Avainsanaan ‘taide’ liitetyt artikkelit

Kanadansuomalainen kuvataiteilija ja ahkera bloggaaja Marja-Leena Rathje on saanut valmiiksi uusimman teossarjansa ARKEO. Käykääpä katsomassa.

Mainokset

Särön päätoimittaja Mark Mallon kertoo lehden –> blogissa, miten Porvoossa suhtaudutaan kulttuuriin ja sen tekijöihin: taidetehdas pitäisi pommittaa maan tasalle ja taiteilijoista hankkiutua eroon, jotta he eivät tuhlaisi veronmaksajien rahoja. Tietenkin myös eliminoiminen tulisi toteuttaa mahdollisimman halvalla.

Aidon tietämättömyyden taiteilijoiden työstä ja taiteen tekemisen edellytyksistä ja olosuhteista voisi vielä antaa anteeksi, mutta toimittajana minua raivostuttaa se, miten myös median ammattilaiset halutessaan olla ”hauskoja” pitävät yllä kliseistä käsitystä taiteilijoista hyödyttöminä taivaanrannanmaalareina. Viimeksi narskutin purukalustoani Helsingin Sanomien Nyt-liitteen (nro 12-13/2008) jutun vuoksi. Haastatellessaan Kjell Westöä toimittaja Mikkomatti Aro kysyy, milloin Finlandia-palkittu kirjailija on viimeksi tehnyt oikeita töitä. Herramajee ja anna mun kaikki kestää!

Samasta asiasta, suvaitsemattomuuden aallosta ja samastumisen vaikeudesta, kirjoittaa maamme taitavimpiin huilisteihin lukeutuva Ilpo Mansnerus Ylen Radio1:n Kultakuumeen kolumnissaan. Mansnerusin mukaan ”varas näkee kaikissa varkaan, matalamielinen näkee mataluutta kaikkialla. Siksi korkea henkinen taso, ilmenipä se tieteessä, taiteessa tai etiikan alueella, tuomitaan yleisesti teeskentelyksi, pohjimmaltaan matalamieliseksi itsensä ylentämiseksi. Tätä ’muka hienoa’ vastaan heitetään brutaali kulttuuri, joka syyttäjien mielestä on aitoa ja rehellistä, kun taas korkeakulttuurin varsinaisena pontimena nähdään tekopyhyys ja pyrkimys sosiaaliseen ylemmyyteen. Elitismi on siis vakava syytös, vaikka se alkuaan merkitsi vain kuulumista oman toimialueensa parhaimmistoon lahjakkuuden ja uutteruuden nostamana.

Ehkä eniten suvaitsemattomuutta ilmentäviä kommentteja ja suoranaista vähättelyä olen kuullut nykytaiteen äärellä. Miten moni suomalainen onkaan ilmoittanut jonkin teoksen äärellä voivansa koska tahansa tehdä samanlaisen. Se, ettei ymmärrä jotakin taideteosta, ei vielä tarkoita, että kyseinen teos kaikkine sisältöineen olisi kloonattavissa saati että se olisi huono tai kelvoton.

Minusta on kummallista, että niin moni pitää itsestäänselvänä oikeutenaan arvostella taideteoksia ilman minkäänlaista perehtymistä niiden syntyhistoriaan, taustoihin tai siihen, miten ne sijoittuvat oman taidelajinsa historiassa sen sijaan, että he aidosti perehtyisivät kyseisen taiteilijan teoksiin ja motiiveihin. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten nämä samat ihmiset suhtautuisivat, jos heidän oma työpanoksensa leimattaisiin suoralta kädeltä surkeaksi ja tarpeettomaksi yhteiskunnan varoja tuhlaavaksi näpertelyksi, jolla ei ole minkäänlaista arvoa.

Vielä tähän lopuksi kuvataiteeseen liittyvä hieno linkkivinkki, jonka löysin kanadansuomalaisen Marja-Leena Rathjen blogista. Katsokaa, miten upeasti netissä voidaan esitellä taiteen historiaa: MOMAn Color Chart — Reinventing Color 1950 to today -näyttely on visuaalisesti moderni, tuhti tietopaketti.

