Elämänvoimaa!

Elämänvoimaa!-juttu on julkaistu Teatteri-lehdessä nro 1/2003.
Copyright © 2003, 2012 Eija Mäkinen

Iloa, rohkeutta ja itsetuntoa. Luovuutta ja keskittymiskykyä. Eri alojen asiantuntijat tietävät, miksi taideaineisiin kannattaa panostaa.

Tervetuloa Suomeen, teknokraattien luvattuun maahan! Kansakunta marssii vuosibudjetin tahtiin ja vannoo välittömän käyttöarvon nimeen. Yhteiskunta muovaa ihmisiä työ- ja tuotantoelämän tarpeisiin – ja vähättelee taiteen ja kulttuurin merkitystä.

Maailma muuttuu vauhdilla, ja siksi niillä, joille on annettu vastuu kotimaamme luotsaamisesta, on aiempaa merkittävämpi rooli koko kansakuntaa koskevien ratkaisujen tekijöinä. Jokainen tekee virheitä, mutta nykyisten päättäjien horjumaton usko teknologian ja taloudellisen logiikan autuaaksi tekevään voimaan sekä kulttuuria ja taidetta vähättelevät asenteet suorastaan puistattavat.

Saksalainen filosofi Martin Heidegger varoitti jo kauan ennen it-teknologian aikakautta länsimaisia yhteiskuntia koskevasta ”teknologisaatiosta”. Hän puhui hyötyajattelun pidäkkeettömästä kasvusta ja kaiken muuttumisesta tuotteiksi ja välineiksi. Kaikki muu muuttuu näkymättömäksi. Maastamme on tullut Heideggerin kuvaama yhteiskunta, jossa niin organisaatioilta kuin ihmisiltäkin vaaditaan tehokkuutta ja tulosvastuullisuutta. Meidän odotetaan uhrautuvan tulevaisuuden vuoksi; niinhän tässä maassa on aina tehty.

Ongelmia syntyy siitä, että kaikki mitataan lyhyen aikavälin, usein vain vuoden, sisällä. Pikavoittoja tuovat menettelytavat ensisijaistetaan pitkän tähtäimen hankkeita tärkeämmiksi. Samalla arvomaailman maallistuminen on merkinnyt henkisen ja selittämättömän – myös taiteen – väistymistä. Kulttuuripolitiikkaan ei panosteta. Tämä nähtiin jälleen viime marraskuussa, kun hallitus esitti kulttuurin määrärahoihin 12 miljoonan euron leikkausta.

Voiko ihmisten saamia elämyksiä, mielihyvää, henkistymistä ja itseilmaisun tarvetta mitata rahassa?

Taide edistää terveyttä

Taideharrastusten puolesta puhuu vahvasti Haagan neurologisen tutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja, dosentti Markku Partinen, joka sanoo taideaineiden parantavan keskittymiskykyä ja edistävän aivojen kykyä luoda erilaisia visioita ja mielikuvia.

”Taiteen merkitys ihmiselle on olennainen. Erityisen merkittäviä ovat kirjallisuus – lukeminen ja kuunteleminen – sekä esittävä taide: teatteri, tanssi, pantomiimi ja konsertit. Vasta niiden jälkeen tulevat elokuvat ja televisio. Television katseleminen on passivoivaa ajanvietettä, koska se ei anna mielikuvitukselle haasteita. Konsertissa sen sijaan voi laittaa silmänsä kiinni ja antaa mielikuvituksen lentää. Musiikki synnyttää ajatuksia, värejä ja kuvia. Laulettu musiikki on kapeampi kokemus, koska sanoitukset määräävät ajatusten suunnan.”

Partisen mukaan ihmiset, jotka harrastavat kulttuuria ja taideaineita, pärjäävät elämässä paremmin kuin ne, jotka eivät harrasta niitä. Hän mainitsee Yhdysvalloissa tehdyn tutkimuksen, jossa kartoitettiin nobelistien ja huipputiedemiesten taustoja. Yhteisiä nimittäjiä löytyi kaksi: taloudellinen turva sekä taiteiden harrastaminen.

