Ei päivää ilman piirtoa

Ei päivää ilman piirtoa -juttu on julkaistu Anna-lehdessä nro 29/1995.
Copyright © 1995, 2012 Eija Mäkinen

Säveltäjä Aulis Sallisen teoksia tervehditään maailmalla ylistyssanoin. Hän itse sanoo olevansa vain kouluesimerkki yhteiskunnan tuesta; oopperan vihaaja, josta tuli oopperan kirjoittaja.

Tämä hiljaisuuden ihme. Tuulen kuiskaus, meren hengitys. Säveltäjä Aulis Sallinen seisoo kesäpaikkansa laiturilla Hiittisten saaristossa ja antaa äänistä kauneimman tuudittaa itseään.

Suomalaisen sävellystaiteen juhlittu mestari on jälleen valokiilassa. Viime huhtikuussa 60 vuotta täyttäneen Aulis Sallisen viides ooppera Palatsi nähdään kantaesityksenä tällä viikolla Savonlinnan oopperajuhlilla. Kaksi vuotta sitten valmistunut työ joutuu julkiseen puntarointiin. ”On pressiä ja stressiä”, kuten säveltäjä itse luonnehtii.

Oopperasäveltäminen ei ollut Aulis Salliselle itsestäänselvyys, päinvastoin. Kansakoulunopettajaksi valmistunut Sallinen toimi aikanaan ”viikonloppusäveltäjänä” Radion sinfoniaorkesterin intendentin tehtävien viedessä pääosan työajasta. Kymmenen vuotta RSO:ssa toimittuaan hän vihdoin otti riskin, jätti varman virkansa ja ”päätti katsoa, mihin asti siivet kantavat”.

Hyvin on Salmin poika lentänyt.

Vuonna 1976 Aulis Sallinen nimitettiin taiteilijaprofessoriksi, ja kaksi vuotta myöhemmin hänelle myönnettiin Pohjoismaiden Neuvoston musiikkipalkinto. Hän on säveltänyt kuusi sinfoniaa, viisi oopperaa, kamarimusiikkia, kuoroteoksia. Hänet on nimitetty filosofian kunniatohtoriksi sekä Turun että Helsingin yliopistossa. Kansainvälisissä musiikkiensyklopedioissa häntä luonnehditaan Suomen 1900-luvun loppupuolen johtavaksi säveltäjäksi.

Elitististä pölyä

Aulis Sallinen oli jo saavuttanut mainetta orkesteri- ja kamarimusiikin säveltäjänä, ennen kuin hän teki ensimmäisen oopperansa, Ratsumiehen. Samana vuonna, 1975, sai ensi-iltansa Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset Sakari Puurusen ohjaamana. Suomen oopperahistoriassa kääntyi iso lehti.

Mutta vielä 1960-luvun alussa Aulis Sallinen suhtautui oopperaan perin nuivasti. Hänestä oopperat olivat huonosti puvustettuja konsertteja, joista pöllähteli elitistinen pöly.

– En tarkoita oopperapartituureja, maailmassahan on sävelletty hirvittävän paljon hyvää oopperamusiikkia. Mutta ooppera taidemuotona, sellaisena kuin se näyttäytyi lavalla… se oli minusta yksinkertaisesti kammottavaa, hän sanoo.

Mutta kuten opettavaisissa tarinoissa aina, tapahtui käänne.

Aulis Sallinen näki Ralf Långbackan ohjaaman, Alban Bergin oopperan Wozzeck Suomen Kansallisoopperassa. Ja tajusi: tässähän piilevät valtavat teatterin mahdollisuudet!

Lopullisesti oopperan mahdista Aulis Sallinen vakuuttui nähdessään Kalle Holmbergin ohjaamat Leevi Madetojan Pohjalaisia, Paavo Haavikon tekstiin pohjautuvan Agricola ja Kettu sekä suuresti arvostamansa opettajansa, Aarre Merikannon, oopperan Juha.

– Ne kaikki olivat minusta eteviä, hyvin kiinnostavia teatteritapahtumia. Kalle toi suomalaiseen oopperaan voimakkaan teatteriajattelun. Aiemmin puhuttaessa musiikkiteatterista pääpaino oli poikkeuksetta musiikissa, teatteri ei ollut juuri nollaa kummoisempi. nykyään suhde on muuttunut, molemmat ovat samanarvoisia. Mutta vasta ryhtyessäni itse säveltämään oopperaa, koko se maailma aukeni minulle.

