Avainsanaan ‘taideaineet’ liitetyt artikkelit

Tunnustan: olen jäävi. Minäkin kuulun tykkiläisiin, joskin kirjoitin ylioppilaaksi kauan sitten; aikana, jolloin TYK ei ollut vielä erikoistunut ilmaisutaidon lukioksi. Kahdeksan vuotta E. A. Krankin suunnittelemassa punatiilisessä rakennuksessa on kuitenkin lyönyt leimansa, joka ei pesussa kulu.

Siksi istahdin viime keväänä tv:n äärelle kuultuani, että vanha kouluni kilpailee Nelosen uudessa Stage-ohjelmassa. Jo ensimmäinen kierros sai leukani loksahtamaan. Onko Suomeen syntynyt uusi rotu? Ruutu suorastaan tulvi lahjakkaita nuoria — ja näin kirjoittaessani tarkoitan kaikkien Stagessa nähtyjen koulujen oppilaita.

Jos et huoli mua kotiin…

Kilpailun ollessa vielä käynnissä kannustin TYK:n ohella porvoolaista LiLua, jonka oppilaat tuntuivat kehittyvän jaksosta toiseen valtavin harppauksin. Myös esityksen idea — katsahdus henkiseen peiliin kuoleman kynnyksellä ja mahdollisuus korjata tekemänsä virheet — toimi hyvin.

Tarinoista vahvin oli kuitenkin TYK:llä. Koulukotiin sijoitetut kohtaukset kertoivat häkellyttävän vahvalla tavalla nuorten hädästä nyky-Suomessa, missä niin monet lapset ja nuoret joutuvat perheväkivallan uhreiksi, ja osa otetaan huostaan, koska vanhemmat eivät tahdo heitä pilaamaan uusperheen onnea.

Kätesi jäljet ihooni kirvelemään jäi

Olen iloinen, että hankin ajoissa lipun tykkiläisten Silmistä pois -esityksen ensi-iltaan, sillä viime perjantaina sain todistaa Linnanmäen Peacockissa palan suomalaista musikaalihistoriaa. Illan aikana syntyi myös pari uutta tähteä, näin väitän.

Erityisen vaikuttunut olin nuorten rohkeudesta ja siitä avoimuudesta, jolla he kohtasivat yleisön. Sydän sepposen selällään ja kaikki tunteet iholla! Silti esitys rullasi tarkasti ennalta sovitun tarinan ja koreografian mukaan. Toki virheitä sattui, ja muutaman laulu heilahti punaiselle niin, että tärykalvot huusivat armoa, mutta kaiken kaikkiaan Silmistä pois oli niin komeaa ja energistä meininkiä, että sitä sietäisi ammattilaistenkin käydä katsomassa. Ainakin niiden työhönsä leipääntyneiden, joiden huomassa olen kokenut elämäni puuduttavimmat illat.

Willejä, eli ota meidät kiinni jos saat

Olen tietoisesti välttänyt tässä blogikirjoituksessani nostamasta esityksen nuoria nimeltä esiin. Syy on yksinkertainen: heistä jokainen, käsikirjoittajat ja nettitoimittajat mukaan lukien, ansaitsisi tulla esitellyksi pitkään ja perusteellisesti. TYK:n porukka on nimittäin timmi tiimi, eikä mikään itsekkäiden sooloilijoiden poppoo. Vahvaakin vahvempi yhteishenki tihkui esityksestä katsomoon asti.

Sen sijaan nostan valmentajien joukosta esiin kolme miestä ja yhden naisen, joille esitän kiitokseni syvän kumarruksen kanssa. Ilman idean isää, Marco Bjurströmiä, koko esitystä ei olisi. Olen iloinen Stagen saamasta Formaatti-Fnlandiasta, sillä Bjurström on voittonsa ansainnut! Kannustakoon se häntä jatkamaan työtään nuorten parissa. Kiitos myös biisit sovittaneelle Antti Vauramolle sekä tähtivalmentaja Tuomas ”Tume” Uusitalolle, joiden ohjeet ja kannustukset ovat auttaneet TYK:n nuoria kehittämään ilmaisutaitojaan.

Kiitos ja kumarrus hyville opettajille

Viimeiseksi fanfaarit kaikukoot TYK:n ilmaisutaidon opettajalle, Ulla-Maija Siikavireelle. Hänen merkityksensä selvisi jo keväällä, kun nuoret saivat valita yhteen kilpailujaksoon vierailevan tähden. Oma ope ohjelmaan — vau, mikä veto!

