Ajan virta

Ajan virta -juttu on julkaistu Anna-lehdessä nro 46/2002.
Copyright © 2002, 2012 Eija Mäkinen

Taidemaalari Reino Hietasen työt ovat näennäisesti yksinkertaisia, unenomaisia välähdyksiä, joissa nousevat esiin arjesta tutut esineet: putket, kankaat, pöydät, astiat. Hänen teoksensa eivät järkytä eivätkä synnytä sensaatioita vaan jotakin suurempaa: syvän rauhan.

On yö, raju ukonilma nousee ja mustien pilvien lomasta lyö äkkiä valtava salama. Se osuu heinäseipääseen, ja kuivuneet korret syttyvät välähtäen tuleen. Yhä korkeammalle nuolevat liekit heijastuvat tien toisella puolella sijaitsevan talon ikkunasta seinään, josta niitä katselee isoisän kylkeen painautunut, kuusivuotias poika. Liekehtivä varjokuva on suuri ja pelottava, kuin enne tulevista tapahtumista, talvisodan kauhuista, evakkoretkestä ja isän kaatumisesta rintamalla.

Öinen lapsuudenmuisto kesältä 1939 on Reino Hietasen, Äyräpäässä Karjalan Kannaksella syntyneen taidemaalarin, jonka teoksissa on samaa lumoa, jännitystä ja energiaa kuin hänen kertomassaan tapahtumassa. Kiinnostavaa on se, että hän tarjoilee molemmat – muistikuvan ja maalaukset – vapain vedoin ja mestarillisesti hallituin sävyin.

Istuessaan ateljeessaan kotitalonsa alakerrassa Reino Hietanen viittaa työpöydällä kohoaviin papereihin – tilaustyö Taidekeskus Salmelaan – ja vastaa näin kysymykseen Lahden taidemuseoon kootun retrospektiivisen näyttelyn merkityksestä. Hänelle se ei missään tapauksessa ole uran päätepiste ja lopullisen arvioinnin paikka. Siitä pitävät huolen uskolliset asiakkaat ja ensi vuodelle sovitut näyttelyt.

– Tietenkin ammattilaisena katson teoksiani arvioiden, missä ilmaisuni on ollut heikkoa, missä se taas näyttäytyy vahvimmillaan. Töiden kautta mieleen nousevat tietyt jaksot ja tapahtumat; asioita, jotka on jo eletty. Siksikin on mielenkiintoista nähdä uudelleen omia töitään ja katsoa, ovatko ne kestäneet ajan kulutusta, Reino Hietanen sanoo.

– Näyttelyssä voi nähdä ennen kaikkea ajan virran; sen, miten eri asiat ovat eri aikoina tärkeitä. En häpeä töitäni, päinvastoin. Pidän yhä 60-luvun töistäni. Niissä on sanottu suoraan se, mitä halusin. En myöskään näe töitteni katselmusta minkäänlaisena urana, vaan pikemminkin kehityskulkuna: tuolta on lähdetty ja tähän on tultu.

Lahjoja ja järkeä

Vuonna 2000 Pro Finlandialla palkittu Reino Hietanen kertoo ajatuksen kuvataiteilijan ammatista vahvistuneen jo kouluaikana, kiitos Joensuun klassillisessa lyseossa tuolloin toimineen opettajan Veikko Lappalaisen, joka pani merkille Hietasen lahjakkuuden jo ensimmäisellä kuvaamataidon tunnille.

– Hän oli itse oppinut taiteilija, joka järjesti koulujen välisiä piirustuskilpailuja ja kutsui myös kotiinsa opiskelemaan öljymaalausta ja pohjustamista. Olen onnekas, että minulle sattui hyvä ja kannustava opettaja, joka rakasti omaa alaansa ja pystyi siirtämään tämän innostuksensa myös oppilaisiinsa. Sellaiset opettajat ovat harvinaisia.