Taas on aika kohottaa malja, tällä kertaa Thalialle ja hänen temppelilleen, sillä tänään vietetään Kansainvälisen teatteri-instituutin julistamaa Maailman Teatteripäivää. Juhlinnan perinteisiin kuuluvan julistuksen on tänä vuonna kirjoittanut kanadalainen ohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijä Robert Lepage. Suomennos on Nina Jääskeläisen, Tinfo. Tsekatkaapa muuten herran kotisivut, ne on todella tyylikkäästi toteutettu.

Maailman teatteripäivän julistus 27.3.2008

Teatterin synnystä on olemassa monia teorioita. Itseäni eniten kiehtoo tämä taru:

Aikojen alussa, eräänä yönä, ryhmä ihmisiä oli kerääntynyt kallion suojaan, nuotion äärelle lämmittelemään ja tarinoimaan. Yhtäkkiä eräs heistä sai ajatuksen käyttää omaa varjokuvaansa elävöittääkseen kertomustaan. Liekkien valossa hän loihti hahmoja kallion seinämälle. Lumoutuneina muut tunnistivat seinälle heijastuvista hahmoista vahvan ja heikon, riistäjän ja sorretun, jumalan ja kuolevaisen.

Valonheittimet ovat korvanneet nuotion ja lavasteet kallioseinän. Ja – kaikella kunnioituksella puristeja kohtaan – kertomani tarina muistuttaa, että teknologia on alusti asti ollut osa teatteria. Tekniikkaa ei tulisi ajatella teatterissa uhkana vaan yhdistävänä tekijänä.

Teatteritaiteen säilyminen riippuu sen kyvystä uudistua ottamalla käyttöön uusia välineitä ja uutta ilmaisua. Sillä kuinka teatteri voisi tuoda esille aikansa ilmiöitä tai edistää ihmisten välistä ymmärrystä, jos se itse ei ole hengeltään avoin? Kuinka teatteri voisi väittää tarjoavansa ratkaisuja suvaitsemattomuuteen, syrjintään ja rasismiin, jos se itse käytännöissään torjuu kaiken yhteistyön ja integraation?

Voidakseen esittää maailman kaikessa sen monimuotoisuudessa on taiteilijan luotava uusia muotoja ja käsitteitä. Meidän on luotettava katsojan älykkyyteen, hänen kykyynsä erottaa ihmisyyden hahmo valon ja varjon loputtomassa leikissä.

Totta, tulella leikkimisessä piilee vaara, saatamme polttaa itsemme. Mutta se tarjoaa myös mahdollisuuden lumoutua ja valaistua.

Selityksen paikka

Posted: lokakuu 14, 2007 in Kirjallisuus, Kuvataide, Media
Avainsanat:, , ,

Kirjoittamisen kritiikkipiirissä pohdittiin eilen, miten runot avautuvat. Pätevätkö runoissa samat lainalaisuudet kuin proosassa tai novelleissa? Kuinka paljon on lupa selittää? Maija käytti osuvaa ilmaisua; hänen mukaansa runoissa pitää olla tilaa hämäryydelle. Itse ”kapinoin” jopa runojen nimiä vastaan. Minusta ne voivat johdattaa lukijan ajatukset tiettyyn suuntaan ja siten rajoittaa sanoista syntyviä mielikuvia ja tulkintaa.

Toimittajana joudun/pääsen usein keskustelemaan taiteilijoiden kanssa heidän teoksistaan. Tilanne on kinkkinen, sillä monet taiteilijoista haluavat taiteen puhuvan puolestaan. Ymmärrän sen täysin, mutta tehtäväni lukijoiden silminä ja korvina pakottaa toimimaan toisin. Olen usein sanonut haastateltavalle, etten ole kiinnostunut rautalangan vääntämisestä — mitä tuo musta viiva taulussa merkitsee? — vaan tahdon tietää niistä ajatuksista ja lähtökohdista, joiden lopputuloksena teos on syntynyt. Kiinnostavaa on myös se, kuinka paljon teos ja siihen liittyvät motiivit ovat työstämisen aikana muuttuneet. Mitä kaikkea on tapahtunut?