Voi kunpa meillä jo vihdoin tajuttaisiin, miten tärkeää työtä ilmaisutaidon ja taideaineiden opettajat tekevät kouluissa. Hämeenlinnalaista Miniteatteria 25 vuotta johtanut Marja Myllyniemi on todennut, että kouluista valmistuisi aivan toisenlainen sakki kuin nykyään tapahtuu valtaosassa Suomea, jos oppilaat saisivat täysipainoisesti opiskella luovaa ilmaisua – soittaa ja laulaa bändeissä, tehdä yhdessä näytelmiä ja runoiltoja. TYK:n esityksen nähtyäni voin allekirjoittaa väitteen: M.O.T.

PS. TYK:n Silmistä pois -musikaalilla on oma sivusto Facebookissa. Kannattaa myös tsekata Jussi Helttusen ottamat valokuvat Suomen Kuvalehden verkkosivustolta. Oikeanpuoleista nuolta klikkaamalla esiin ilmestyy lisää hienoja otoksia.

Mainokset

Lueskelin opetusministeriön asettaman toimikunnan viime viikolla kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallinille luovuttamaa ehdotusta (pdf-tiedosto), jossa kartoitetaan kulttuurin tulevaisuutta ja pohditaan mahdollisia toimintamalleja. Teksti muistuttaa — jälleen kerran — miten tärkeitä luovuus, kulttuurinen moninaisuus ja taide ovat suomalaiselle yhteiskunnalle. Se taas merkitsee kulttuuribyrokratian lisäämistä, sillä toimikunta esittää, että eri hallinnonalojen sekä julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin välille käynnistetään Taiteen ja kulttuurin politiikkaohjelma.

Taas yksi ohjelma lisää? Jep-jep. Tätähän meillä tehdään: kootaan toistuvasti arvovaltaisia työryhmiä ja kutsutaan filosofeja pohtimaan, miten kulttuurin avulla Suomi-neito pelastetaan ja puunataan kirkasotsaiseksi imagonnostajaksi ja vientiteollisuuden veturiksi sen sijaan, että siirryttäisiin sanoista tekoihin ja investoitaisiin ruohonjuuritasolle, kulttuurin ja taiteen tekijöihin.

Toimikunta esittää myös, että ”kouluissa tulisi vahvistaa taide- ja taitoaineita yleissivistävässä koulussa lisäämällä niitä kaikille yhteiseen oppimäärään valinnaisten kurssien pohjaksi myös yläasteella ja lukiossa. Myös taide- ja taitoaineiden opetuksen laadusta tulee huolehtia”.

Hetkinen, miksi minusta tuntuu kuin olisin kuullut tämän ennenkin? Ehkäpä siksi, että samat vaatimukset on esitetty jo lukuisia kertoja — turhaan. Kaivetaan esiin esimerkiksi Kotiliesi-lehteen vuonna 2001 kirjoittamani juttu Taideaineista kasvaa henkinen pääoma. Siinä taideaineiden opetuksen puolesta puhui neljä ihmistä, joiden mielipiteet pohjautuivat omakohtaisiin kokemuksiin ja tutkimuksiin: Sibelius-Akatemian musiikkiterapian ja erityispedagogiikan lehtori, nyt jo edesmennyt psykologi Petri Lehikoinen, teatteriohjaaja ja silloinen kansanedustaja, nykyään Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtaja Irina Krohn, lasten ja nuorten harrastajateatterin, hämeenlinnalaisen Miniteatterin toiminnanjohtaja Marja Myllyniemi sekä kuvataiteilija, pedagogi Leenakaisu Hattunen, joka haastattelun aikaan toimi hyvinkääläisen Lasten ja nuorten taidekeskuksen vt. toiminnanjohtajana.

