Donna Vapaa

Donna Vapaa -juttu on julkaistu Teatteri-lehdessä nro 1/2007
Copyright © 2007, 2012 Eija Mäkinen

Maria Sid on teatterimaailmassa kaksinkertainen neekeri: nainen ja suomenruotsalainen. Hän ei kuitenkaan ole suostunut jäämään perimänsä ja ohjaajien tyypittelyn vangiksi. Näyttelijä paljastuu työmyyräksi, joka ravistautuu irti sovinnaisuuden kahleista.

CIAO, CIAO, CARISSIMA! Ihana nähdä!”

Kun pitkään, punaiseen takkiin sonnustautunut Donna Paukku purjehti joulukuussa ensi kerran MTV3:n kanavalla, näyttelijä Maria Sid tiesi nousseensa sellaiselle julkisuuden tasolle, jossa hän on kaikkien omaisuutta. Aarno Laitisen ja Lasse Lehtisen kirjoittama Hyvät herrat oli 1990-luvun katsotuimpia kotimaisia tv-sarjoja. Uuden saunottajan ilmestyminen nostatti suuren mediahypen. Sidin päätös astua Parman kreivittären korkokenkiin on puhuttanut myös kollegoja, joista osa on pitänyt roolia liian leimaavana. Virhearvio vai täysosuma?

”Jos teen jonkin ohjelman tai produktion, seison sataprosenttisesti sen takana. En edes usko, että virheitä on olemassa. Kyse on erilaisista valinnoista, jotka aina johtavat johonkin. Välillä työ voi tuntua paskakeikalta, mutta virheestä ei ole kyse, koska jokainen valinta lisää kokemusta, jonka avulla voi tehdä seuraavia päätöksiä.”

Tietty ehdottomuus värittää Sidin olemusta. Hän istuu etukenossa, vahvasti läsnä, ja tarrautuu kysymyksiin terrierin lailla. John Lennonin biisiä mukaillen Sid on teatterimaailman neekeri, koska hän on nainen ja vieläpä suomenruotsalainen. Hän ei kuitenkaan pyytele anteeksi, vaan antaa vaikutelman ihmisestä, joka on itse raivannut tiensä eikä aio tappelematta luovuttaa senttiäkään valloitetusta maaperästä.

Tekojen selittäminen lapsuudenkokemusten kautta voi helposti johtaa kevyeen keittiöpsykologiaan, mutta taustakartoitus selkeyttää Sidin käytöstä ja valintoja. Taiteilijaperheen tyttärenä hän joutui jo varhain ympäristönsä silmätikuksi ja koulukiusatuksi. Opiskelu Helsingin ruotsinkielisessä Steiner-koulussa kävi lopulta niin tukalaksi, että äiti muutti Marian kanssa Nummi-Pusulaan, ja opinahjoksi tuli suomenkielinen yläaste. Vanhemmat erosivat tyttären ollessa yksivuotias, mutta sukunimi heitti pitkän varjon, josta esiin astuminen on vaatinut aikaa ja tietoista minuuden pohdiskelua.

”Maaseutukuntaan muuttaminen antoi mahdollisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä. Se oli mahtavaa: uudet ihmiset, uusi kieli, uusi kulttuuri! Aloin seurustella, ja tulevaisuus maatalon emäntänä tuntui silloin varsin realistiselta vaihtoehdolta.”

KUN YHTEISVALINNAN AIKA koitti, Maria Sid nimesi kaksi oppilaitosta, Elias Lönnrotin emäntäkoulun ja Kallion ilmaisutaidon lukion. Hakeutuminen suomenkieliseen koulutukseen oli tietoinen päätös.

”En halunnut olla ruotsinkielinen, vaan torjuin suomenruotsalaisen taustani. Kului monta vuotta, etten puhunut ruotsia muiden kuin vanhempieni kanssa.”

Kiinnostus teatteriin ei kuihtunut maallemuuton myötä, siitä olivat pitäneet huolen Yleisradion tarkkaamossa ja kuvausmatkoilla vietetyt hetket, jolloin Sid seurasi tarkoin Televisioteatterin kuvaussihteerinä ja assistenttina toimineen äitinsä Tuulan työskentelyä. Myös Svenska Teatern ja sen lukuisat esitykset olivat tulleet tutuiksi tyttären odottaessa viikonloppuisin Sven-isää katsomossa.