”Varakkuus takaa hyvän koulutuksen ja mahdollisuuden keskittyä tutkimukseen, kun ei tarvitse huolehtia elannosta. Lisäksi eturivin tiedemiehet ovat tutkimuksen mukaan lapsesta asti harrastaneet verrokkeihin nähden enemmän muun muassa kirjallisuutta ja musiikkia. Joukosta ei löydy yhtäkään, joka olisi passiivinen taiteiden suhteen.”

Partisen mukaan tieteellistä tutkimusta taideaineiden merkityksestä on suhteellisen vähän. Asiaa on tutkittu sosiologisin havainnointimenetelmin, mutta niitä ei arvosteta yhtä paljon kuin vertailevaa kontrolliasetelmatutkimusta. Sama vähättelevä suhtautuminen on aistittavissa taideaineista väitelleitä henkilöitä ja taideaineiden parissa toimivia kohtaan.

Kun Opetushallitus arvioi viisi vuotta sitten ensimmäisen kerran valtakunnallisesti peruskoulussa ja lukiossa annettavaa taideaineiden opetusta, kävi ilmi, että koko maassa joka kolmas musiikin- ja kuvaamataidon opettaja on epäpätevä. Ei tulisi mieleenkään, että matematiikkaa, fysiikkaa, kemiaa tai kieliä opettaisi ihminen, joka ei ole pätevöitynyt alalleen. Sama toistuu yhteiskunnan ylätasolla. Oikeusministeriksi tai sosiaali- ja terveysministeriksi ei kelpaa ilman pätevää koulutusta, mutta kulttuuriministeriksi voidaan istuttaa kuka tahansa.

”Puhutaan naisten tippaleipäaivoista ja miesten putkiaivoista. Tieteellistä todistusta asiasta ei ole, mutta enemmän kuin sukupuolesta eri tavoin kehittyneet aivot kertovat ihmisen harrastastuksista. Tippaleipäaivot kuvaavat ihmistä, joka on tekemisissä taiteen kanssa. Putkiaivoinen ei kulttuuria harrasta. Se voisi osin selittää virkamiesten vähättelevän asenteen kulttuuriin ja taideaineisiin. Ylin poliittinen johto on Suomessa pitkään koostunut pääasiassa miehistä, ja se heijastuu päätösten sisältöön; siihen, mitä arvostetaan ja mitä ei.”

”Systemaattista tutkimusta taideaineiden merkityksestä ihmiselle pitäisi tehdä enemmän, vaikka se on vaikeata ja kallista. Opetushallitus on nimennyt kouluja, joissa taideaineiden määrä on suurempi kuin muissa kouluissa. Nyt olisi tilaisuus seurata näiden oppilaiden edistymistä, enkä tarkoita koulumenestyksen arvioimista, vaan kykyä selviytyä elämästä ja sen vastoinkäymisistä”, Partinen sanoo.

Ruotsissa on jo pitkään kartoitettu taiteen vaikutusta terveyteen. Kaksi vuotta sitten Uumajan yliopistossa julkaistu Benson Koonlanin väitöstutkimus osoittaa, että kulttuurikokemuksilla ja taiteella on ihmisen fyysistä ja psyykkistä terveyttä edistävä vaikutus. Huomionarvoista tutkimuksessa on se, että siinä hyödynnettiin kolmen aiemmin tehdyn tutkimuksen aineistoa, jolloin osan tutkimukseen osallistuneiden 25 000 henkilön elämänkaaresta pystyttiin kartoittamaan jopa 30 vuoden ajalta.

”Se, että ihmiset pysyisivät terveempinä taiteen avulla, on myös työpoliittinen kysymys. Suomessa mielenterveydenhäiriöt ovat suurin työkyvyttömyyden aiheuttaja.”

Arkielämän rikastuttaja

Sosiaalipolitiikan dosentti, Stakesin tutkija Marjatta Bardyn mielestä taide ja taideaineet nähdään Suomessa yhä elitistisinä tai erillisinä harrastuksina eikä arkeen kuuluvana ilmiönä.