Paradoksaalista on se, että yksityishenkilönä en halua teokseen perehtyessäni taiteilijan selittävän piirun vertaa. Erityisen vahvasti tämä pätee kirjallisuuteen. Luen parhaillaan Jarkko Tontin alkusyksystä ilmestynyttä romaania Luokkakokous (Otava). Olen tehnyt töitä pitääkseni Tontin ja hänen lukijoidensa mielipiteet mahdollisimman etäällä tietoisuudestani, mikä on tuottanut välillä huvittaviakin tilanteita. Esimerkiksi Vihreä lanka lensi kädestäni kuin ohjus, kun tajusin lehden haastatelleen kolumnistiaan kyseisen romaanin vuoksi. Tontin blogia ja kolumneja luen säännöllisesti, mutta niitäkin hiukan varoen, jotta en törmäisi vahingossakaan Luokkakokousta luotaaviin yksityiskohtiin.

Tilanne muuttuu täysin, kun olen lukenut kirjan/nähnyt teatteriesityksen tai elokuvan/käynyt läpi tietyn kuvataiteilijan ajankohtaisen näyttelyn. Silloin haluan tietää kaiken! Syynä on pääni sisäinen dialogi, jonka käynnistän itse. Olenko ymmärtänyt asioita samalla tavalla kuin taiteilija? Mistä asioista olen selkeästi eri mieltä? Miksi? Entä mitä seikkoja minulta on jäänyt huomaamatta tai ymmärtämättä?

Vastausten löytämisessä auttavat tällöin taiteilijasta tehdyt haastattelut ja teoksen pohjalta syntyneet artikkelit ja arvostelut. Niiden lukeminen perä perää auttaa näkemään, mitkä ovat ne tärkeimmät teemat ja iskulauseet, jotka taiteilija on onnistunut ujuttamaan useimpiin ellei peräti kaikkiin juttuihin. Teksteistä paljastuvat usein myös taiteilijan tavoitteet, ja onkin kiinnostavaa peilata niitä omaa kokemustaan vasten. Pääsikö tekijä maaliin asti vai olisiko nyt selityksen paikka?

Viivat rakastelevat

Posted: helmikuu 28, 2006 in Kuvataide
Avainsanat:, , ,

”Kaikki vastus kiehtoo minua tavattomasti.”

Ajatus on Joan Mirón, Kataloniassa syntyneen ja Pariisissakin 20 vuotta asuneen taiteen mestarin, jonka veikeät maalaukset ja veistokset ovat aina puhutelleet minua. Mirón surrealistisia ja abstrakteja töitä katsellessa ei voi olla varma, onko mielikuvitukselliset kuvat tehnyt mies tosissaan vai leikitteleekö hän ainoastaan löytämillään viivoilla, väreillä ja muodoilla.

Minusta tuntui aluksi yllättävältä tieto, että oikukkaita yksityiskohtia ja lennokkaita hahmoja luonut Miró piti ateljeensa täydellisessä järjestyksessä. Mutta perustelu oli pätevä: viivan tai väriläikän maalaamisen hetki ei saanut viivästyä – ei ainakaan siihen, että välineitä olisi pitänyt haeskella ties mistä. Grafiikan välineitään hän säilytti kultaseppäisältään perimänsä työpöydän lukuisissa pienissä laatikoissa.

Luen mielelläni elämäkertoja, ja varsinkin työtapoihin liittyvät rituaalit, ammatista riippumatta, ovat minusta kiinnostavia. Parikymmentä vuotta sitten käsiini osui teos, jonka tarinoiden pariin palaan toistuvasti. Niin tänäänkin, kun pohdin vaiston merkitystä työssä ja elämässä yleensäkin.