”Olen jo lapsena nähnyt monenlaista teatteria: draamaa, komediaa, musikaaleja, radioteatteria, televisioteatteria, elokuvaa. Televisioteatterin näyttelijät olivat minulle suuria tähtiä, ja lapsiroolien kautta pääsin myös näyttelemään heidän kanssaan. Kaksitoistavuotiaana sain tätini Margit Lindemanin ansiosta pienen roolin Helsingin kaupunginteatterin musikaalissa Teatterilaiva. Nautin näyttelemisestä, mutta minulla ei ole koskaan ollut romantisoitua kuvaa teatterintekemisestä. Siitä kiitos vanhempieni, joiden molempien kuulin usein puhuvan sisäpiiriasioista. ”

Kallion ilmaisutaidon lukioon pääseminen oli tärkeä käännekohta ja itsenäistymisen kausi.

”Asuin yksin Helsingissä. Olin tietyllä tavalla tuuliajolla, mikä oli aika rankkaa. Mutta rakkaus teatteriin toimi majakkana ja piti minut kasassa.”

Sid kertoo itsetuntonsa heilahdelleen teini-ikäisenä siinä määrin, ettei tulevaisuus näyttelijänä ollut hänelle mikään itsestäänselvyys. Myös sukunimi ahdisti.

”Isän ura oli silloin kovassa nosteessa. En missään nimessä halunnut tilanteeseen, jossa olisin pelkkä Sven Sids dotter. Ongelmatilanteissa yritän aina etsiä ratkaisuja, ja siksi päätin pyrkiä Teatterikorkeakoulun suomenkieliseen koulutusohjelmaan. Valitsijaraadissa oli muun muassa Jussi Parviainen, ja kokeet olivat silkkaa horkkaa ja helvettiä. Hurrille sellaiset pääsykokeet olivat hyvin jännittävät.”

Ensikolkutus ei ovia avannut. Seuraavalla kerralla Sid päätti panna kaikkensa peliin. Se riitti pääsemään varasijalle Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitokselle.

”Seuraavana päivänä tuloksista alkoivat Teatterikorkeakoulun ruotsinkielisen laitoksen pääsykokeet. Pohdin, osallistuako vai ei. Koska minulla oli vain teoreettinen mahdollisuus päästä opiskelemaan Tampereelle, päätin kokeilla. Se oli ensimmäinen kerta moneen vuoteen, kun esiinnyin ruotsin kielellä. Tampereella minulle oli sanottu, että pärjäsin muuten todella hyvin, mutta aivan kuin pidättelisin jotakin sisälläni. Nyt sitä ongelmaa ei ollut, vaan kaikki tuli ulos jo ensimmäisten repliikkien myötä. En ikinä unohda hetkeä, jolloin löysin uudelleen oman tunnekieleni. Silloin tajusin, että minun oli pakko opiskella näyttelijäntyötä äidinkielelläni. Valmistumiseni jälkeen voisin sitten työskennellä ruotsiksi ja suomeksi.”

NÄYTTELIJÄN TÄRKEIMMÄKSI ominaisuudeksi Sid nimeää monipuolisuuden. Opiskeluaikanaan hän sanoo olleensa nöyrä ja suhtautuneensa uteliaasti kaikkeen opetukseen. Hän ei myöskään priorisoi genrejä, vaan näkee näyttämötaiteiden eri lajit yhtä arvokkaina. Sen sijaan hän kritisoi näyttelijäopiskelijoiden lokerointia.

”Minua häiritsi, että roolimiehityksessä toteutettiin aina jotakin type castingia, vaikka nimenomaan Teatterikorkeakoulussa sitä ei tarvitsisi tehdä. En ole koskaan ollut pieni, siro ja söpö. Niinpä sain opiskeluaikanani näytellä kaikki piika- ja jätkämäiset naisroolit. Nyt kun minulla on kolme lasta, ja täytän kohta 40 vuotta, teen nuorempia ja hehkeämpiä naisia kuin Teatterikorkeakoulussa koskaan.”

Sidin mukaan näyttelijäntyön koulutuksessa korostettiin vastuullisuutta ja muistutettiin toistuvasti, että teatteri on tapa vaikuttaa yhteiskuntaan.