”Kulttuuri- ja taidelähtöiset menetelmät lasten ja nuorten kasvatuksessa, opetuksessa ja vapaa-ajassa ovat vielä satunnaisia, mutta lupaavia. Keskustelu taideaineiden paikasta lasten kasvuympäristöissä ei ole vähäinen yksityiskohta vaan kovan luokan yhteiskunnallinen kysymys. Ongelmana on se, että markkinalähtöiset ajattelu- ja toimintamallit ovat Suomessakin laajentuneet yhteiskuntaelämän kaikilla alueilla, myös lasten ympäristöissä. Tehokkuusvaatimuksia on kiristetty, jolloin lasten edut ja tarpeet ovat usein jääneet toissijaisiksi, joskus jopa viimesijaisiksi. Pahinta on kyvyttömyys nähdä lasten hyvinvointia edistävät asiat kuten taideaineet ja -harrastukset investointeina sekä mielenterveysongelmia ja syrjäytymistä ennaltaehkäisevänä toimintana, joka pitkällä tähtäimellä säästää miljardeja”, Marjatta Bardy sanoo.

”On tärkeää, että lasten itseymmärryksen kehittämiseen saadaan uusia tapoja auttaa heitä sosiaalisten suhteiden rakentamisessa ja näin ehkäistä syrjäytymistä. Meillä on hienoja esimerkkejä siitä, miten lapset kertovat erilaisin välinein – naamarinrakentamisen avulla, valokuvasarjoin – itselleen tärkeistä asioista vahvoin emotionaalisin latauksin. Tarkoituksena ei ole tehdä lapsista taiteilijoita, vaan antaa heille keinoja, joilla rikastaa arjen kommunikaatiota. Ilmaisutaitoja tarvitsevat kaikki. Mitä paremmin insinööri, ekonomi ja juristi ovat kosketuksissa kulttuuriinsa, sitä paremmin he ymmärtävät oman erityisalansa suhteessa muuhun inhimilliseen ja sosiaaliseen kehitykseen.”

Taideaineita puolustaa myös vihreiden kansanedustaja, ohjaaja Irina Krohn, joka raivostui hallituksen tehtyä esityksensä kulttuurimäärärahojen leikkauksista. Hän näkee nykyisessä yhteiskuntakeskustelussa hätäilyä, joka tuo mieleen DDR:n urheiluseurat: lahjakkuudet pitäisi seuloa esiin mahdollisimman varhain ja kouluttaa heistä tehokkaita työntekijöitä yritysten tarpeisiin.

”Elämme teknologisen barbarian aikaa, jolloin asioita tarkastellaan vain hyödyn ja rahan näkökulmasta. Päättäjien kovin ydinjoukko on kuitenkin osoittanut laskelmissaan ammattitaidottomuutensa. He eivät ymmärrä sellaisten asioiden arvoa, joka ei ole perinteisillä mittareilla osoitettavissa. Taide on kansalaisten perusoikeus. Sen rahoitus ei voi olla Pitkävedon ja peliautomaattien kiinnostavuuden varassa”, Krohn sanoo.

”Murrosaikana juuri kulttuuriperimä ja sen uudistaminen antavat kansalaisille sitä henkistä perusturvaa, jonka varassa muutokset ovat mahdollisia. Taide ei voi sivistyneessä yhteiskunnassa olla huutolaislapsen asemassa, jossa huonoimman tarjouksen tekijä saa asian hoitaakseen. Koulun perusopetuksessa taideaineet puoltavat paikaansa siksi, että että ne kehittävät innovatiivisuutta ja auttavat löytämään uusia näkökulmia. Juuri taiteen kautta kehittyvät ajattelun keskeiset välineet: sana ja mielikuva. Kieli tarjoaa tien moninaisuuteen ja syvempään, alkuperäiseen olemiseen. Kotimaista kirjallisuutta ei voi hankkia ostopalveluna. Siksi se on itseisarvo, jonka laatu ja saatavuus heijastuvat niin kansalaisten kykyyn selvitä arjesta ja kriiseistä kuin hallintovirkamiehen kykyyn laatia selväkielinen muistio.”

