Avainsanaan ‘sisustus’ liitetyt artikkelit

Kerroin taannoin kahdesta terhakasta rouvasta, Hildasta ja Huldasta, jotka ovat toteuttaneet pitkään hellimänsä haaveen ja avanneet Klaukkalan keskustassa wanhojen tavaroiden puodin. Mummolan mööpeleitä, Arabian posliiniastioita, Sarviksen muovituotteita tai retrovalaisimia etsivien kannattaa ehdottomasti koluta nämä aarteita notkuvat hyllyt. Lisätietoja valikoimista ja perille johtava kartta löytyvät —> täältä.

Vanhassa maailmassa viihtyvät rouvat ovat myös päättäneet ottaa härkää sarvista eli sukeltaa tietotekniikan ihmeelliseen maailmaan, ja siksi he ovat aloittaneet oman —> blogin. Bittiavaruudessa seilaaminen on kaksikolle kovin outoa, mutta tähtäin on korkealla: kunhan tekniikka on saatu haltuun, blogiin on luvassa kuvia ja wanhoja tavaroita taustoittavia lisäsivuja. Paljastettakoon samalla, että rouvista toinen, Hulda, praattaa mieluusti ruåtsia, joten lastuissa mahdollisesti ilmeneviin kielioppi- ja välimerkkivirheisiin tulee suhtautua suurella ymmärryksellä.

Mainokset

Parnassossa on hauska yhden sivun juttusarja, jossa esitellään kirjailijoiden ja muiden kirjoittamisen ammattilaisten työhuoneita. Uusimmassa numerossa (1/2008) on vuorossa viimeinen kurkistus, sillä sarja päättyy. Valitettavasti. Päätösjaksossa esitellään Jarkko Tontin kotona oleva työhuone. Hänellä on myös työtilat Vallilan kaupunginosassa, ja niitä Tontti luonnehtii askeettisiksi: ”Työhuoneella ei saa olla kivaa. Sen on oltava epämukava ja ruma”, hän sanoo.

Työhuoneiden suhteen on olemassa kaksi koulukuntaa, karuja oloja puoltava joukko sekä viihtyvyyteen panostava heimo. Itse kuulun jälkimmäiseen. Minusta on tärkeää, että kirjoittamisen lomassa ja ajatusten etsiessä oikeaa muotoa voin lepuuttaa silmiäni väreissä ja itseäni ilahduttavissa kuvissa, hyviä muistoja herättävissä esineissä ja itselleni tärkeissä taideteoksissa ja kirjoissa.

Minulla on myös pari sanallista huoneentaulua, sekä toimistollani että kotini työhuoneessa. Taivaannapaa koristavaan aforismiin ihastuin jo lukiossa, ja siitä asti olen kiikuttanut Stanislaw Jercy Lecin lausetta mukanani: ”Sanatko käyvät tarpeettomiksi? Mihin sitten sijoitetaan se mikä on rivien välissä?”

Kotini työpöydällä oleva tekstipätkä muistuttaa puolestaan haastattelemisen vaikeudesta. Olen leikannut sen vuosia sitten Vanity Fair -lehden jutusta, mutta en kuolemaksenikaan muista jutun kirjoittajaa saati kohdetta. Mutta äläykseksi nostettu lainaus jaksaa huvittaa minua joka ikinen päivä: ”Those stories were never discussed. I mean, you can´t ask if someone´s mother murdered someone.”