”Ruotsinkielisellä puolella on tiettyjä erityispiirteitä — kuten Saaristoteatterikiertueen järjestäminen — jotka auttavat ymmärtämään teatterin tekemistä laajemmin. Opetuksessa myös painotettiin, miten tärkeää on tehdä omia juttuja, työllistää itse itsensä. Monet vierailevat luennoitsijat pohtivat filosofisia kysymyksiä. Taustalla on ajatus, että näyttelijän on sivistettävä itseään. Kieltämättä koulussa näkyi tietty kulttuuriero opiskelijoiden välillä: suomenkieliset urheilivat ja suomenruotsalaiset keskustelivat. Myös kontaktit Eurooppaan olivat suomenruotsalaisella puolella yleisempiä, koska olimme valmiimpia ottamaan vastaan vaikutteita ulkomailta. Siinä mielessä emme ole slaavilaisia.”

Lopputyönsä ohjaajaksi Maria Sid sai maailmanluokan tekijän, liettualais-venäläisen ohjaajan Kama Ginkasin, joka tiesi arvonsa. ”Tällaista ette saa enää koskaan, joten nauttikaa!” kuului käsky. Oman roolityönsä lisäksi Sid ryhtyi omasta aloitteestaan Ginkasin epäviralliseksi assistentiksi.

”Katsoin jokaisen harjoituksen ja tein kaikesta muistiinpanot. Seurasin hänen työtään niin tiiviisti kuin kykenin. Ginkasin ajattelutapa teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olin koko lapsuuteni ajan saanut kuulla, miten viisikymppisenä naisnäyttelijöiltä loppuvat työt kuin seinään. Siksi tein Teatterikorkeakoulussa päätöksen ryhtyä jossakin urani vaiheessa ohjaamaan. Olen aina ollut hyvin kiinnostunut kokonaisuudesta, siitä, miten ohjaaja tekee analyysin, rakentaa maailman ja ratkaisee tekniset seikat. Olen kirjoittanut opiskeluajoista asti muistiinpanoja ja pitänyt joistakin produktioista työpäiväkirjaa, tavallaan koonnut ohjaajien opit omaan eväsreppuuni. Kyllä sieltä 15 vuoden keruun jälkeen pitäisi jo jotakin löytyä!”

VALMISTELLESSAAN LOPPUTYÖTÄÄN Maria Sid sai isältään viestin: Svenska Teaternin uuden musikaalin Mannen från La Mancha naispääroolin esittäjä oli joutunut vetäytymään, ja paikkaajaa kaivattiin kipeästi. Aikaa ensi-iltaan oli kolme viikkoa.

”Päätin ottaa haasteen vastaan. En ole mikään kaunolaulaja, vaan kutsun itseäni luonnolliseksi laulajaksi erotuksena oopperalaulajiin. Oli äärettömän mielenkiintoista näytellä samanaikaisesti Dostojevskin Idiootissa, toimia Kama Ginkasin assistenttina ja harjoitella Dulcinean roolia Dave Wassermanin musikaalissa. Mikä parasta, onnistuin vaativassa paikkausroolissa. Silloin tajusin, ettei minun enää tarvitse ajatella, kenen tytär olen. Rakkaus työhön voitti kaikki epäilyt.”

Kiittävät kritiikit saanut esitys ei poikinut Maria Sidille jatkoa Svenska Teaternissa. Sen sijaan Wasa Teaterista näytettiin vihreää valoa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt olla kauan Pohjanlahden perukoilla, sillä raskaus muutti suunnitelmat, ja Sid palasi Helsinkiin. Lapsen syntymän jälkeen hän työskenteli vuoden freelancerina, kunnes Åbo Svenska Teaternista tarjottiin sopimusta.

”Aloitusroolini oli My Fair Ladyssa, jonka ohjasi Arn-Henrik Blomqvist. Kun menin harjoituksiin, rinnoista pursusi maitoa, mutta minä vain vedin Elizan pääroolia. Se oli naisnäyttelijän arkea.”

Turussa Sid kohtasi yhden uransa merkittävimmistä ohjaajista, Henrietta Janovskajan.

”Hän on äärettömän vaativa, mutta ihana ohjaaja. Väitän, että Kama Ginkas on oppinut kaiken vaimoltaan! Janosvkaja otti käsittelyynsä Cole Porterin vuonna 1953 säveltämän musikaalin Can Canin. Yleensä musikaalit tehdään vanhanaikaisesti, mutta Janovskaja teki rohkeita muutoksia ja transponoi esityksen nykyaikaan. Ennen kaikkea hän vaati näyttelijöiltä täydellistä läsnäoloa. Tein tosi rankan pääroolin, lauloin kahdeksan biisiä ja tanssin can-cania. Kerran minut vietiin sairaalaan, koska kuukahdin kesken esityksen. Janovskaja pakotti minut menemään niin syvälle, etten voinut fuskata lainkaan.”