Olavinlinnan 500-vuotisjuhlia varten päätettiin oopperasävellyskilpailu, johon kutsuttiin säveltäjät Bengt Johansson ja Aulis Sallinen. Kilpailun voittajaksi arvostelulautakunta valitsi yksimielisesti Sallisen teoksen Ratsumies, joka perustui Paavo Haavikon librettoon.

Holmbergin ohjauksista innoittuneena Aulis Sallinen pyysi tätä Ratsumiehen ohjaajaksi. Siitä alkoi parivaljakon jo 20 vuotta kestänyt yhteistyö, joka on poikinut ylistäviä mainesanoja eri puolilla maailmaa.

Valoa, rauhaa

Aulis Sallista on usein luonnehdittu työnarkomaaniksi. Hän itse naurahtaa määritelmälle, mutta myöntää kuuluvansa ns. Topeliuksen koulukuntaan: ei päivää ilman piirtoa, kuten satusedän motto kuului.

– Työssä täytyy pysyä koko ajan kiinni, sitä ei saa laskea katkeamaan. Kolme vuorokautta on minulle maksimi, sen pidemmäksi katkos ei saa kasvaa. Pitkäjännitteinen työ muodostaa jatkumon, imun, joka ikään kuin vie mennessään. Jos se katkeaa, tarvitaan ylimääräistä turhaa ponnistelua, jotta imuun pääsisi takaisin, Aulis Sallinen sanoo.

– Suuren näyttämöteoksen tekeminen on hyvin pitkäaikainen prosessi. Ratsumiestä säveltäessäni ajattelin, että tämä on niin kauhea vankilatuomio, että toisten en tähän ryhdy. Mutta nyt huomaan tehneeni oopperoita jo viisi. Olen oppinut työmetodin, oikean työn hengityksen. Sitä voisi kutsua kasvaneen työnteon tekniikaksi.

Sallisen mukaan säveltäjän työ vaatii oikeaa elämäntapaa, hyvän työympäristön, hyvän terveyden, rauhaa ja keskittymistä. Juuri työympäristön rauhoittaminen ja lisääntynyt valon tarve olivat syyt Sallisten muuttoon Provenceen, Etelä-Ranskaan, kymmenen vuotta sitten.

– Iän myötä pimeän sietokykyni on pienentynyt. Olen kuin japanilainen solar-taskulaskin: auringonvalon vähentyessä toiminta loppuu, akku tyhjenee. Keskimääräinen tuotantokykyni – käytettäköön nyt tätä sanaa – on viisi minuuttia kuukaudessa. Maallikosta määrä kuulostaa vähältä, mutta se tekee tunnin musiikkia vuodessa. Ja sehän on hirveän paljon, liikaa.

Sallinen kertoo tehneensä musiikkia jo niin pitkään, että säveltämisestä on tullut hänelle elämäntapa, tapa hahmottaa maailmaa.

– Säveltäminen on osa ihmisen älyllistä leikkiä. Ei ole sattumaa, että monissa kielissä – esimerkiksi saksan spielen, ruotsin spela ja englannin play – leikkiminen ja soittaminen tarkoittavat samaa. Leikki ja leikillinen ilmaisu on hyvä musiikin lähtökohta, enkä usko, että hyvä musiikki koskaan menettää tätä omaa ominaisuuttaan.

Moraaliset periaatteet

Yksi tapa jaotella maailman musiikkia on jakaa se kaupalliseen ja ei-kaupalliseen. Sallisen mukaan kaupallisen musiikin tunnusmerkki piilee siinä, että jo musiikkia tehtäessä pidetään mielessä sen markkina-arvo ja kohdeyleisö.

– Itse pidän jonkinlaisena moraalisena periaatteenani sitä, että kaupallisuus ei saa olla musiikin tekemisessä määräävä tekijä, niin kuin se valitettavasti suurimmassa osassa maailman musiikkia on. Se ei tietenkään tarkoita, ettei ei-kaupalliseksi tarkoitetusta musiikista voisi tulla myös kaupallista menestystä. Klassisen musiikin saralla hyvä esimerkki on Henryk Goréckin kolmas sinfonia, joka on noussut maailmalla pop-levyjen rinnalle. Varmastikaan Gorécki ei ole tehnyt sitä kaupallisessa mielessä.

