuden muistomerkki, jossa Steinbeck kuvaa koskettavasti maansa menettäneen maanviljelijäperheen kamppailua lamavuosina. Halusin kuvata Totuuden vartijat -romaanissa samankaltaista todellisuutta, jonka lukuisat amerikkalaiset ovat joutuneet kohtaamaan omalla paikkakunnallaan teollisuuden ja tuotannon karattua kustannussyistä muualle. Mitä silloin todella tapahtuu?

Ensitrippi luvattuun maahan

Kirjoittaminen ei ole Michael Collinsille mikään toteutunut lapsuuden haave. Limerickissä, Shannon-joen suulla sijaitsevassa ikivanhassa kauppakaupungissa varttunut Collins oli kova poika juoksemaan. Jo 13-vuotiaana hän kilpaili Irlannin joukkueessa pitkän matkan lajeissa. Hänellä oli tapana juosta päivittäisillä parinkymmenen kilometrin harjoituslenkeillään 1840-luvulla nälänhädästä kärsineille rakennettujen köyhäintalojen ohi ja sepittää itselleen tarinoita ihmisistä, jotka niissä muinoin asuivat.

– Juoksemisesta saan tosiasiassa kiittää äitiäni, joka lapsena varoitti minua joutilaisuuden turmelevasta vaikutuksesta, Michael Collins kertoo.

– Suvussamme on muutamia skitsofreniaan sairastuneita, ja tämän kohtalon välttääkseni äitini kehotti minua etsimään mielekästä tekemistä. Tavallaan hän oli oikeassa. Jos miettii asioita liikaa, johon itselläni on vahva taipumus, voi lopulta joutua niin syvälle erilaisiin maailmoihin, ettei enää löydäkään ulospääsyä.

Yhden umpikujan Michael koki 16-vuotiaana, kun hän terveellisestä liikuntaharrastuksestaan huolimatta päätyi liimanhaistelijoiden seuraan. Jäätyään kiinni erilaisista rötöksistä, Michael päätti tehdä kuten tuhannet irlantilaiset ennen häntä ja hakeutui valtameren taakse uutta mahdollisuutta metsästämään.

Luvattu maa ei kuitenkaan ollut mainoskuvien kaltainen. Sen sijaan Michael tutustui amerikkalaisen unelman kääntöpuoleen työskennelleessään laittomasti alaikäisenä erilaisissa hanttihommissa. Lyhyeksi jäänyt ekskursio antoi hänelle läjäpäin kiitollista materiaalia, jota hän on sittemmin hyödyntänyt amerikkalaista yhteiskuntaa kriittisesti kuvaavissa romaaneissaan.

Äärimmäisyydestä toiseen

Vaikka ensikosketus Yhdysvaltoihin jäi lyhyeksi, juoksemisen ansiosta Michael Collins palasi uudelle mantereelle, tällä kertaa urheilijastipendin turvin. Aloittaessaan opiskelun Notre Damen yliopistossa Indianan osavaltiossa, Collins kirjoittautui luovan kirjoittamisen kurssille.

Se oli menoa se.

– Innostuin kirjoittamisesta täysin. Tein 30-sivuisia tarinoita myöhään yöhön, ja sain kurssista kiitettävän arvosanan kevyesti. Parasta kirjoittamisessa on se, että sen avulla voi jäljittää ja tarkastella omia ajatuksiaan ja maailmankatsomustaan jonkin tietyn ajanjakson aikana, nähdä oma kehityksensä ja syyt siihen. Se on keino ymmärtää itseä ja muita.

Vaikka Collins suitsuttaa kirjoittamisen palkitsevasta kokemuksesta ja voimakkaasta henkiin heräämisen tunteesta, hän ei halua tehdä sitä kokopäivätyönä, koska se merkitsisi hänen mielestään kokopäiväistä pitkästymistä. Hän metsästää kirjoittamisesta samoja kicksejä, joita hän saa juoksemisesta. Päästäkseen luovaan tilaan hän väsyttää itsensä fyysisesti.