Suomen Taideakatemian koulusta 1961 valmistunut Hietanen sanoo olleensa alusta alkaen hyvin järkevä ratkaisuissaan. Ennen vapaaksi taiteilijaksi ryhtymistään hän valmistui kuvaamataidonopettajaksi ja työskenteli pitkään useissa helsinkiläisissä kouluissa. Lisäksi hän opetti piirustusta ja sommittelua Taideteollisessa oppilaitoksessa (nyk. Taideteollinen korkeakoulu) sekä maalausta Taideakatemian koulussa.

– Kuvaamataidonopettajaksi opiskelun myötä tutustuin taidehistoriaan laajemmin, mikä antoi erinomaisen pohjan omalle taiteilijan työlleni, sanoo Reino Hietanen ja nimeää pyynnöstä nuoruutensa esikuvia ja ihanteita.

– Tietenkin vanhat mestarit – Akseli Gallen-Kallela ja Albert Edelfelt – tekivät minuun vahvan vaikutuksen, myöhemmin myös Yrjö Ollila. Ulkomaisista taiteilijoista Henri Matisse on ehkä se, joka on vaikuttanut minuun eniten nuoruudessani. Mutta esikuvien vaikutusta omiin teoksiin on itse aina hyvin vaikea nähdä, paremmin sen osannevat arvioida tutkijat ja kriitikot.

Osallistuva aikakausi

Reino Hietanen piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä galleria Agorassa 1963. Taideopiskelijoiden ja -piirien suosima paikka Helsingin Vuorikadulla täyttyi värikkäillä teoksilla, eikä mainesanoista ollut tulla loppua.

Jo tuolloin Hietanen kuului Maaliskuulaisten ryhmään, jonka jäsenet olivat innostuneet taiteen uusista kansainvälisistä virtauksista, erityisesti informalismista, ja jotka etsivät uutta yksilöllistä ilmaisua. Hietasen ohella vapaan muodon kannattajia olivat mm. Jaakko Sievänen, Kain Tapper, Laila Pullinen, Mauno Hartman, Kimmo Kaivanto, Ulla Rantanen ja Antti Vuori.

– Maaliskuulaisten toiminta alkoi enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti näyttelyryhmänä, mitään erityistä taiteellista tai poliittista teesiä meillä ei ollut, ei silloin eikä jälkeenpäinkään. Me vain hyväksyimme toinen toisemme, Reino Hietanen sanoo.

– Ehkä ainoa asia, joka yhdisti meitä, oli vapaamuotoisuus. Kukaan meistä ei halunnut silloin käyttää harppia ja viivoitinta. Sittemmin useampi on niihin turvautunut, minäkin. Oli tärkeää saada keskustella ajan teemoista ja taiteen eri kysymyksistä samanikäisten ja -mielisten ihmisten kanssa, samalla kun itse etsi omaa ilmaisutapaansa. Se oli myös taloudellisesti järkevää, koska yhdessä pystyimme esiintymään esimerkiksi Helsingin Taidehallissa. Vuokrat olivat jo silloin korkeat, mitä ne mahtavatkaan olla tänä päivänä.

Jokaisen taiteilijan saavutuksia on puntaroitava suhteessa omaan aikaansa, niin myös Hietasen. Kun hän löi itsensä läpi kuvataiteilijana 60-luvulla, suomalainen yhteiskunta eli voimakasta murrosvaihetta ja kaikilta odotettiin jonkinlaista osallistumista ja kannanottoja.

– Itselleni 60-luku oli maaltamuuton aikaa. Helsinkiin nousi useita lähiöitä, ja itsekin asuin perheeni kanssa Roihuvuoressa kerrostalossa omassa lokerossa, joka oli kalustettu lähes samalla tavalla kuin muidenkin asunnot, koska huonekalut olivat samanlaisia, hän kertoo.

– Kuusikymmentäluku oli myös vaurastumisen aikaa. Kauppoihin alkoi virrata tavaroita. Ne olivat teemoja, joita käsittelin silloisissa töissäni kuten Vanki (1967), jossa voi nähdä elintasoroinan puristuksessa olevan ihmisen. Vaikka töissäni oli tietty yhteiskunnallinen kehys, poliittisina en niitä ajatellut. Joillekin kantaa ottaminen taiteen kautta on luontaista, mutta itse en halua muuttaa kuvia tietyiksi kannanotoiksi.

