Avainsanaan ‘syrjintä’ liitetyt artikkelit

En ole ainoa, joka on seurannut Helsingin Sanomien Läskikapina-kampanjaa ja siihen liittyviä artikkeleita kulmakarvat koholla. Onko tarkoituksena jakaa terveystietoa kaikelle kansalle vai aiheuttaa ylipainoisille lisäpaineita ja pakottaa heidät takaisin mittojen mukaiseen ruotuun median valvoessa kilojen pudotusta?

Kuten sarjakuvapiirtäjä Ville Ranta (1.2. 2007) osoittaa, yhteiskunnassa vallalla oleva syyllistäminen ulottuu myös muihin ryhmiin, tupakoitsijoihin ja alkoholin käyttäjiin. Rannan puhekuplassa heittämä termi – kohtuullisuus – on kiinnostava, sillä se on veteen piirretty viiva. Kuka osaa määritellä kenenkin kohtuullisuuden?

Lihavuuden hoidon parissa yli 20 vuotta työskennellyt professori Pertti Mustajoki kertoo kirjassaan Paahtoleipäkatastrofi, miten eräs iltapäivälehden toimittaja lähestyi häntä, kun Martti Ahtisaari oli valittu presidentiksi. Toimittaja tahtoi asiantuntijan pohtivan, pystyisikö niin lihava henkilö hoitamaan täysipainoisesti presidentin tehtäviä. Kyseessä ei ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta, kun ylipainon oletetaan vähentävän työkykyä, jopa älykkyyttä.

Syrjiminen rodun, uskonnon tai poliittisen mielipiteen vuoksi on Suomessa kielletty, mutta lihavien ihmisten kohtelu halventavalla tavalla näyttäisi olevan sallittua. Lihavuus saattaa aiheuttaa ahdistusta myös siksi, että yhä useammin julkisessa keskustelussa nousevat esiin ne puheenvuorot, joissa korostetaan ylipainon aiheuttavan yhteiskunnalle, eritoten terveydenhuollolle, huomattavia kustannuksia.

Mutta onko eettisesti oikein perustella kansalaisten painonpudotustalkoita taloudellisilla argumenteilla? Ohittaako raha jo ihmisarvon? Entä voisivatko suomalaisten ylipaino-ongelmat liittyä lisääntyneisiin mielenterveysongelmiin tai olla heijastusta joko työelämään liittyvistä paineista ja arvaamattomuudesta tai elämän merkityksen puuttumisesta? Pitäisikö kilojen sijaan puuttua yhteiskunnan rakenteisiin?

Haastattelin mediapsykologi Anu Mustosta paino-ongelmiin liittyvistä asenteista ja ennakkoluuloista nyt jo manalle menneeseen Painonvartijat-lehteen (edit: kustantaja vaihtui). Hänen mukaansa lihavuudesta on julkisuudessa tehty negatiivinen ilmiö, jota tulee hävetä. Yhtä yksipuolisesti lihavia kohdellaan mainoksissa, joissa heidät esitetään huumorin näkökulmasta, muka hassunhauskoina yksilöinä, joita ei tarvitse ottaa vakavasti.

Mustonen ei ollut ainoa, jota lihavat syyllistävä mediavouhotus kiukutti. Myös Kuopion hiippakunnan piispa Wille Riekkinen, Turun yliopiston kulttuurihistorian dosentti Marjo Kaartinen sekä laihduttajien omaelämäkerrallisia kertomuksia tutkinut folkloristi Helga Tahvanainen peräänkuuluttivat nykyistä laajempaa ja inhimillisempää näkökulmaa. Vaikka nostan nyt kissan häntää itse, kehotan lukemaan Yllätyslootaan lisäämäni jutun Armollisuuden vaikea taito. Olkoon se vastarannan kiiskin kommentti valtakunnan päälehden kampanjalle.

Lisäys klo 14.45

Median roolia ylipainoisten leimaajana pohditaan myös Moraalinen paniikki -jutussa, joka löytyy Taivaannapa-sivustoltani. Juttu on kokonaisuudessaan PDF-muodossa, ja linkki siihen sijaitsee sivun vasemmassa ylälaidassa.

