Avainsanaan ‘rakkaus’ liitetyt artikkelit

Lunta vyöryy tätä kirjoittaessani joka paikasta: katoilta, taivaasta ja radiosta. Yhdysvaltain itärannikko on osin halvaantunut lumimyräkän vuoksi, raportoi uutistoimittaja valtameren takaa.

Massana lumi tuntuu jo lähes viholliselta, mutta silti jaksan ihailla yksittäisten lumihiutaleiden kauneutta. Se on teemana myös täksi sunnuntaiksi valitsemassani klassikossa, Eva Dahlgrenin vuonna 2005 levyttämässä laulussa Snö. Toisissa sääolosuhteissa olisin ehkä valinnut jonkin toisen laulun, vaikkapa ikisuosikki Vem tänder stjärnorna?, mutta radiossa haastateltu asiantuntija kertoi niin mukaansatempaavasti lumikiteiden ainutkertaisuudesta, että se sinetöi valintani.

Muiden bloggaajien valitsemia sunnuntaiklassikkoja löytyy täältä.

Rakkauden tekoja

Posted: lokakuu 5, 2009 in Arjen ilot
Avainsanat:, ,

Kävelin äskettäin alikulkukäytävää pitkin Helsingin Forumista Stockmannille, ja jäin nytkin kuulostelemaan linnunlaulua, joka soi heleänä maan syvyyksissä. Lisämausteen elämykseen toi tällä kertaa edelläni kävellyt pariskunta. Nainen ilahtui silmin nähden parkkihallin lisäpalvelusta, kottaraisen kujerruksesta. Sen nähdessään mies kallisti päätään ja ilmoitti: ”Mä voin visertää sulle koko kotimatkan”. Samassa hän jo vihelsi muutaman tyylikkään lurituksen. Naisen ilmeestä pystyi lukemaan, ettei tarjous sisältänyt piiruakaan pilkkaa, vaan kyseessä oli pieni, vilpitön rakkauden teko. Meistä kolmesta minä taisin liikuttua eniten. :-)

Särö rakkaudessa

Posted: kesäkuu 12, 2009 in Kulttuurin kentällä, Media
Avainsanat:,

Koska ihmisen ikävä toisen luo on nykyään niin kovin vahva ja kalvava, Uuden Itämaan kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särö on päättänyt ottaa käyttöönsä Cupidon siivet, tarttua jouseen ja ampua kaihoaviin sydämiin tarkoin tähdätyt nuolet. Käytännössä homma hoituu siten, että Särö herättää henkiin vanhan kunnon senssipalstan. Näin internetittömätkin voivat löytää sen hukassa olevan naisen tai miehen. Lisätietoja uudesta pariutumispalvelusta löytyy Särön —> blogista. Sukella jo ja laadi tunteistasi ja kiinnostuksen kohteistasi kertova ilmoitus elämäsi sulostuttajalle!

Takana on ihanan pitkä perjantai, josta valtaosan pyhitin lukemiselle. Miten hyvältä tuntuikaan sukeltaa kiireettä sanojen lempeään syleilyyn, antaa ajatusten lipua taitavien kirjoittajien matkassa.

Yksi heistä, Kristina Carlson, vei minut 1800-luvun Siperiaan. Hänen Finlandia-palkittu romaaninsa Maan ääreen (Otava, 1999) on kirja, johon palaan usein. Tällä kertaa eräs katkelma (ss. 145–146) palautti mieleeni parikin aiemmin tekemääni haastattelua ja sai pohtimaan ystävyyden ja rakkaussuhteiden motiiveja.

Veran ja minun suhde oli liukenemista kuin jokin kemiallinen ilmiö. En osaa paremmin kuvata sitä. Ei räjähdystä eikä intohimon lieskaa. Me liukenimme toisimme, koska olin tunnistavinani hänessä kaltaisuuden joka ei kaipaa selityksiä, sanoja, tunnustuksia ja vakuutuksia. Veran levottomuudessa on samaa kohteetonta kiihkoa kuin minun luonteessani joka ajoi itäiseen Siperiaan. Yhteinen toive että maailmassa tai toisessa ihmisessä on sija jossa kaikki pyytämättäkin täyttyy ja toteutuu. Minun on vaikea edes nähdä Veraa tai kuvailla häntä itsestäni irrallisena sillä koko suhteemme ajan olemme eläneet saman kalvon sisässä kuin kaksoset kohdussa.
   Tietysti olin väärässä. Minun oma toiveeni oli se vahva liuos joka sulatti meidät yhteen.
   Vera on nainen ja ihminen. Erillinen, omanlaisensa. Minä vain kaipasin yhteyttä joka olisi täyttänyt aukon minun itseni ja maailman, tahtoni heikkouden ja haaveideni voiman välillä.
   Niin kuin muka ihminen voisi toisen ihmisen pelastaa.
   Ei siihen pysty edes isä Spiros, Jumalan mies.
   Ei nainen pysty pelastamaan miestä eikä mies naista. Vain typerys uskoo niin, ja minä olen ollut typerä ja sokea.

