Avainsanaan ‘Yliopisto-lehti’ liitetyt artikkelit

Ihminen kaikkine kerroksineen

Posted: elokuu 21, 2009 in Kirjallisuus, Media
Avainsanat:,

Tänään posteljooni heitti luukusta suosikkijulkaisuni, pitkän kesäloman jälkeen ruotuun palanneen Yliopisto-lehden (8/2009). Aihehaitari venyy tälläkin kertaa laajalle: mansikoista rahapeleihin, guru-ukoista makakeihin ja kauneusjournalismista elämäntapafilosofiin. Hotkin ensimmäiseksi Tapio Ollikaisen jutun runoilija Johanna Venhosta. Jo kuva on herkku. Siinä Venho likistää itseään silmät kiinni kansanrunouden äidin, Larin Parasken, kivistä kylkeä vasten. Wilma Hurskaisen idea toimii hyvin.

Entäpä Venhon ajatukset sitten. Ennen kuin hän valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta, Venho opiskeli biologiaa Jyväskylän yliopistossa. Nyt runoilija tunnustaa alkuvaiheen todellisen syyn: halun kadota luonnontieteisiin.

— Ajattelin romanttisesti väistää ihmiselämän monimutkaisuudet pakenemalla metsään. Kahdessa vuodessa huomasin, etteivät luonnontieteet ole minua varten. Ihminen minua aina lopulta kiinnostaa, ihminen kaikkine kerroksineen.

Onneksi, tuumaan. Venhon runoissa ihminen on aidosti läsnä; ne ovat koskettavia, ja kieli on kaunista, heleää. Kotimatkalla kaivan lehden taas esiin ja suunnistan Arja Tuusvuoren johdolla Savoon: mitähän tutkijat ovat löytäneet mansikoista ja millaisia pölyttäjiä ovat lentäjä-ässät?

Se iski taas, yllättäen, äkkiarvaamatta. Matkakuume. Tiedän kyllä, mikä sen tällä kertaa laukaisi: gekot ja sudenkorennot. Luin nimittäin uusimmasta Yliopisto-lehdestä (2/2009) Laura Jäättelän, Tuomas Kankaanpään ja Tuomas Aivelon raportin Madagaskarille suuntautuneesta bio- ja ympäristötieteen kenttäkurssista.

Neljä viikkoa kestänyt matka ei ole helppo, ovathan olosuhteet hankalat ja hikiset, mutta opiskelijoiden mieltä ei noin vain nujerreta. Aina löytyy silmää ja korvaa kauneudelle: Aamulla madagaskarinsiepot tirisevät latvustossa ja hieman hippiäistä muistuttavat somat madagaskarinrillit häärivät alaoksilla. Syvemmältä metsästä saattaa kantautua pittamarhin ääni: vu´up.

Matkalla tavataan myös rytmikkäästi nakuttavia sammakoita, lehtigekkoja ja kameleontteja, madagaskarinsepelkutojia ja tulikärpäsiä. Pääasia ei kuitenkaan unohdu: työ ja luonnon tilan kartoitus. Professori Jari Niemelän johtamassa Ecomada-hankkeessa tarkastellaan luonnonsuojelu- ja kehitysyhteistyöhankkeiden vaikutuksia Ranomafanan alueen monimuotoisuuteen ja asukkaiden hyvinvointiin.

Vaan ei auta, lehdet, kahvikuppi ja haaveilu ihanista kaukomaista on siirrettävä syrjään. Tarkastelen omaa reviiriäni, kevätauringon paljastamia tomukenttiä ja nurkkiin kerääntyneiden pölykoirien populaatiota ja hymähdän: täällä tarvitaan raivaustraktoria. Tiskikone päälle, pyykit pyörimään ja imuri esiin. Siitä se sivistys alkaa taas pikku hiljaa rakentua tähänkin luolaan.