Mainokset

Katseen kohteena

Posted: Toukokuu 8, 2006 in Vastarannan kiiski
Avainsanat:, , , ,

Kauneuden kaipuu on yksi ihmisyyden piirteistä, mutta kauneuden asettaminen työpaikan saamisen ja uralla etenemisen kriteeriksi on jo kyseenalainen ilmiö. Se, että ulkonäkö vaikuttaa palkkapussiin, on suorastaan pöyristyttävää. Muistan, miten ällistyin lukiessani Sirpa Sarlio-Lähteenkorvan, Eero Lahelman ja Karri Silventoisen tutkimuksesta, jonka mukaan lihavat korkeasti koulutetut naiset saavat työstään kolmanneksen vähemmän palkkaa kuin hoikat saman tason koulutuksen saaneet sisarensa. Että tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden puolesta liputtavassa Suomessa ammattitaitoa ja koulutusta tärkeämpää ovatkin kilot? No voi sun seitsemäntoista!

Jäin pohdiskelemaan, taas kerran, ulkonäköön liittyviä vaatimuksia luettuani Marian mietteitä kauneuskirurgiasta. Mitä kaikkea osa ihmisistä onkaan valmis tekemään täyttääkseen nykyiset kauneusarvot. Yksilöllisyyttä ihannoidaan nykyään enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta paradoksaaliseksi asian tekee se, että hyväksytyksi tuleminen vaatii ennen kaikkea massakäyttäytymistä, kykyä sulautua yhteisöön. On monia piirteitä, jotka ovat ns. normi-ihmisen näkökulmasta erilaisia, ja siksi tavoiteltavia.

Yksi piirre – ylipainoisuus – on kuitenkin negatiivinen ja stigmatisoiva. Vaikka ihminen olisi persoonallinen mutta lihava, yleinen näkemys on, että painoa pitäisi pudottaa. ”Minä suunnittelen vain pitkille ja laihoille”, tokaisi muotisuunnittelija Karl Lagerfeldkin taannoin närkästyttyään yhteistyökumppaninsa, ruotsalaisen vaatefirman Hennes & Mauritzin tavasta valmistaa hänen mallejaan myös suurikokoisille naisille. Lausahdus on paljastava esimerkki asenteista, joita nykyajan naiset – ja myös miehet – joutuvat kohtaamaan.

Nyky-yhteiskunnassa ihminen on jatkuvasti katseen kohteena, mikä voi olla hyvinkin ahdistavaa. Kanssaolemisen ulottuvuutta tutkinut ranskalainen eksistentialisti Jean-Paul Sartre on todennut, että toisen katse voi kivettää ja saada ihmisen häpeämään itseään, jopa vieraannuttamaan omista mahdollisuuksistaan. Ruumiillinen minäkuva on hauras juuri siksi, että se on aina näkyvillä ja muiden arvioitavana.

Syrjiminen rodun, uskonnon tai poliittisen mielipiteen vuoksi on Suomessa kielletty, mutta lihavien ihmisten kohtelu halventavalla ja loukkaavalla tavalla näyttäisi olevan sallittua. Lihavien kiusaaminen ilmenee usein sanattomasti, mitätöivinä ilmeinä ja eleinä, mutta se voi olla myös vihjailua, nimittelyä ja avointa pilkkaamista.

Lihavuuden hoidon parissa yli 20 vuotta työskennellyt professori Pertti Mustajoki kertoo kirjassaan Paahtoleipäkatastrofi, miten eräs iltapäivälehden toimittaja lähestyi häntä, kun Martti Ahtisaari oli valittu presidentiksi. Toimittaja tahtoi asiantuntijan pohtivan, voisiko niin lihava henkilö hoitaa täysipainoisesti presidentin tehtäviä. Kyseessä ei ollut ensimmäinen eikä taatusti viimeinen kerta, kun ylipainon oletetaan vähentävän työkykyä, jopa älykkyyttä. Sosiaalipsykologiassa puhutaan haloefektistä, jonka mukaan yksi ominaisuus leimaa ihmisen myös muilla elämänalueilla. Jos lihavuus koetaan kielteisenä asiana, sen oletetaan vaikuttavan muihinkin asioihin kielteisesti. Tosiasiassa kyse on ennakkoluulosta, ei minkään valtakunnan faktasta.

Lisäys klo 9.05
En vähättele ylipainoon liittyviä terveydellisiä ongelmia, vaan kirjoitukseni pontimena on halu pohtia suvaitsevaisuutta. Lasten ylipainoa koskevaan uutispommiin on tarttunut Kannuvalimon Tero-Pekka Henell, joka pui New York Timesin uutista suomalaisia tiedotusvälineitä stydimmin. Yhdysvaltain virvoitusjuomateollisuus on NYT:n mukaan ensimmäisen kerran myöntänyt, että sen tuotteet ovat yksi lasten liikalihavuuteen johtanut osatekijä. This is big news!