Vertailtaessa musiikin vaikutusta ja erityisasemaa muihin taiteisiin Sallinen nostaa esiin kaksi erityisominaisuutta.

– Ensinnäkin musiikin vaikutus on välitön. Se ei välttämättä vaadi analyysia eikä erityistä ymmärtämistäkään, vaan musiikki puree suoraan kuulijaan. Toinen erityispiirre on se, että ettei musiikilla pysty loukkaamaan ketään. Kirjallisuus voi olla vaarallista, samoin elokuva on tavattoman voimakas väline. Mutta en ole koskaan kuullut, että sinfoniantekijä olisi haastettu oikeuteen.

Usein käytetty esimerkki, Adolf Hitlerin ihannoima Wagnerin musiikki (josta Mark Twain totesi, ettei se ole lainkaan niin kamalaa kuin se kuulostaa), ei Sallisen mielestä ole loukkaavaa saati vaarallista.

– Wagnerin musiikki itsessään ei ole vaarallista, siitä vain tehtiin symboli.

Vaaralliset etiketit

Sallisen uusin ooppera, Palatsi, oli tarkoitus esittää Savonlinnan oopperajuhlilla jo viime kesänä, mutta taloudellisista syistä ensi-ilta siirtyi.

Palatsin syntyhistoria on poikkeuksellinen Sallisen muihin oopperoihin verrattuna. Libretistit, saksalaiset kirjailijat Irene Dische ja Hans Magnus Enzensberger, ottivat säveltäjään yhteyttä valmiin tekstin kanssa

– Se oli minulle yllätys. Olin jo pitkään halunnut tehdä kamarioopperan, ja kieltämättä yritin jossakin vaiheessa kangeta samaa ideaa myös Palatsiin, mutta libretistit pysyivät lujina. Heistä teos ei olisi toiminut – ja siinä he olivat aivan oikeassa – mikäli Palatsista olisi tehty kuoroton ooppera pienellä koneistolla.

Sallinen ei kuitenkaan halua luonnehtia uusinta oopperaansa kovin tarkoin.

– Ehkä olen liiankin arka puhumaan töistäni. Olen pahoillani siitä, että Palatsia ruvettiin ennakkoon määrittelemään aika kevyin tiedoin, muun muassa ”ilkamoivaksi satiiriksi”. Koomisen oopperan käsitteen käyttämisen kielsin jyrkästi, koska käsite itsessään on niin koominen.

– Näen aika pelottavana sen, että tekijät itse ryhtyvät lyömään etikettejä omiin teoksiinsa. Niistä muodostuu nopeasti ”totuuksia”, ja se on vaarallista.

Uusia haasteita

Sallinen kertoo tietoisesti välttävänsä säveltämästä tietylle miehitykselle. Vain kahdessa oopperassa hän on tiennyt ennalta miespääroolin esittäjän: Punaisen viivan Topi sekä Kullervon päärooli, joissa nähtiin baritoni Jorma Hynninen.

– Kun tietää roolin esittäjän olevan tämän suuruusluokan laulajan, se antaa tiettyä rauhaa työlle. Mutta se ei tarkoita sitä, että olisin kirjoittanut räätälöidyn roolin Hynnisen äänelle. Minulle on aina ollut tärkeämpää oopperan sisäinen dramaturgia sekä eri henkilöiden typologiat. Että bassot ovat suuria, tenorit pienempiä, baritonit siltä väliltä. Näillä äänialoilla, fakeilla, on oma typologinen merkityksensä minulle akustisesti.

Monet ovat arvailleet Palatsin kepeyden ja irtonaisen sävelkielen johtuvan edellisen oopperan, Los Angelesissa vuonna 1992 ensi-iltansa saaneen Kullervon, mustanpuhuvasta maailmasta.

– Kullervon maailman synkkyydestä on puhuttu paljon. Minusta se ei ole synkkä, se on vain niin tosi maailma, että se näyttäytyy monille synkkänä. Ei Kullervosta jäänyt minulle sielullisia vammoja, päinvastoin. Kuten Seppo Kimanen totesi, Kullervon suuri merkitys on siinä, että se on tavattoman puhdistava teos.

– Ehkä totuudenmukaisempaa olisi sanoa, että halusin ryhtyä johonkin, joka antaa uudenlaisen haasteen. Jo oman sieluntilankin takia on tärkeää puhdistautua vanhoista ajatuksista.