Sid sanoo luottavansa jo harjoitusvaiheessa vahvasti intuitioon ja etsii rooliinsa henkilökohtaisen kosketuspinnan. Ongelmatilanteissa hän hyödyntää muun muassa Mihail Tshehovin metodeja.

”Saatan jossakin harjoituksissa olla esimerkiksi kettu. Eläinhahmojen kautta on helpompi kohdata pelot ja päästä irti onnistumisen pakosta. Harjoituksissa pitäisi vapautua, mutta aina se ei onnistu. Kun Anarkisten som slängdes ut genom fönstret av en olyckshändelse -esityksen ensimmäisissä harjoituksissa Svenska Teaternissa (v. 2005) vastassani oli Dario Fo, menin täysin lukkoon. Tilanne helpottui heti, kun hän kehotti minua olemaan avoimesti huono. Huonoksi heittäytyminen ja itsekontrollista irrottautuminen vaatii kuitenkin hyvän pohjan. Se ei tarkoita laiskuutta, vaan ammattitaitoon perustuvaa rentoutta. Ennen kaikkea se vaatii itsensä ja omien negatiivistenkin tunteiden hyväksymistä.”

Sidin mukaan näyttelijäntyön vaikein haaste on heittäytyminen. Erityisen vaativaa se on silloin, kun käsillä on puutteellinen tai huono teksti. Hän mainitsee esimerkkinä islantilaisen Björk Jakobsdóttirin yhden naisen näytelmän Cellofan, jota Sid on esittänyt yli 50 kertaa Svenska Teaternin Mini-näyttämöllä.

”Tekstin ongelmana on sen pinnallisuus. Jotta esitys toimisi, olen itse joutunut rakentamaan siihen syvyyttä. Käytännössä se tarkoittaa, että minun on mentävä tunteissani syvemmälle ja oltava näyttämöllä aidosti rohkea. Aina se ei onnistu. Syynä voi olla väsymys tai biologisista syistä heikentynyt itsetunto. Heittäytyminen syö voimia, ja juuri se tekee näyttelijäntyöstä raskaan. Minulla oli vaihe, jolloin toistin samaa kaavaa rutiininomaisesti illasta toiseen. Vihdoin tajusin, ettei yleisön eteen voi mennä heittämään repliikkejä kuin robotti. Monilta tuntuu unohtuvan se tosiasia, että teemme teatteria katsojille, emme itsellemme. Kun minulla on näyttämöllä vaikeaa, ajattelen yhtä ainokaista katsojaa, joka on maksanut lippunsa ja tullut teatteriin saadakseen jonkin elämyksen.”

Sid sanoo olleensa aina kiinnostunut vastuusta ja vaikuttamisesta, mutta oppineensa kantapään kautta, miten naiseus voi vaikeuttaa näyttelijänä, ohjaajana ja päätöksentekijänä toimimista.

”Olen saanut tietyssä mielessä pojan kasvatuksen. Siksi en aluksi edes käsittänyt, että naisia kohdellaan eri tavalla kuin miehiä. Esimerkiksi kokouksissa naisen puheeseen ei suhtauduta vakavasti. Jos mies sanoo samat asiat, hänen ehdotuksensa otetaan tosissaan. Olen luonteeltani hyvin itseironinen, ja voin nauraa tällaisille tilanteille ja kääntää ne päälaelleen, mutta pyrin tekemään sen positiivisen kommunikaation kautta. Jos suutun, en raivoa, mutta näytän kyllä tunteeni. Monet tietyn statuksen saavuttaneet naiset ovat miesmäisiä bitchejä. Itse nautin olla naisellinen nainen, enkä halua missään nimessä peittää sitä.”

”Olen aina nähnyt ihmiset ihmisinä. Kun kolme vuotta sitten ohjasin My Fair Ladyn, kokoamani työryhmän kapellimestari, tuottaja ja koreografi olivat naisia, kun taas estetiikasta eli puvustuksesta ja lavastuksesta vastasivat miehet. Se ei ollut mikään kannanotto, vaan valitsin mielestäni parhaat ammattilaiset. Vasta myöhemmin huomasin sukupuolijaon.”

