Avainsanaan ‘Q-teatteri’ liitetyt artikkelit

Hiljaa hyvä tulee, tietää näyttelijä Pirjo Lonka. Tämän vuoden alussa parhaan naispääosan Venlan saanut Q-teatterin tukipilari tykkää tehdä isosti, ajattelun voimalla. Hän myös jakaa avoimesti tunnustusta opettajalleen Antti Raiviolle. Häneltä Lonka kertoo saaneensa tärkeimmät oppinsa ja näyttelijäntyöhön liittyvän olennaisen periaatteen: kaikki pitää lunastaa.

Tämän blogin lukijat tietävät, miten paljon pidän teatterista. Minulle se ei todellakaan ole kuollut taidemuoto, kuten niin usein kuulee väitettävän. Nimeän myös mielelläni ihmisiä, joiden ansiosta hakeudun katsomoon. Yksi heistä on Pirjo Lonka, jonka tapasin työn merkeissä. Täydennän jälleen blogini Juttuarkistoa Teatteri-lehteen kirjoittamallani jutulla Ilon ja surun ääripäissä. Lukuiloa Longan ajatusten parissa!

Mainokset

Istuin eilen Hyvän Omantunnon linnakkeessa Suomenlinnassa ja vaikutuin: Q-teatterin Siniväriset kuljetti katsojat läpi lähimenneisyyden, ryvetti arvot ja nosti ne uudelle tasolle, nakkasi näyttämölle lotat, amatsonit, retrobiisit ja Olavi Paavolaisen, siirsi lopulta luupin alle koko Suomi-neidon ja toi hallitusti hämmennyksen ihon alle. Ennen kaikkea rajoja, valtaa, isänmaan ideologiaa ja sananvapautta puiva esitys osoitti, että uudessa draamassa on lumoa ja tarkasti nivusiin tähdättyjä potkuja. Puhumattakaan rohkeasta, taitavasta ja notkeasta näyttelijäntyöstä. Kiitokset ansaitsee koko joukkue: Laura Birn, Wanda Dubiel, Joanna Haartti, Lotta Kaihua, Elena Leeve, Taisto Oksanen, Oskari Perkki, Hanna Raiskinmäki, Eero Ritala ja Eeva Soivio. Jos teillä ei ole vielä lippua, hankkikaa se heti!

Kriitikko Maria Säkön arvostelu esityksestä löytyy —> täältä.

Herkkua tarjolla

Posted: elokuu 27, 2007 in Teatteri
Avainsanat:, ,

Fysiikassa on olemassa ns. Kirchhoffin laki, jonka mukaan imukykyisimmät ovat parhaita säteilijöitä. Teesiä voinee soveltaa myös näyttelijöihin, joiden kyky hyödyntää mielikuvia ja elämänkokemuksia, niin omia kuin muidenkin, heijastuu heidän työskentelyynsä ja lavasäteilyynsä.

Laki tuli jälleen mieleeni Q-teatterissa, jonka syyskausi alkoi Albert Camus´n tekstillä Putoaminen. Katsoja tutustuu öisillä kaduilla vaeltavaan, itseään katumuksentekijätuomariksi kutsuvaan Jean-Baptiste Clamenceen sekä monessa roolissa näyttäytyvään naiseen, joka kysymyksineen ja väitteineen haastaa tunnustuksellista monologia käyvän miehen. Ja aloitan kehut saman tien: Hannu Kivioja on Clamencen roolissa vangitseva.

Olen nähnyt Kiviojan samassa teatterissa 12 vuotta sitten, jolloin hän eli dostojevskilaisessa maailmassa. Silloin lavalla nähtiin Kellarin asukas, elämästä vetäytynyt virkamies, joka istui loukkonsa nurkassa kuin hämähäkki, ajatuksia kehräten ja elämänsä surkeutta vatvoen. Kiviojan tulkinta tästä nolojen tilanteiden ja henkisen kujanjuoksun maailmanmestarista oli täysosuma.

Herkkua on tarjolla nytkin. Erityisen ilahduttavaa on se, että uransa alkuvuosina useita angstisia rooleja (mm. Tuntemattoman sotilaan Riitaoja, Tuhlaajapojan Esa Koskenranta, Isä meidän -elokuvan Juhani Haavisto) näytellyt Kivioja saa Camus´n tekstin myötä näyttää osaamistaan laajalla skaalalla, myös koomikon kykyjään väläyttäen. Esitys kuplii kiehtovalla tavalla, moraalia mittaavat, jopa apokalyptiset ajatukset vyöryvät esiin, tunnehaitari venyy ja ravistelee, eikä katsoja voi olla aivan varma, mihin elämäntaipaleensa pimeitä puolia paljastava mies lopulta päätyy. Näytelmän on ohjannut Antti Raivio, arvoituksellista naista näyttelee Sanna Salmenkallio ja esitykset jatkuvat 29.9. asti. Lippuja saa —> täältä. Hopi hopi!

Etätyösissit retkellä

Posted: helmikuu 24, 2006 in Teatteri
Avainsanat:, , ,

Nyt on ihan pakko hehkuttaa. Helsingin Töölössä tehdään nimittäin niin raju yhteiskunnallinen vivisektio, että heikkoja hirvittää. Asialla on Vuoden Teatteriksi 2005 valittu Q-teatteri, joka räväyttää lavalle saksalaisen näytelmäkirjailijan René Polleschin sysimustan satiirin teknologisoituneesta ja globaalin verkostotalouden käskyttämästä maailmasta.

En ole aikoihin nauttinut teatterista niin vilpittömästi kuin eilen istuessani milloin Toyota-showroomissa, milloin virtuaalisessa tavaratalossa, milloin toimistosviittihotellissa. Polleschin Heidi Hoo ei ole enää täällä töissä on stydi pätkä perheettömien teknobeduiinien ihannoimasta elämäntavasta, jossa olennaista on tiedon siirtäminen, raha on pelkkiä bittejä, väki poukkoilee kannettaviensa kanssa paikasta toiseen, suuryritykset hamuavat yhä suurempia voittoja ja naiset sysätään alipalkattuihin töihin ja huoriksi.

Riemastuttavaksi esityksen tekee rooleissa räiskyvä trio, Sikanautaa ja Ranuan kummit -televisiosarjoissa absurdia huumoriansa viljelleet Elina Knihtilä, Pirjo Lonka ja Mari Perankoski. He ovat haaste silmälle, korvalle ja hoksottimille, sillä paikoin jopa räävitön sisältö tarjoillaan yleisön nieltäväksi kybällä. Etu-Töölön miellyttävyyspalkintoa ei tällä tykityksellä saada, mutta mustan huumorin ystävät hyrisevät vielä pitkään.