Vallan mädännäisyys

Palatsin libreton pohjana on puolalaisen Ryszard Kapuschinskin mestariteokseksi mainittu Kuningasten kuningas, joka kertoo Etiopian keisarin Haile Selassien kukistumisesta. Diktatuuri kaatui 1974 sotilasvallankaappaukseen, mutta sai tilalleen yhtä huonon vaihtoehdon, Mengistun modernin tyrannian. Palatsissa vallan tragikomediaa peilataan Mozartin Ryöstö Seraljista -oopperan kautta.

– Palatsin lumo piilee atmosfäärissä, valtaa ja vallanhimoa luotaavassa tarinassa sekä musiikin tunnemaailmassa. Vaikka oopperan pohjana ovat kolmannen maailman tapahtumat, katsoja ymmärtänee aiheen universaalin luonteen. Teoksessa voi aistia Hamletin epäilyt Tanskanmaan mädännäisyydestä, Palatsin ohjaaja Kalle Holmberg sanoo.

Kaksi vuosikymmentä kestänyt yhteistyö ja ystävyys on tuonut Sallisen ja Holmbergin suhteeseen luottamuksen ja taidon ”lukea” toisen ajatuksia.

Toisin kuin esimerkiksi Edvin Laine, joka kutsui nuotteja kärpäsenpaskoiksi ja viis veisasi partituurista, Kalle Holmberg tutkii tarkoin säveltäjän merkinnät. Hän kehuu Sallisen dramaturgian tajua, kykyä säveltää kerroksellista musiikkia sekä suvereenista tapaa hallita musiikin alueet traditioista tähän päivään.

– Aulishan on vanha kapakkamuusikko, soitti nuorena komeasti bluesia, hän ei vain puhu siitä. Itsekin soittelin jazzia, ja ehkä siksi ymmärrän, mitä loveen lankeaminen, musiikillinen hurmos, voi parhaimmillaan olla. Ehkä juuri jazz-soittajan heittäytyminen, tietty jamihenki, on auttanut minua löytämään oikean maailman, myös Palatsissa.

Hovinarrin totuudet

Palatsin valtaa parodioiva sävy tuo mieleen entisaikojen hovinarrit, jotka riskeerasivat henkensä hallitsijan uutislähteenä. Miten Aulis Sallinen näkee nykypäivän taiteilijan tehtävän?

– Itse olen objektiivisesti katsoen saamieni apurahojen ja taiteilijaprofessuurin kautta ollut jo kauan subventoitu säveltäjä Suomessa. Se on tietysti luonut velvoitteen kirjoittaa musiikkia. Olen kouluesimerkki siitä, mitä tällainen tuki voi saada aikaan.

– Minusta yhteiskunnassa on kolme ammattikuntaa, jotka jossakin mielessä ovat samanlaisia: papit, sotilaat ja taiteilijat. Ihanteellisimmassa tapauksessa he ovat kukin omalla alallaan itsenäisiä ja riippumattomia taloudellisista ja poliittisista intresseistä – tai heidän pitäisi olla silloin, kun he toteuttavat tehtäväänsä. Kun ihminen on riippumaton taloudellisista ja poliittisista intresseistä, hän on jo aika vapaa, Aulis Sallinen sanoo viitaten katolisen kirkon Etelä-Amerikan pappeihin.

– He ovat tavattoman rohkeita saarnaajia ja moraalisesti korkealla tasolla, minkä vuoksi monet heistä ovat menettäneet henkensä. Myös sotilailla, erityisesti heidän korkeimmilla upseereillaan, ei voi olla kuin yksi ainoa tehtävä: puolustaa maata. Ja se antaa vapauden toimia.

– Tosin minulla on suuret epäluulot sen suhteen, että taiteilijat omilla töillään pystyisivät vaikuttamaan päivänpolitiikkaan, eikä se liene tarpeellistakaan. Mutta tietyllä moraalisella tasolla taiteilijoiden pitäisi toimia, sillä kulttuuri on jokaisen kansakunnan muisti. Taiteella on taipumus säilyä.

Pakolliset kuviot

Asuttuaan jo kymmenen vuotta osan ajastaan ulkomailla, Aulis Sallinen kertoo muuttuneensa isänmaallisemmaksi. Hän näkee suomalaisuudessa pienen kansakunnan sitkeyden ja urheuden.