YKSI OHJAAJAN TÄRKEIMMISTÄ ominaisuuksista on Sidin mukaan se, että pystyy keskittymään muihin eikä jatkuvasti pönkitä omaa egoaan toisten avulla.

”Ohjaaja on kapellimestari, joka viitoittaa tietä. Hänen pitää nähdä asiat jo silloin, kun ne ovat vasta nupullaan. Hirvein asia, mitä ohjaaja voi tehdä, on asioiden torpedoiminen: Ei, ei, ei, minä olin ajatellut tämän asian näin! Epävarma saa olla. Joskus kannattaa miettiä yön yli, mikä ratkaisu on paras. Hyvä näyttelijä hyväksyy sen. En voi sietää ohjaajia, jotka teeskentelevät tietävänsä kaiken. En myöskään ymmärrä ohjaajia, jotka morkkaavat työryhmän jäseniä. Se on tosi sairasta. Heitä ei pidä sotkea demoniohjaajiin, jotka ovat helvetin tiukkoja ja rajuja, mutta he ovat sitä aina näytelmän ehdoilla. Esimerkiksi Kama Ginkas pakotti minusta esiin uusia ja erilaisia asioita, mutta hän ei koskaan loukannut henkilökohtaisesti.”

Sidin mukaan on monia miesnäyttelijöitä, joille mikään nuoren naisen esittämä idea ei kelpaa.

”Silloin nainen helposti tekee kaikkensa saadakseen luottamusta. Epävarmuus tekee naisista usein hysteerisempiä kuin he tosiasiassa ovat. Jos mies saisi samanlaisen kohtelun, hänkin tulisi hysteeriseksi. Ohjaajalta vaaditaan ihmistuntemusta, sillä konflikteja syntyy aina. Olennaista on, miten ne ratkaistaan. Suomenruotsalaiset yleensä välttävät yhteenottotilanteita, kun sen sijaan suomalaisella puolella puhutaan välillä turhankin suoraan ja selvitetään asioita aggressiivisuuden ja konfliktien kautta.”

Innoittavista naisohjaajista Sid mainitsee Janovskajan ohella Italiassa opiskelleen Cilla Backin, joka ohjasi Svenska Teaterniin Yasmina Rezan näytelmän 3 x Liv.

”Sitä oli kiva tehdä, vaikka Backin työtapa onkin fyysisyydessään hyvin rankka. Diggasin hänen asennettaan, Back on rohkea ja omapäinen. Kun minulla on huono päivä, ajattelen hänen tapaansa saapastella stagelle. Siinä mimmissä on särmää.”

Ohjaajana Sid kokee olevansa vasta uransa alussa. Hän puhuu teatterinäkemyksestään ja tavoitteistaan varovaisesti, mutta suostuu pyynnöstä mainitsemaan pari maailmalla näkemäänsä innoittavaa esimerkkiä: Peter Brookin ohjaama Pelleas et Melisande Pariisissa, Gale Edwardsin ohjaama Jesus Christ Supestar sekä Royal Shakespeare Companyn Loppiaisaatto Lontoossa.

”Se, miksi jotkut esitykset jäävät vahvasti mieleen, johtuu näyttelijöiden läsnäolosta, ei niinkään ulkoisesta glamourista. Tietenkin loisteliaat lavastukset ja puvut hivelevät silmää, mutta kuvat ovat vaarallisia ja voivat pahimmillaan etäännyttää katsojan. Minua kiehtoo suunnattomasti pienin keinoin tehty teatteri. Haluan saada katsojan oman mielikuvituksen liikkeelle! Haluan myös näyttää, ettei musiikkiteatteri ole pelkkää tingeltangelia.”

Nykyään suurin osa musikaaleista esitetään formaattien säädöksin, mikä tekee niistä kaikkialla maailmassa samanlaista. Sidin mielestä se voi olla todella tylsää.

”Ohjaajana en tahdo yleisön kokevan, että mitä ihmettä nuo tuolla hilluvat plyymeissään, vaan haluan tuoda musiikkiteatteriesityksen lähemmäs katsojaa, tehdä siitä vaikuttavan elämyksen. Siksi kommunikoinnin tulee olla suoraan katsojille kohdistettua, tässä ja nyt!”

Svenska Teaternissa kahdeksan vuotta työskennellyt Sid kertoo saaneensa houkuttelevan työtarjouksen samaan aikaan, kun hän neuvotteli teatterin kanssa jatkosopimuksesta.