Taiteen aarreaitta

Yksi ratkaiseva kausi Reino Hietasen taiteilijauralla ajoittuu 60-luvun puoliväliin, jolloin hän vietti seitsemän kuukautta Italiassa. Osan ajasta hän vietti Firenzessä, osan Grassinassa Suomen Taiteilijaseuran uudessa ateljeetalossa, jota hän oli yhdessä Jaakko Sieväsen kanssa ollut rakentamassa.

– Klassisen taiteen aarreaitta, Italia, tuntui heti luontevalta valinnalta. Siellä viettämäni talvi oli todella merkittävä jakso. On tärkeää nähdä muiden taiteilijoiden töitä, tutustua muihin kulttuureihin ja taiteen historiaan. Ehkä tärkeintä on se, että saa olla riittävän kaukana näistä kotimaan ympyröistä. Uudessa ympäristössä joutuu myös itse asennoitumaan uudella tavalla itseensä ja töihinsä, löytämään itsensä, Reino Hietanen sanoo.

Jo ennen Italiaa hän oli kokenut voimakkaita ilon hetkiä taiteen äärellä.

– Muistan yhä, miten upea elämys oli nähdä Ateneumissa ranskalaisen maalaustaiteen näyttely 1950-luvun lopulla. Myöhemmin olen kokenut suuria elämyksiä muun muassa Guggenheimin museossa New Yorkissa, jossa ihailin Matissen töitä sekä Stedelijk-museossa Amsterdamissa, jossa Rembrandtin teos Yövartio teki minuun suuren vaikutuksen.

– En etsi teoksista sensaatiota, vaan jotakin sellaista, jolla on hitaampi, rauhallisempi vaikutus. Jotakin josta vain tuntee, että tuossa on saatu aikaan jotakin merkittävää, universaalia. On totta, että nykyään ihminen kohtaa hirvittävän määrän kuvia, joista suuri osa on täysin toisarvoista. Mutta kannattaa ponnistella niiden muutamien hyvien perään. Se on myös syy, miksi itse jaksan yhä työskennellä maalaustaiteen parissa. Tietenkin sitä välillä tuskastuu ja tukkoutuu. Silloin on pakko päästä muihin maisemiin. Sen jälkeen sitä taas kummasti jaksaa.

Harmaalla herkuttelua

Lahden taidemuseon näyttely paljastaa Reino Hietasen mieltymyksen hänen jo tavaramerkiksi tulleeseen harmaaherkutteluun, kuten Osmo Laine on hänen värinkäyttöään luonnehtinut. Vaaleiden töiden vastapainona esittäytyvät suuret, värikylläiset teokset, siniset ja nyttemmin myös limenvihreää kumpuavat työt.

Näyttelystä voi helposti myös löytää erilaisia teemoja. Kuusikymmenluvun urbaaneja kaupunkikuvauksia seuraavat 70-luvun mattotelineillä roikkuvat ”noetut” lakanat ja teollisesta ympäristöstä muistuttavat taivutetut putket. Sitten teoksiin ilmestyvät sinisen eri sävyt, joita Hietanen on täydentänyt katsetta ohjaavilla pienillä punaisilla elementeillä, merimerkeillä, kuten Lahden taidemuseon amanuenssi Ulla Aartomaa niitä kutsuu näyttelyn pohjalta kokoamassaan kirjassa Reino Hietanen – Mielenmaisemat.

Sinisen lähde – vielä jäistä vapaa Vesijärvi – löytyy katseen päästä, Hietasen ateljeen ikkunasta.

Lahteen Reino Hietanen kertoo alun perin muuttaneensa vaimon perässä. Kun englannin kielen maisteriksi valmistuneelle Marjalle ei löytynyt virkaa pääkaupungista, perhe päätyi työn myötä ja monen mutkan kautta ensin Mukkulan uuteen taiteilijataloon ja lopulta nykyiseen kotiin Salpausselän harjun rinteeseen.

– Sillä, missä asuu ja työskentelee, ei tässä iässä ole enää kovinkaan paljon merkitystä, Reino Hietanen sanoo.