Iloa ja itseluottamusta

Kun ohjaaja Marja Myllyniemeä pyytää nimeämään teatterintekemisen hyviä puolia nimenomaan lasten ja nuorten näkökulmasta, listalle ei ole tulla loppua. Mielipiteet perustuvat 16 vuoden kokemukseen Miniteatterin, hämeenlinnalaisen lasten ja nuorten harrastajateatterin johtajana. Viime marraskuussa hänelle ja Miniteatterille myönnettiin opetusministeriön Lastenpäivän palkinto.

”Taideaineiden avulla lapset oppivat suunnittelemaan ja tekemään asioita yhdessä. Jos oppilaat saisivat täysipainoisesti opiskella luovaa ilmaisua – soittaa ja laulaa bändeissä, tehdä näytelmiä ja runoiltoja – koulusta valmistuisi toisenlainen sakki kuin nykyään”, Myllyniemi sanoo.

Hänen mielestään luovan ilmaisun opettaminen pitäisi aloittaa jo päiväkodeissa, ja sen tulisi jatkua läpi koulun.

”Draamakasvatuksen avulla voi käsitellä pientenkin lasten kanssa sellaisia asioita, joita he kohtaavat päivittäin esimerkiksi lööpeissä. Myös murrosikäisille on tärkeää, että on paikka, jossa voi turvallisesti käsitellä vaikeitakin asioita. Roolihenkilön kautta sisäisten myllerrysten työstäminen on mahdollista. Kun olen kysynyt nuorilta, miten teatteri on vaikuttanut heihin, kiinnostavimmat vastaukset olen saanut murrosikäisiltä tytöiltä. Heidän mielestään on helpottavaa, kun koulussa ei enää tarvitse esittää mitään roolia vaan voi olla oma itsensä. Teatterin tekeminen on antanut heille itseluottamusta.”

”Draamakasvatuksen myötä lapset ja nuoret oppivat myös empaattisuutta; sitä, miten tärkeätä on ymmärtää erilaisia persoonallisuuksia ja antaa näillekin tilaa. Samalla opitaan eläytymään toisten tunnekokemuksiin. Vaikka Miniteatterin nuoret ovat välillä eri mieltä, he pystyvät keskustelemaan ja etsimään yhdessä kaikkia tyydyttävän ratkaisun. Välillä huudetaan ja kiroillaan, mutta niinhän tehdään oikeassakin elämässä. He eivät turhaan kiertele ongelmia psykologisoimalla niitä, vaan he puhuvat asioista aidosti ja suoraan.”

Päättäjien vähättelevän asenteen taideaineita ja kulttuuria kohtaan Myllyniemi arvelee johtuvan tietämättömyydestä. Valtaosa poliittisista päätöksentekijöistä on yli 40-vuotiaita, eikä heillä ole minkäänlaista suhdetta taidekasvatukseen.

”Suomessa ajatellaan, että lapsuus on vain lyhyt välivaihe ihmisen elämässä, joka menee nopeasti ohi. Miksi panostaa siihen? Ei ymmärretä, että kyse on aikuisuuden perustasta. Siksi siihen pitää investoida. Päättäjät eivät myöskään tunnu tajuavan, ettei taidekasvatus luo rakenteita, jotka tuottaisivat taloudellista voittoa. Taidemaailmassa ja varsinkin lastenkulttuurissa jokainen produktio aloitetaan tyhjästä lukuunottamatta toimitiloja ja kalustoa. Ei voida lähteä siitä, että Miniteatteri esittäisi samaa näytelmää viisi vuotta vain siksi, että kustannukset saataisin mahdollisimman pieniksi. Surullisinta on se, ettei taidekasvatuksen tärkein ominaisuus – kyky tuottaa henkistä pääomaa – saa ansaitsemaansa arvostusta, koska sitä ei pystytä mittaamaan rahassa.”