”Minulle tarjottiin roolia eräästä saippuasarjasta, mutta valitsin teatterin. Se oli äärettömän vaikea päätös, sillä olin siihen aikaan yksinhuoltajaäiti. Olisin saanut tuplasti paremman palkan ja illat olisivat olleet vapaat. Mutta naisena ja äitinä minulle on tärkeää, että minulla on kiinnitys. Se myös sallii vierailut muissa teattereissa, mikä on hyvin tärkeää. Kiintymys ja into omaan työhön säilyvät, kun saa välillä käydä muualla hakemassa energiaa, uusia impulsseja ja vaikutteita. Monissa teattereissa suositaan nykyään produktiokohtaisia sopimuksia, mutta itse olen saanut kiinnityksen kautta työskentelyrauhan ja uskon, että myös teatteri hyötyy siitä enemmän.”

SID KOROSTAA, ettei hänen motiivinaan ole turvallisuushakuisuus, vaan halu työskennellä luottamuksellisessa työyhteisössä, ensemblessa. Teatterissa hän kokee saavansa olla oma itsensä ja tutkia, Dostojevskin sanoin, salaisuuksista ihmeellisintä: ihmistä.

”Kaikkein kiehtovinta koko maailmassa on ihminen. Kyse ei ole egoismista tai narsismista, vaan kiinnostuksesta siihen, mitä ihminen on, mitä hän tekee ja miksi? Meitä ohjaavat samat vaistot kuin miljoona vuotta sitten, vaikka olosuhteet ovat muuttuneet. On äärettömän kiinnostavaa tutkia ihmisen käytöstä nykykontekstissa.”

Vaikka Sid on kotiteatterissaan saanut tehdä monia haasteellisia rooleja, hän haluaisi työskennellä myös suomen kielellä. Pitkän hiljaisuuden katkaisi neljä vuotta sitten ohjaaja Saara Cantell, joka valitsi Sidin 12-osaiseen tv-sarjaan Vasikantanssi. Sid kertoo innoissaan myös Markku Pölösen uudesta Karjalan kunnailla -produktiosta. Pohjois-Karjalassa kuvattavassa televisiosarjassa Sid näyttelee kylän opettajatarta ja kuoronjohtajaa.

”Pölösen Kontiolahdelle rakentama elokuvakylä on ainutlaatuinen luomus. Viehätys piilee siinä, että kyseessä on niin kokonaisvaltainen produktio, aivan oma maailmansa. Ihailen myös työryhmää, joukossa on monia kovan luokan ammattilaisia, niin kameran edessä kuin takanakin. On fantastista saada osallistua siihen. Tuskin maltan odottaa ensi kesän kuvauksia.”

Pölösen ohjaustapaa tai pikemminkin sen hienotunteisuutta Sid sanoo aluksi hämmästelleensä.

”Sitten ymmärsin: hänhän luottaa näyttelijöihin! Se, ettei Pölönen juurikaan puutu näyttelijäntyöhön, ei tarkoita, että hän päästäisi sormiensa läpi mitä tahansa potaskaa. Luottamus synnyttää turvallisen tunteen. Silloin pystyy tekemään ihan mitä tahansa. On olemassa teatteriohjaajia, jotka vain istuvat katsomossa ja hyväksyvät kaiken, mitä lavalla tehdään. Se on hirveätä. Luottamus syntyy siitä, että tietää toisen katsovan kriittisesti.”

KRITIIKKIIN SID SANOO suhtautuvansa huomattavasti rennommin kuin vielä viisi vuotta sitten. Siitä kiitos lasten, joiden myötä elämän painopisteet ovat siirtyneet oikeisiin asioihin, kuten hän asian ilmaisee.

”Kun itse tietää antaneensa kaikkensa työlleen, oli kyse roolista tai ohjauksesta, arvosteluilla ei ole enää merkitystä. Nykyään kritiikkejä lukiessani ajattelen lähinnä että kappas, tämmöisen tekstin se väsäsi kammarissaan! Kunnioitan kriitikon mielipidettä, mutta se ei tarkoita, että hän olisi oikeassa. Jukka Kajavaa oli kiva lukea, sillä hän ei lätkäissyt mitä sattui, vaan analysoi näkemänsä ja perusteli mielipiteensä. Kun esitys saa huonot kritiikit, meidän pitäisi tukea toisiamme ja puhua asioista avoimesti. Elämä on liian lyhyt siihen, että vain hyssyttelemme ja hiivimme toistemme ohi. Mutta Suomessa avoimuus on rangaistava rikos, samoin uteliaisuus, vaikka molemmat ovat ihmistä eteenpäin vieviä voimia!”