Kuten aiemmin olen kertonut, tapasin helmikuussa työn merkeissä presidentti Tarja Halosen. Haastattelussa hän korosti, miten erilaiset ystävät ovat ihmiselle rikkaus. Hänen mielestään tärkein opetus, jonka vanhempi voi lapselleen antaa, on se, ettei ihmissuhteissa saa koskaan sälyttää kaikkia toiveitaan yhden ihmisen varaan. Jokainen meistä tarvitsee useita ihmissuhteita.

Yhden ihmisen varaan. Mutta sitä ajatustahan meille koko ajan tuputetaan. True love, tiedättehän, toiselta nimeltään soul mate, sielun kumppani. Elokuvat, viihdelukemisto, aikakauslehdet ja siirappiset iskelmäsanoitukset pönkittävät mielikuvaa siitä yhdestä oikeasta, joka tulee ja täyttää kaikki toiveet. Mielikuvaa auvoisesta yhteiselosta, jossa muilla ei ole sijaa.

Se on itse asiassa aika pelottava näkymä. Pelottava siksi, että kun se toinen syystä tai toisesta häipyy, jäljelle jää kammottava tyhjyys.

Se toinen haastattelu, jonka Carlsonin katkelma palautti mieleeni, tapahtui jo vuosia sitten, mutta näytelmäkirjailija Laura Ruohosen tuolloin esittämät ajatukset eivät ole mielestäni vanhentuneet vähääkään. Enemmän kuin ihmisten välisistä suhteista, hän sanoi olevansa kiinnostunut ihmisten käsityksistä ja ideoista; siitä, miten he näkevät maailman.

Tunteet ovat Ruohosen mielestä tärkeitä, mutta kaiken keskittäminen niihin on kapea joskin sangen muodikas tapa. Se, ketä ihminen rakastaa tai miten hän kuvailee rakastelemista, on vähemmän intiimiä kuin se, että hän paljastaa jonkin hyvin henkilökohtaisen ajatuksensa maailmasta. Parhaimpia ja samalla ujostuttavimpia hetkiä ovat ne, kun uskalletaan paljastaa toiselle jokin pitkään hellitty muisto tai ajatus. Siinä päästää toisen ihmisen sisälleen hyvin intiimillä tavalla.

Miten totta. Ja totta puhui myös pressa: jokainen meistä tarvitsee erilaisia ystäviä. Yksi ei yksinkertaisesti kykene täyttämään kaikkia toisen toiveita, en minä, et sinä eikä kukaan muukaan.

Isoisän onni

Posted: Touko 22, 2008 in Arjen ilot
Avainsanat:, , ,

Joskus yhteen hetkeen mahtuu elämän kokoinen onni. Sellaista sain todistaa pari päivää sitten, kun olin noutamassa ystäväni pyynnöstä lahjatavaroita HIFK-Fanikaupasta. Ostoksia maksaessani sisään astui kuusikymppinen, charmantisti harmaantunut mies, joka huikkasi kysymyksensä jo ovelta: ”Onko teillä vielä vaakunatavaraa?”

Termi oli myyjälle ilmeisen tuttu, sillä vastaus tuli heti kuin apteekinhyllyltä: ”Leijonien viralliset tuotteet löytyvät myymälän takaosasta, ja tuolla näette tarjolla olevan paitavalikoiman”.

Mies pysähtyi paitojen äärelle, eikä ilmeestä saati äänensävystä voinut erehtyä, kun hän kertoi koko kaupalle tulonsa syyn: ”Maailmaan syntyi eilen uusi lätkäfani. Haluaisin ostaa hänelle oman paidan.”

Uunituoreet isät ovat aina olleet mielestäni liikuttavia, mutta niin ovat uunituoreet isoisätkin. En tiedä, millaisen valinnan kuusikymppinen lopulta teki, mutta aikamoinen kasvunvara siinä pienimmässäkin paitakoossa on, jos hän sellaiseen päätyi. :-D

Kun seinäni takana puurtavien mainosmiesten morsiamenmetsästys päättyi, urhot julistivat valtakunnallisen rakkausrunokilpailun. Tänään, Ystävänpäivänä, on juuri sopiva aika julistaa voittaja. Samalla selviää, mitä ompelutaitoinen kumppani tekisi iltaisin.

Paljastettakoon, että voittaja tunnettiin ennen runoilijan uraansa paremmin nuorisotyöntekijänä, näyttelijänä sekä PPV:n ikämiesjoukkueen laitapakkina. Palkinnoksi raati antoi runoilijan selviytymispakkauksen: lehtiön, lyijykynän ja ison pullon Gambinaa.