Esitän jälleen ylistyslaulun Yliopisto-lehdelle: lal-lal-lal-lal-lal-laaaaaa! Älkää naurako, olen tosissani. Voin karsia lehtiluettelostani montakin julkaisua, mutta Helsingin yliopiston tiedelehden aion pitää listoillani loppuun asti. Eilinen tunnin kestänyt bussimatka kului jälleen kuin siivillä, kun uppouduin uusimman numeron (9/2008) juttuihin.

Tälläkin kertaa lukijaa hemmotellaan monilla kiinnostavilla ja yllättävillä aiheilla: lehdessä käsitellään niin joukkohautojen analysointia, sukupuolten välisiä eroja talouskysymyksissä, toimivan demokratian piirteitä, urheiluhulluutta kuin lannan kaivamistakin. Yliopisto-lehdessä on myös erinomaisia kolumnisteja. Tällä kertaa ilahduin historian laitoksella tutkijatohtorina työskentelevän Marja Jalavan mietteistä.

Jalava pohtii terävästi yliopistoille asetettuja laatuvaatimuksia ja muistuttaa, ettei huipputuloksia kannata kauheasti odotella, mikäli toimintaedellytykset mättäävät. Esimerkkinä hän käyttää monilta työpaikoilta tuttua probleemaa: tulostuskoneen rikkoutumista ja siihen liittyviä huolto-ongelmia. Kuten Jalava huomauttaa, hyvällä tuurilla huoltomies saapuu korjaamaan laitteen jo parin päivän päästä. Mutta sitä ennen yksikössä ei tulosteta, kopioida, faksata eikä skannata, erillislaitteista kun on säästösyistä luovuttu. Niinpä niin.

Farssimaiselta vaikuttaa myös uuden koneen hankintaan liittyvä koreografia. Uusi kone saatetaan luvata, mutta vasta sitten, kun ”työpisteen optimointi on hyväksytetty”. Tiedossa ei ole, miten kauan se kestää: viikkoja, kuukausia, vuosia? Ja nyt suora lainaus Jalavan kolumnista: ”Toisinaan keskustelu aiheesta johtaa suoranaisiin absurditeetteihin. Esimerkkinä mainittakoon tapaus, jossa jatkuvasti reistailevaa monitoimilaitetta ei suostuttu vaihtamaan siksi, että laitetta sen sisäisen laskurin mukaan oli käytetty liian vähän. Olisi hauska kuulla, mitä logiikan harrastajat sanovat tällaisesta päättelystä, jossa siitä, ettei konetta teknisten ongelmien takia voida käyttää, johdetaan oletus, ettei sitä edes tarvita.

Hah-hah-hah! Visioikaa lisää, oi te yhteiskunnan ylätason päättäjät, mutta herramajee, pitäkää nyt huolta siitä, että ensi vuoden elokuussa käynnistyvän Aalto-yliopiston työntekijöillä on edes toimivat työvälineet!

Yliopisto-lehden voi tilata —-> täältä. Voit voittaa 500 euron matkalahjakortin. Suosittelen.

Uusimmassa Yliopisto-lehdessä (nro 8/2007) haastatellaan Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen professori Henry Baconia. Jutun tehneen Mikko Puttosen punaisena lankana on halu kartoittaa, mitä eurooppalaiselle taide-elokuvalle tapahtuu kahden suuren mestarin, Michelangelo Antonionin ja Ingmar Bergmanin, kuoleman jälkeen.

Itse pysähdyin viidennen kysymyksen äärellä: tehdäänkö vielä elokuvallisia innovaatioita? Ja mitä mieltä on Bacon? ”On väärin toivoa, että elokuvan pitää kaiken aikaa olla innovatiivista. Länsimaisen taiteen yksi perisynti on vaatia, että taide kehittyy kaiken aikaa. Jossain vaiheessa kuitenkin erilaisten kombinaatioiden mahdollisuudet alkavat ehtyä eikä voi odottaa, että tehdään jotain kovin uutta. Silti tulee jokin sellainen täysin omintakeinen elokuva kuin Roy Anderssonin Toisen kerroksen lauluja.