Lähtökohtana lapsi, ei taidelaji

Vantaalaiset rehtori Aarne Mäntylä ja taiteellinen johtaja Isto Turpeinen ovat pitkään tehneet ansiokasta työtä poikien saattamisesta tanssin pariin. Vantaan Tanssiopistossa yli kymmenen vuotta toiminut kaksikko toteutti laajan kokeilun poikien tanssinopetuksesta päiväkodeissa ja kouluissa, minkä tuloksena sadat pojat innostuivat lajista ja ovat jatkaneet harrastustaan. He ovat myös saaneet isät tanssimaan. Ennakkoluuloton toiminta toi Mäntylälle ja Turpeiselle lastenkulttuurin valtionpalkinnon viime lokakuussa.

”Olemme molemmat tanssineet itse. Meille on itsestäänselvää, että tanssi voi olla pojan ja miehen harrastus. Olin yhdeksänvuotias aloittaessani Suomen Kansallisoopperan balettikoulun. Pääsin pian myös esiintymään, mikä on ollut tärkeä kokemus, jota haluan välittää eteenpäin. Pienelle pojalle oli uskomaton elämys olla mukana baleteissa ja oopperoissa. Se on tukenut omaa taiteellista kasvuani ja luovuuden kehittymistä”, Aarne Mäntylä sanoo.

Hän muistuttaa, että pedagogiikan tulee lähteä liikkeelle yksilöstä. Lähtökohtana on lapsi, ei taidelaji. On myös osattava perustella taideaineet ihmisille, jotka eivät ymmärrä, millaisen elämyksen taidelaji tai -esitys voi antaa.

”Monet vanhemmat olettavat ymmärtävänsä lapsensa harrastuksia, varsinkin jos kyseessä on urheilu. Tosiasiassa he eivät välttämättä tiedä, millaista nykynuorten valmennustyö on. Sama pätee tanssiin. Siksi päätimme pitää tanssitunnit avoimina. Vanhemmat saivat istua salissa. Jälkeenpäin oli mahdollista keskustella tunneista. Keskustelut perheiden kanssa auttavat vanhempia ymmärtämään lastensa yksilöllisiä piirteitä. Suhtauduimme alusta asti hyvin myönteisesti myös esiintymispyyntöihin, minkä ansiosta pojat ovat tanssineet paljon kylillä. Se on samalla ollut PR-työtä tanssin puolesta”, Isto Turpeinen sanoo.

Tanssiopiston toiminta on onnistunut muuttamaan asenteita siinä määrin, että tanssista on Vantaalla sadoissa perheissä tullut harrastus.

”Tärkeä hetki oli se, kun isät tulivat näyttämölle. Tavoitteena on järjestää isille omat tanssitunnit. Silloin olemme onnistuneet täysin asenteiden muuttamisessa. Olemme myös saaneet vantaalaiset miesvirkamiehet ja -poliitikot ymmärtämään, että toiminnassamme on itua. Sillä on ollut suuri merkitys, koska he vaikuttavat avustuspolitiikkaan. Lisäksi olemme luoneet kontakteja eri suuntiin – päiväkoteihin, kouluihin, Teatterikorkeakouluun, tanssialan oppilaitoksiin – ja jakaneet tietotaitoamme. Verkottuminen palvelee kaikkia”, Mäntylä sanoo.

”Sanojen sijaan tarvitaan tekoja. Filosofiat ja ideologiat ovat tärkeitä, koska ne antavat tavoitteen, jota kohti suunnistaa. Mutta ne ovat tarpeettomia, jos niitä ei kykene käyttämään. Tanssiopisto on tärkeä osa Vantaan yhteisöä ja kulttuurielämää. Emme halua vain antaa tanssinopetusta, vaan kantaa osamme vastuusta ja sitä kautta tehdä asioita yhdessä muiden kanssa. Tässä ajassa voi toimia!”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s