Vahva kvartetti, vaikka itse sanonkin. Vuosikymmen on kulunut, ja nelikon puheet pätevät yhä. Seuraavassa ote Irina Krohnin osuudesta:

”Nykyisessä keskustelussa on nähtävissä pienen kansakunnan hätäilyä, mikä tuo mieleen DDR:n aikaiset urheiluseurat: lahjakkuudet pitäisi seuloa esiin mahdollisimman varhain ja kouluttaa heistä tehokkaita työntekijöitä yrityselämän tarpeisiin. Suomi tarvitsee luovia ihmisiä, jotka osaisivat synnyttää uusia, jopa vallankumouksellisia ideoita. Ongelma on siinä, ettemme voi tietää, millaisia tuotteita tulevaisuudessa tarvitaan ja mitä asioita nykypäivän nuorille pitäisi opettaa. Taideaineet puoltavat paikkaansa koulun perusopetuksessa siksi, että ne kehittävät innovatiivisuutta ja auttavat löytämään uudenlaisia näkökulmia.”

Irina Krohn arvelee, että taideaineita vähättelevät asenteet voivat osin johtua taiteilijoihin liitetyistä sangen kliseisistä mielikuvista.

”Usein taiteilijat leimataan laiskoiksi yhteiskunnan eläteiksi, jotka vain suoltavat punaviinin ryydittämää jäsentämätöntä puhetta. Tosiasiassa valtaosa taiteilijoista on äärettömän työteliäitä ja työnsä äärellä hyvin nöyriä. Kun oppilas perehtyy taiteiden ja taiteilijuuden historiaan, hän oppii, miten pitkäjänteisestä työstä taiteessa on kyse, puhuttiinpa sitten viulunsoitosta, keramiikasta tai kirjallisuuden merkkiteoksista. Pelkät ideat tai luovuus eivät taiteessa riitä, tarvitaan myös harjoittelun kautta saavutettua taitoa, ennen kuin ihminen kykenee hyödyntämään luovuutensa haluamallaan tavalla ja sellaisessa muodossa, että muutkin haluavat katsoa tai kokea sen.”

Psykologi Petri Lehikoinen kertoi haastattelussa taiteen parantavasta vaikutuksesta ja tähdensi, miksi taideaineisiin kannattaa sijoittaa — ei niinkään yhteiskunnan taloudellisen menestymisen, vaan kansalaisten, meidän ihmisten, tähden:

Petri Lehikoinen muistuttaa, että taide – halu luoda ja kokea kauneutta – on osa ihmisen biologista olemusta; ominaisuus, joka juontaa miljoonien vuosien takaa.

”Luolissa asuneet ihmiset eivät ryhtyneet tekemään luolamaalauksia elantonsa takia, vaan kuvien tekeminen antoi heille sellaisen elementin, jonka avulla oli mahdollista käsitellä ei-materiaalisia asioita. Ihmisellä on pyrkimys selittää itselleen selittämättömiä asioita. Se on johtanut muun muassa taiteen ja uskontojen syntymiseen. Nyt kuvitellaan, että tieto auttaa ihmistä varustautumaan kaikkia mahdollisia uhkia vastaan. Tieto auttaa meitä ehkä ymmärtämään ulkoapäin tulevia uhkia, mutta ihmisen sisältäpäin syntyviä uhkia vastaan se ei pysty auttamaan. Taide antaa meille selviytymisen eväät; keinon käsitellä asioita, joille ei ole järjellistä selitystä.”

Mitä tällä blogikirjoituksella tahdon sanoa? Ehkäpä sen, miten turhauttavaa on seurata poliittisten päättäjien ja byrokratiatason kyvyttömyyttä toteuttaa asioita. Julistuksia, mietintöjä, ohjelmia, selontekoja ja sloganeita tässä maassa riittää vaikka muille jakaa, mutta konkreettisiin tekoihin ryhdytään harvoin jos koskaan. Taideaineiden lisäämisen ja opetuksen laatuun panostamisen osalta alan menettää jo toivoni.

Mielen vitamiinit

Posted: maaliskuu 29, 2006 in Parantava taide
Avainsanat:,

Tänään on kohteena Arkadianmäki, sillä klo 16 alkaa eduskuntatalon edustalla mielenosoitus taideaineiden opetuksen puolesta. Me kaikki tarvitsemme mielen vitamiineja, kuten tuore taito- ja taideaineiden didaktiikan professori Heikki Ruismäki sanoo Yliopisto-lehdessä (4/2006) ja muistuttaa, miten ”kasvattaminen taito- ja taideaineissa on pitkälle tulevaisuuteen panostettua elämän eliksiiriä, henkistä hyvinvointia, josta nykyajassa on monesti puute”.

Ja ne, jotka eivät ole vielä allekirjoittaneet adressia taideaineiden puolesta, voivat tehdä sen täällä.