Aamen. Paitsi että vastauksen voisi laventaa käsittämään koko länsimaista elämänkatsomusta. Miksi meidän pitää jatkuvasti kehittää itseämme? Eikö enää riitä, että selviytyy suuremmitta kuhmuitta ja muita satuttamatta tässä vauhdikkaasti pyörivässä karusellissa, jota elämäksi kutsutaan?

Mihin ihmeeseen on kadonnut tavallisen keskimääräisen ihmisen keskimääräinen selviytyminen?” kysyy myös filosofi Maija-Riitta Ollila, joka muistuttaa, että suurin osa ihmisistä pakkautuu keskiarvon tuntumaan: ”Ilmiö tunnetaan nimellä Gaussin kellokäyrä. Ongelmallista on se, ettei yhteiskunnassamme oikein sallita kenenkään sijaita siellä. Yksi syy henkiseen pahoinvointiin voikin olla se, että useimmat meistä ovat auttamattoman keskinkertaisia, ja tieto siitä kalvaa koko ajan, läpi elämämme”.

Aloitan pienellä ylistyspuheella: niin varmasanainen, kiinnostava ja syvällinen. Koskaan ei jätä kylmäksi. Hauskakin se on, ja mahtuu sopivasti käsilaukkuun. Jep, Yliopisto-lehden parissa matkat sujuvat rattoisasti.

Tällä kertaa minut pysähdytti Hanna Kokon kolumni. Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteiden laitoksella työskentelevä ekologian ja evoluutiobiologian professori kertoo olevansa oudon ongelman äärellä: tutkimuskohteet katoavat. Jotakin on tehtävä ja nopeasti, jotta yhä useampi laji saataisiin pelastettua sukupuuttoon kuolemiselta.

Kokko kertoo osallistuneensa tilaisuuteen, jossa keskusteltiin Metsähallituksen toimista Lapissa. Hätkähdyksen paikka tuli, kun Lapin liiton puheenjohtaja Timo Korva totesi omassa puheenvuorossaan, että keskustelulla on Lapin asukkaille muu merkitys kuin ”akateeminen diskurssi, jossa voidaan tilaisuuden päätyttyä pohtia, että kenen puheenvuoro toimi hienoimmin”.

Osui ja upposi. Miten monta kertaa olenkaan kuunnellut ja myös syyllistynyt termeillä ja teorioilla briljeeraamiseen. Sanatyöläinen pyrkii aina hiottuun ja mahdollisimman tehokkaan vaikutuksen tekevään ilmaisuun, mutta se ei saisi nousta tärkeimmäksi tavoitteeksi, vaan sanojen tulee palvella ymmärrettäväksi tekemistä ja, kuten Kokon kuvaamassa keskustelutilaisuudessa, asioiden eteenpäin viemistä.

Tutkijoiden lisäksi on myös toinen ryhmä, jolle briljeerauksesta kasvaa helposti ansa: kriitikot. Luen paljon arvosteluja, kirjallisuus-, musiikki- ja näyttelyarvioita, teatteri-, tanssi- ja elokuvakritiikkejä. Toisinaan teksti saa minut innostumaan ja olen valmis ryntäämään kauppaan saadakseni heti tietyn kirjan, cd:n tai dvd:n. Mutta yhä useammin on käynyt niin, että kirjoittajan halu osoittaa tietämystään ja makuaan on saanut minut keskeyttämään lukemisen ja siirtymään suosiolla sarjakuvasivulle. Olen myös ollut huomaavinani, että kriitikoiden halu heiluttaa sanansäilää on sitä kiihkeämpi, mitä vähemmän he ovat näkemästään pitäneet.

Kritiikkejä pohtii kiinnostavalla tavalla myös The Guardian -lehden toimittaja Lyn Gardner, jonka mukaan brittiläisissä lehdissä julkaistuissa teatterikritiikeissä arvostellaan loukkaavalla, jopa julmalla tavalla näyttelijöiden ruumiinrakennetta ja henkilökohtaisia ominaisuuksia. Millä oikeudella kriitikot sen tekevät? Kehotan lukemaan sekä Kokon kolumnin että Gardnerin blogimietteitä.