Avainsanaan ‘Shakespeare’ liitetyt artikkelit

Kirjoittaessani muistiinpanoja puhtaaksi minulla on usein tapanani kuunnella netin kautta klassista musiikkia soittavia radiokanavia. Yksi suosikeistani on WCPE, toinen on Mostly Classical on Sky, jonka mainoslauseen laatija — Relax… it´s good for you! — lienee lukenut tutkimuksia klassisen musiikin suotuisasta vaikutuksesta aivotoiminnalle.

Olen muutaman kerran äimistellyt, kun vanhojen mestareiden — Bachin, Beethovenin, Brahmsin, Dvorákin, Händelin, Mozartin, Verdin ja Wagnerin — teosten lomassa eetterin on valloittanut sävellys, jonka itse luokittelisin maailmanmusiikiksi. Mutta niin vangitsevan kaunis on Loreena McKennittin säveltämä ja esittämä Cymbeline (sanat William Shakespeare), että joka kerta sen kuullessani jätän kaiken muun ja keskityn vain kuuntelemaan.

En tuntenut kanadalaisen McKennittin tuotantoa aiemmin, mutta Cymbeline herätti kiinnostukseni ja sai minut metsästämään lisää. Nyt olen viikon verran kuunnellut elokuussa ilmestynyttä tuplacd:tä Nights from the Alhambra — ja olen yksinkertaisesti myyty. Mistä aloittaisin? Ehkä tärkeimmästä, laulajan äänestä. Kyse on tietenkin myös tulkinnasta, mutta kyky eläytyä laulujen maailmaan ei yksistään selitä sitä lumoa, joka levyltä välittyy. McKennittin ääni taipuu lähes maagisiin mittoihin, se on niitä, joissa soi samanaikaisesti syvä hellyys, kaiho, rakkaus, tuska ja kaikki elämän värit. Välillä se on hauras kuin perhosen siipi, välillä sen uljuus syöksyy suoraan ihon alle. Se on ääni, joka nostaa kyyneleet.

McKennittin musiikkia nimitetään eri puolilla nettiä kelttiläiseksi, mutta siinä on selkeästi aineksia myös arabialaisesta musiikista. Soittajien instrumenttien nimet hivelevät korvaa: mm. kanoun, bodhrán, oud, tabla ja hurdy-gurdy (ihana on myös suomennos: kampiliira!) Osa levyn taianomaisesta tunnelmasta selittyy esityspaikalla. Konsertti (paketista löytyy myös dvd) on taltioitu Alhambrassa, entisessä maurilaisten kuninkaiden palatsissa, jonka seinät on kirjoitettu täyteen —> runoja. Espanjan Granadassa sijaitsevan rakennuksen historia on kuin pietarilaisen Iisakin kirkon tarina potenssiin viisi: Alhambran rakentaminen aloitettiin 800-luvulla, ja palatsi valmistui 1500-luvulla. Taas tuli yksi rasti lisää unelmien kartalle.

Mainokset

Kannuvalimon Visa muisteli kimppabloginsa tekijätrion taannoista lupausta kirjoittaa perjantaisin meille blogivieraille jotakin kevyttä. Tosin tänään tarjolla oli hiukan raskaampaa tykistötulta – elintarvikkeiden hintojen nousu, ylisuuret asuntolainat ja noususuhdanteen talttuminen – mutta ehkäpä jo ensi viikolla saamme nauttia herrojen hilpeistä ja helmeilevistä piirroista.

Johtuuko perjantaista vai siitä, että helle on syönyt toimintakykyni ja siinä sivussa massiivisen osan aivoistanikin, mutta minäkin päätin heittäytyä herra Nurmen & Co:n noudattamalle linjalle. Kepeän viikonloppumerkinnän tekemisessä olen turvautunut wanhaan Williamiin.

Niin arvostettu kuin Shakespeare onkin maailman kirjallisuudessa, hänen todellista luonnettaan ei Suomessa vieläkään oikein ymmärretä. Hänen teksteihinsä on näillä leveysasteilla aina liittynyt jokin glamourmainen ihailu: jaloa, ylevää, klassista, puhdasta… Epäilemättä William Shakespeare oli nero, mutta tosiasiassa villi juoppo, kuten Voltairella oli tapana luonnehtia renessanssin suurta kirjailijaa. Ja hänen teoksensa ovat sen mukaisia, täynnä rellestystä ja kaksimielisiä juttuja.

Olen joskus saanut haltuuni Hamletista tehdyn englanninkielisen lyhennelmän, jossa kieltämättä kiteytyy Shakespearen näytelmien armoton action-puoli. Lyhennelmän kieli on modernisoitu 2000-luvun henkeen. Olen avannut uuden Viistoa kamaa -nimisen alasivuston, se löytyy sekä blogini yläosasta että oikeasta laidasta. Sinne aion kerätä aineistoa, jolle en anna minkään valtakunnan laatutakuuta, päinvastoin. Näiden juttujen ymmärtämiseen vaaditaan vino huumorintaju. Sieltä löytyy nyt myös erilainen, f***-sukupolven Hamlet.