– Katsoessani Suomeen ulkomailta käsin tunnen yhä lujemmat siteet kotimaahan. Istuessani Provencen auringossa mietin, miten täällä sataa räntää ja ihmiset kävelevät kaulukset pystyssä Helsingin kaduilla… Siinä ajatuksessa on jokin aivan hurja tunne. Että jokin pieni ja sisukas kansa on pantu asumaan 60 leveysasteen pohjoispuolelle, alueelle, missä ei kenenkään pitäisi asua.

Suomalaista musiikkielämää Sallinen sanoo katsovansa tavattoman positiivisesti. Hänestä suomalaisessa musiikissa on tapahtunut viime vuosina räjähdysmäistä tason nousua.

– Meillä on erittäin korkeatasoinen musiikinopetus, ja muutenkin tuntuu siltä, että musiikkia tarvitaan tässä maassa. Täällä on muusikon hyvä työskennellä, oli hän sitten säveltäjä tai esittävä taiteilija, Aulis Sallinen sanoo.

– Jos jotakin haluaisin muuttaa, niin sen, ettei jokaisen suomalaisen kapellimestarin tarvitsisi heti ensimmäiseksi rynnätä levyttämään kaikki Sibeliuksen sinfoniat. Kokonaiskulttuurin kannalta siinä ei ole kovinkaan paljon mieltä. Pelkään pahoin, että tähän levytysvimmaan vaikuttavat puhtaat markkinavoimat.

– Ja ehkä myös se, ettei suomalainen kapellimestari tunne olevansa mitään, ennen kuin hän on suuri Sibelius-kapellimestari. Koska levytyskapasiteetti on rajattu, se on aina joltakin toiselta pois. En sano tätä siksi, että itse valittaisin. Omaa musiikkiani on levytetty kiitettävästi. Mutta meillä on paljon nuorien, lahjakkaiden ihmisten musiikkia…

Vahvat vainajat

Yhdeksänkymmentälukua Aulis Sallinen luonnehtii musiikillisesti pluralismin eli moniarvoisuuden ajaksi. Mutta Sallisen mielestä ilmiöön liittyy myös haittaa.

– Meiltä puuttuu normisto. Esimerkiksi 1950- ja 60-luvulla oli aika tarkka normisto, joka määritteli, mitä me nuoret säveltäjät teimme ja miten piti tehdä musiikkia. Tosin se kieltämättä meni monesti liian tiukkapipoiseksi. Mutta oikein ymmärrettynä sisäänrakennettu normisto musiikissa tarkoittaa yksinkertaisesti pelisääntöjä – sen antaa tekijöille myös tukea ja selkärankaa. Kuten Beethoven sanoi: ”In der Begrenzung zeigt sich die Meister” eli rajoituksessa näyttäytyy mestari.

Sallisen mielestä harvoin ymmärretään sitä, että nyt eletään maailmanhistoriassa aikaa, jolloin säveltäjien ammattitaito on korkeampi kuin koskaan.

– Ihmisillä on käsitys, että vanha musiikki on parempaa ja että vanhoilla säveltäjillä oli enemmän ammattitaitoa, mutta se ei pidä paikkaansa. Me arvostelemme menneiden aikojen musiikkia pääasiassa suurten, historiaan jääneiden nerojen kautta. Heidän lisäkseen on ollut tuhansia tekijöitä, jotka tekivät huonoa musiikkia. Nykyään, kun kuuntelee maailman nuorten säveltäjien töitä, heidän ammattitaitonsa on (tyylikysymysten ulkopuolella) tavattoman korkea.

– Nykyajan kuvataiteilijat ovat säveltäjiä paremmassa asemassa, sillä aina syntyy uusia, julkisia rakennuksia, joihin tilataan veistoksia ja taideteoksia. Säveltäjät sen sijaan joutuvat konserteissa taistelemaan koko musiikinhistorian kanssa.

Kuvateksti: Musiikkikritiikki nykyisessä muodossaan on Sallisen mielestä tarpeetonta ja hyödytöntä, joka palvelee vain lehden eli journalismin tarkoitusperiä. – Musiikkikriitikoiden ja musikologien pitäisi kirjoittaa enemmän informoivia, objektiivisesti analysoivia artikkeleita, antaa kuulijalle ”avaimia”. Se, että mennään kerran konserttiin ja huitaistaan uusi teos maton alle yhdellä kuulemalla, on amatöörimäistä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s