Toimittaja Vesa Sirén peräänkuuluttaa Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla lukijoiden tarinoita lohduttavasta taiteesta. Syy pyyntöön juontaa Sirénin aiempaan juttuun, jossa hän oli kertonut Patti Smithin Path the Cross -biisin syntyhistoriasta. Valokuvataiteilija Robert Mapplethorpelle lohdutukseksi tehty laulu oli saanut lukijat kertomaan omista surun hetkillä auttaneista taide-elämyksistään, ja niitä toimitus haluaa nyt lukea lisää.

Siinäpä jälleen yksi puoltoääni taide-aineiden opetukselle ja kulttuuritietoon perehdyttämiselle. Vieläkö joku tosissaan väittää, että taide on turhaa? Nykyajan ihmiset kuvittelevat usein, että tieto auttaa varustautumaan kaikkia mahdollisia uhkia vastaan. Se auttaa ehkä ymmärtämään ulkopuolelta tulevia uhkia, mutta ihmisen sisältäpäin syntyviä uhkia vastaan tiedosta ei välttämättä ole apua. Taiteessa on taikaa, sillä ilon ja lohdun lisäksi se antaa keinon käsitellä tuntematonta; asioita, joille ei ole järjellistä syytä.

Musiikin taika on todistettu myös tieteellisesti ja jopa valjastettu terveydenhuollon apulaiseksi. Sibelius-Akatemian musiikkiterapian ja erityispedagogiikan lehtorina toiminut, nyt jo edesmennyt psykologi Petri Lehikoinen oli mukana kehittämässä mm. vammaiskuntoutuksessa käytettyä fysioakustista hoitomenetelmää, jossa solujen toimintaa elvytetään matalataajuisen ääniaaltoenergian, siniäänen, avulla. Olen kokeillut sitä, ja hoidon vaikutus oli niin rentouttava, että nukahdin kesken session. Elvyttikö se solujani, sitä minun on mahdotonta arvioida.

Lohdutusta tai irtiottoa maailmasta halutessani turvaudun kuitenkin musiikkia mieluummin sanoihin. Uskon, että kirjan kautta on mahdollista kokea kaikki tunteet. Sanojen parantava vaikutus tunnettiin myös entisaikojen luostareissa, joiden kirjastojen yläpuolelle oli usein kiinnitetty kyltti: Sielun apteekki.

Kirjailija Leena Krohn on kertonut, miten hän yhdeksänvuotiaana kuuli radiossa lausuttavan Saima Harmajan runon Ensimmäinen kevätpäivä. Se vaikutti häneen niin voimakkaasti, ettei hän tahtonut pysyä jaloillaan. Mikään kirja ei toistaiseksi ole pyyhkäissyt itseltäni jalkoja alta, mutta parhaimmillaan kirja suo minulle käsittämättömän ilon; tunteen jonka tunnistan jo lapsuudesta. Mielikirjoja voisin luetella läjäpäin, mutta otetaan tänään framille itseäni pisimpään tässä elämässä ilahduttanut teos, Yrjö Kokon monitasoinen Pessi ja Illusia, joka paranee kuin vanha viini lukijansa ikääntymisen myötä.

Spotit kohti Hämeenlinnaa

Posted: tammikuu 27, 2006 in Teatteri
Avainsanat:, ,

Intouduin viimeksi marmattamaan taideaineiden vaikeutuneesta tilanteesta, ja mielestäni syystä. Asiaan liittyy viime vuosina usein korostettu vaatimus koulutuksen yhteiskunnallisesta vastuusta. Koska tulevaisuus tarvitsee tekijöitä, koulutusta halutaan tarkastella yhä enemmän taloudellisena sijoituksena.

Paradoksaalista onkin se, että skenaarioiden valossa ihmisten oletetaan jo lähitulevaisuudessa olevan mahdollisimman laajojen alueiden osaajia. Kuitenkin luovuutta, innovatiivisuutta ja kuvalukutaitoa kehittävien taideaineiden opetus on perusopetuksessa lapsipuolen asemassa, valinnaisten aineiden varassa.

Tapani maalata piruja seinille ei tietenkään kerro koko totuutta. Hienoja tekoja tehdään jatkuvasti, kaikkialla Suomessa. Ja nyt seuraa häikäilemätön mainoskatko, sillä aion suunnata blogini spotit kohti Hämeenlinnan Verkatehdasta.