– Mutta nuorelle taiteilijalle asuinpaikalla on äärettömän suuri merkitys, varsinkin Suomessa. Valitettava tosiasia kun on, että esiin pääseminen ja kuvataiteilijana menestyminen vaatii vuosien asumista ja työskentelyä Helsingissä. Siellä toimivat niin apurahalautakunnat niihin kuuluvine ammattiveljineen ja -sisarineen kuin valtaosa mediastakin. Heidän tuntemisellaan tuntuu olevan aina vain suurempi merkitys. Tietenkin on myös poikkeuksia kuten Kuopiossa työskentelevät Jaakko Rönkkö ja Pentti Meklin, jotka molemmat ovat lyöneet itsensä läpi ja luoneet hienon uran maaseudulta käsin. Itselleni maakunnassa asuminen ei ole ongelma. Mutta minä vietinkin nuoruuteni Helsingissä.

Toteutumattomat työt

Muutettuaan Lahteen vuonna 1972 Reino Hietanen jatkoi opetustyötä, tällä kertaa Lahden uuden taidekoulun johtajana. Pesti kesti kymmenen vuotta, jonka aikana hän myös maalasi ja piti useita yksityisnäyttelyjä sekä osallistui ryhmänäyttelyihin niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, mm. Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa, Jugoslaviassa, Bulgariassa ja Kreikassa. Vuonna 1973 hänet valittiin Helsingin Juhlaviikkojen Vuoden Taiteilijaksi.

Taiteellisen työnsä ja opetustehtävien ohella Hietanen on vuosia toiminut aktiivisesti, jotta Lahteen saataisiin vihdoin oma rakennus taidemuseolle. Toistaiseksi turhaan. Vaikka tonttikin on jo olemassa, päättäjät eivät ole ajatuksesta innostuneet.

– Tietenkin kyse on rahasta ja priorisoinnista, mutta myös poliittista halua puuttuu. Kun Wihurin säätiö tarjosi aikanaan kokoelmiaan Lahden kaupungille, se asetti ehdoksi, että Lahti rakentaisi taidemuseon. Lahti kieltäytyi kunniasta, ja nyt upeat kokoelmat ovat Rovaniemellä, Reino Hietanen kertoo.

Tällä hetkellä käynnissä on uusi hanke, jonka tavoitteena on saada taidemuseolle uudet tilat entisen Mallasjuomat Oy:n tehdasrakennuksesta.

– En oikein enää jaksa uskoa hankkeen toteutumiseen. Jostain syystä kuvataidetta ei täällä nähdä alana, johon kaupungin kannattaisi panostaa. On sangen kuvaavaa, että Lahdessa kaikki museot – historiallinen museo, hiihtomuseo, radio- ja tv-museo, taidemuseo ja julistemuseo, konservointikeskus, kuva-arkisto ja tutkimusyksikkö – toimivat yhden ja saman johtajan alaisuudessa. Ei sellaista henkilöä olekaan, joka hallitsisi suvereenisti kaikki alat ja jolla olisi aikaa paneutua kunkin museon erityiskysymyksiin.

Oman työnsä merkitystä Hietanen ei koskaan ole kyseenalaistanut.

– Minulle taide on luonnollinen osa ihmisen elämää, ja sitä kautta tärkeää. Tietenkin voidaan sanoa, etten ole tullut taiteellani maailmankuuluksi. Mutta se ei koskaan ollut tavoitteenikaan.

Hän myöntää, että iän myötä itsekritiikki on kuitenkin kasvanut. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampaa on työn aloittaminen, hän sanoo.

– Vaikka tavoite on selkeänä mielessä, työn toteuttaminen vaatii aina aikaa ja pohdiskelua. Pelkällä fundeeramisella maalaukset eivät kuitenkaan valmistu, vaan on ryhdyttävä töihin silloinkin, kun se tuntuu tervanjuonnilta. Luovuuden ehtymistä en osaa pelätä. Ja aiheitakin on – vielä on työstämättä lopulliseen muotoon Kannaksen öinen muisto, dramaattinen tulipalo.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s