Kun Michael Collins vielä työskenteli ohjelmistosuunnittelijana Microsoftilla, hän nousi aamuneljältä, juoksi 24 kilometriä keskustaan ja aloitti 14-tuntisen työpäivänsä. Sitten hän juoksi takaisin kotiin, tarttui kynään ja ryhtyi kirjoittamaan.

– Jotta saisin aikaan muutakin kuin keskinkertaisuutta, minun on saavutettava tietty uupumuksen tila. Tiedän kokemuksesta, että äärimmäisissä olosuhteissa ihminen saa itsestään enemmän irti.

Matkalla avaruuteen

Nykyään Seattlessa asuva englannin kielen tohtoriksi väitellyt Collins opettaa kirjailijantyönsä ohella kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista useissa amerikkalaisissa yliopistoissa. Työn alla on kaksi romaania, informaatioyhteiskuntaa käsittelevä Lost Souls sekä tulevaisuuteen sijoittuva Exodus, jossa Collins matkaa Star Trekin hengessä avaruuteen, tuohon käymättömistä korpimaista vihoviimeiseen.

– Maapallo on tuhoutumassa ja on etsittävä uusi Eden. Vastakkain on kaksi koulukuntaa, jotka kiistelevät siitä, mitä avaruusalukseen pakataan mukaan. Onko ihmiskunnalla itse asiassa mitään säilyttämisen arvoista tietoa tai saavutuksia vai pitäisikö elämä uudella planeetalla aloittaa puhtaalta pöydältä? Michael Collins kertoo kirjansa teemoista.

Lumoavinta Collinsissa on hänen taitonsa kertoa kiinnostavia ja yllättävästi polveilevia tarinoita niin livenä kuin kirjoissaankin, vaikka tapahtumien ja yksityiskohtien runsaus toisinaan rönsyilee turhankin vuolaasti. Myös oman elämänsä hän tarjoilee kompaktisti paketoituna elokuvanomaisena kertomuksena, jota rytmittävät osuvasti ajoitetut ihmiseloon kuuluvat nousut ja laskut.

Vain yksi aihe tuntuu saavan Collinsin hämmentymään: Irlanti.

Collinsin suhde kotimaahansa on vähintäänkin dualistinen. Hän intoutuu pitämään lounaslautasensa ääressä pitkän ja seikkaperäisen luennon Irlannin historiasta ja asemasta Euroopan unionissa, mutta heti seuraavan hengenvetoon hän ilmoittaa, ettei koskaan tahdo muuttaa takaisin kotimaahansa. Vaikka Collinsin kotikaupunki Limerick tunnetaan nykyään modernina, tietotekniikkaan panostavana 80 000 asukkaan kaupunkina, vielä Collinsin nuoruusvuosina se oli alkuperäisen nimensä, Luimneach, veroinen: tyhjä paikka.

– Virikkeetön ja ahdasmielinen, Collins lisää.

– Esikoistyttäremme syntyi vajaa vuosi sitten, ja sen jälkeen olemme vaimoni kanssa keskustelleet vakavasti mahdollisuudesta muuttaa Eurooppaan. Irlanti ei kuitenkaan kuulu vaihtoehtoihin. Myös Britanniaan asettuminen tuntuu väärältä ratkaisulta. Mieluiten muuttaisin Ranskaan.

Arktinen epilogi

Michael Collins vilkuilee kelloaan. Vaikka hän on käynyt Suomessa aiemmin jo kuusi kertaa, kiitos nuoruusvuosien suomalaisen tyttöystävän, Venäjälle hän ei ole vielä ehtinyt. Nyt uuden kirjan promokiertueesta on nipistetty aikaa vuorokausi, ja juna Pietariin odottaa. Ennen rautatieasemalle lähtöä on kuitenkin poseerattava valokuvaajalle.

Helsinki tutisee hyisen pakkasen kourissa ja mereltä puhaltava kostea viima iskee luihin ja ytimiin, mutta mitä tekee Michael Collins?

Hän heittää paksun untuvatakkinsa hangelle, loikkii lumen ja jään läikittämillä kallioilla ja ottaa uhmakkaan katsekontaktin kameraan. Kirjailijan alter ego, äärimmäisissä olosuhteissa parhaimpiinsa venyvä ja arktisista seuduista nauttiva supersankari on palannut. Vapise, lukija.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s