Minuun on nimittäin tehnyt lähtemättömän vaikutuksen Miniteatteri, ohjaaja Marja Myllyniemen lähes 20 vuotta johtama lasten ja nuorten harrastajateatteri. Sen ansio ei ole vain mieltä myllertävissä ja sydäntä sykähdyttävissä esityksissä, vaan ennen kaikkea tavassa, jolla eri-ikäiset lapset ja nuoret suunnittelevat ja tekevät asioita yhdessä. Teatterin tekemisen myötä he näkevät, miten tärkeää on ymmärtää erilaisia persoonallisuuksia ja antaa näillekin tilaa.

Eniten minuun kolahti murrosikäisten tyttöjen vastaus kysymykseen, mitä Miniteatteri on heille antanut. Itseluottamusta. Heidän mielestään on helpottavaa, kun koulussa ei enää tarvitse esittää mitään roolia vaan voi olla oma itsensä. Uskon täysin, kun Myllyniemi sanoo: ”Jos oppilaat saisivat täysipainoisesti opiskella ensimmäisestä luokasta asti luovaa ilmaisua – soittaa ja laulaa bändeissä, tehdä yhdessä näytelmiä ja runoiltoja – koulusta valmistuisi aivan toisenlainen sakki kuin nykyään tapahtuu valtaosassa Suomea.

TV1:n sunnuntain pääuutislähetys kertoi Cannesissa avautuneista kansainvälisistä musiikkiviennin Midem-messuista. Koska Suomen isännöimistä avajaisista ei ymmärrettävästi ollut vielä saatavilla aineistoa, toimitus oli nostanut insertin näkökulmaksi pohdinnan siitä, millaista kulttuurivientiä verorahoilla pitäisi tukea. Keskittyykö opetusministeriön uusi kulttuurivientiyksikkö tukemaan vain kaupallisesti menestynyttä kulttuuria? Puheenvuoron sai mm. Suomen Kansallisteatterin pääjohtaja Maria-Liisa Nevala, joka muistutti kulttuurivientiyksikön lisäävän byrokratiaa ja näin nielevän rahaa jo ennestään vähistä varoista.

Puuttumatta nyt varsinaiseen kysymykseen – mitkä taiteen ja luovuuden lajit valtiovallan tulisi ottaa erityistoimenpiteidensä kohteiksi – jäin pohtimaan uutisen ja ennen kaikkea kulttuurivientiyksikön taustalta löytyvää oletusta suomalaisesta, vientiin asti kelpaavasta, kulttuuripääomasta.

On totta, että meillä on komea kaarti lahjakkaita tekijöitä, joiden ammattitaitoa arvostetaan myös kotimaan rajojen ulkopuolella. Erityisen menestyneitä ovat musiikkialan, sekä klassisen että rockin kentän, kasvatit. Enkä ihmettele. Musiikkikoulutuksen taso on Suomessa poikkeuksellisen korkea ja kattava, ja hyvä niin. Viimeksi sitä kehuivat julkisesti Kuusiston muusikkosuvun mestarit TV1:n Iirottelua-ohjelmassa.

Vaan mistä tulevat muiden taiteenlajien vientitykit? Pystymetsästäkö? Se on todennäköisin vastaus jo lähitulevaisuudessa, mikäli kunnat jatkavat kulttuurisektorin toimintamahdollisuuksien supistamista. Myös kouluissa käynnissä oleva valinnaisten oppiaineiden määrän vähentäminen merkitsee useissa opinahjoissa entistä tiukempaa kamppailua nimenomaan taideaineiden – musiikin, kuvataiteen, ilmaisutaidon ja käsitöiden – kesken.

Minusta on jotenkin ristiriitaista se, että yhteiskunnallisen päätöksenteon ylätasolla rummutetaan kulttuurin olevan Suomen seuraava täsmäase vientimarkkinoilla, mutta paikallisella tasolla eli kunnissa toteutetaan markkinalähtöisiä toimintamalleja, jotka tosiasiassa kaventavat kansalaisten (ja eritoten lasten) mahdollisuuksia harrastaa ja opiskella taideaineita. Surullisinta on, Stakesin tutkija Marjatta Bardya lainatakseni, kyvyttömyys nähdä hyvinvointia edistävät taideharrastukset investointeina, syrjäytymistä ja mielenterveysongelmia ehkäisevänä toimintana.