Ja nyt annan ohittamattoman vinkin. Sukeltakaa Dora Vallierin mukana hetkeksi ajassa taaksepäin. Ette kadu.

Tämä Bulgariassa syntynyt taidehistorioitsija tapasi uransa alussa viisi taidemaailman suurta: Braquen, Légerin, Villonin, Mirón ja Brancusin. Kohtaamisten anti, historiallisiksi muodostuneet todistajanlausunnot, kuten Taiteen sisäkuvia –kirjan (Suomen Taiteilijaseura, 1984) takakannessa sanotaan, julkaistiin alun perin ranskalaisessa Cahiers d´Art -lehdessä 1950-luvun lopulla.

Vaikka haastattelujen ajankohdasta on vierähtänyt jo yli puoli vuosisataa, herrojen lumo puree yhä. Välillä kirja on yksinkertaisesti laskettava syliin, koska sivuilta tulvivien ajatusten virta on niin voimakas. Osa kirjan ansiosta lankeaa Vallierille itselleen. Paitsi aloittelijan onni, hänellä oli myös onnistuneen dialogin tärkein edellytys: kyky kuunnella.

Ja miksi Miró (jolta muuten on varastettu merkinnän otsikko) nautti vastuksesta? Koska se oli hänelle odottamattomien rikkauksien lähde ja samalla jarru, joka hidastaa automaattista rytmiä. Tämän ajatuksen kun muistaisinkin niinä hankalina päivinä, jolloin mikään ei tunnu etenevän suunnittelemallani tavalla. Kunpa ymmärtäisin vastukseen kätkeytyvän rikkauden silloin, kun hyväksi havaitsemani – tai niin itselleni luulottelema – rutiini rikkoutuu ja joudun nopeasti kehittämään uuden koreografian. Niin kuin taas tänään.

Apetta aivoille

Posted: tammikuu 24, 2006 in Parantava taide
Avainsanat:, ,

Tänään vierähti tunti kirjastossa, ja reppuun päätyi muiden opusten joukossa lähi- ja perushoitajille suunnattu Parantava taide (TJS, 2001). Kahdeksan kirjoittajan artikkeleista koostuva teos on oiva muistutus siitä, ettei taide ole vain pienen eliitin fiini hobby, vaan jokapäiväisessä arjessa nautittava maukas rohto, joka parhaimmillaan vie läsnäolon äärelle ja avaa uusia näköaloja.

Yksi kirjoittajista on Mona Taipale, joka koordinoi Helsingin kulttuurikaupunkivuonna 2000 IIK! – taidetta laitoskoteihin -projektin yhdessä laitosvanhusten kanssa. Hän kertoo yhteistyöstä taidelainaamon kanssa ja vanhainkodin asukkaasta, joka halusi hyvin abstraktin teoksen osaston yhteisiin ruokailutiloihin. Perusteluna oli stimulointi: pitää olla jotakin ajateltavaa ettei laitostu.

Allekirjoitan mielipiteen täydestä sydämestäni. Miten paljon kiinnostavampaa onkaan puida teosta, jonka maailma saa ajatukset lentoon, hämmentää tai jopa raivostuttaa. Usein reaktioon kätkeytyy jokin henkilökohtainen arvoitus tai kipupiste, johon ei itse tohdi kajota. Tai sitten syynä kiukkuun on rimanalitus, tekijöiden lepsuus. Myös taiteessa laatu ja aito palo tulisivat olla olennaisia, elleivät peräti tärkeimpiä nimittäjiä.

Ja nyt putosin pohjattomaan suohon. Miten mitataan taiteen laatu? Kuulen jo mielessäni tutut väitteet kauneus on katsojan silmässä tai hyvä taide on makuasia. Yksiselitteistä vastausta ei tietenkään ole. Eikä tarvitsekaan olla. Laadukas teos on kuin peili, jonka edessä voi arvioida itseään, arvojaan ja maailmankatsomustaan. Mikään reaktio ei ole väärä, jos se on aito.