Häntä harmittaa myös joidenkin kollegojen tapa arvottaa taiteellista pätevyyttä työtehtävien mukaan, mikä käytännössä on usein tarkoittanut mainoksia tehneiden luokittelua alimpaan kastiin.

”En koe olevani taiteellisesti muita huonompi vain siksi, että olen tehnyt mainoksia. Minulle se on ollut keino elättää itseni ja perheeni. Olen rahoittanut elämäni lukioluokilta asti. Kun muut menivät oppituntien jälkeen kotiin tai harrastamaan, minä työskentelin iltaisin Akateemisessa kirjakaupassa. Teatterikorkeakoulussa ansaitsin leipäni lukemalla nauhalle puhelinpalvelulinjojen tekstejä: ruokareseptejä, horoskooppeja, Alkon hinnastoja. Aikanaan kadehdin niitä, jotka sanoivat: tuohon juttuun en lähde. Minulla ei ollut siihen varaa. Eihän minuakaan välttämättä kiinnostanut lukea mustikkapiirakkareseptiä, mutta maksoin sillä vuokrani.”

”Samat realiteetit säätelevät yhä uraani. Jos olisin mies ja minulla olisi kotirouva, olisin tehnyt jo neljä ohjausta My Fair Ladyn jälkeen. Mutta kolmen lapsen äitinä en ole voinut keskittyä pelkästään työhöni, vaan minun on pitänyt miettiä valintojani perheen näkökulmasta. Kodin ja uran yhdistäminen näkyy arjessa: lastenvaunuja työntäessäni harjoittelen repliikkejä, ja ruokaa valmistaessani suunnittelen tulevaa oopperaohjausta.”

Sidin päätös hyväksyä Donna Paukun rooli on sekin herättänyt kollegoissa arvostelua, ja hän on saanut kuulla tehneensä väärän päätöksen ”urakehityksen kannalta”.

”Tietyn statuksen saavuttaneiden näyttelijöiden on kovin helppoa puhua urakehityksestä ja tuomita muut siitä, että nämä huolivat tietynlaisia rooleja. Jos olisin sellainen naisnäyttelijä, jolle tarjotaan jonossa suuria elokuvarooleja, olisin luultavasti ohittanut Donna Paukun. Mutta päätökset pitää tehdä tosiseikkojen, ei unelmien, pohjalta. Luettuani pilotin käsikirjoituksen ja roolihenkilöni taustarinan päätökseni oli selkeä: otan sen! Rooli on hyvä. Ohjelmassa vierailevat poliitikot vaihtuvat joka jaksossa, mikä sekin on näyttelijän näkökulmasta haasteellista ja vaatii tilanneherkkyyttä sekä improvisaatiotaitoja.”

Sidin mukaan Donna Paukku on hänelle yksi keikka muiden joukossa, mutta media on tehnyt siitä poikkeuksellisen työn. Julkisuusrumbaa hän sanoo seuraavansa huvittuneena.

”Media on paradoksaalinen juttu. Minun kaltaiselleni näyttelijälle, joka ei kuulu ”piireihin” ja jolle itsensä myyminen on aidosti vaikeaa, media tarjoaa suhteellisen helpon tavan markkinoida itseäni. Olen aiemmin saanut tv-roolin siksi, että ohjaaja sattui lukemaan minusta kirjoitetun jutun. Myös tekemäni mainokset ovat poikineet oman alani töitä.”

Sid näkee, että tällä hetkellä liikkeellä on kaksi Mariaa.

”Ne ovat todellinen minä ja median luoma julkinen minä. Juttujen tasosta kertoo parhaiten se, että yleensä toimittajat ovat halunneet tietää, olenko saunassa alasti. Pelkoa suhteellisuudentajuni katoamisesta ei ole, siitä pitävät huolen lapset ja aviomies. Kyllähän lööpeissä voi tulevaisuudessa näkyä kapakassa raivoava ja itkevä Maria Sid, mutta näkyköön! En halua kaventaa elämääni vain siksi, että pelkään jonkun kirjoittavan siitä. Vapaus on korvien välissä. Kukaan ulkopuolinen ei voi sitä viedä, tapahtuipa mitä tahansa.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s