Avainsanaan ‘Pink Floyd’ liitetyt artikkelit

Tänään ilahdutan teitä merkillisellä äänimaailmalla, en niinkään musiikilla. Pink Floydin basisti Roger Waters loihti vuonna 1969 julkaistulle Ummagumma-albumille viisi minuuttia kestävän seikkailun, jolla on yksi pisimmistä, ellei peräti pisin nimi: Several Species of Small Furry Animals Gathered Together in a Cave and Grooving with a Pict.

Nimen mukaan ollaan luolassa, ja porukkaa piisaa. Furry-sana viittaisi jyrsijöihin, mutta minusta on aina kuulostanut siltä, että onkalossa olisi valtava kasa erilaisia hyönteisiä, ikään kuin käynnissä olisi jokin Ugly Bug Ball. Sitten bileisiin pölähtää hullu tai juopunut skotti, anteeksi, selvä pikti, joka julistaa hetken totuuttaan ja sen tehtyään poistuu paikalta.

Roger Waters on Wikipedian mukaan luonnehtinut teostaan konkreettiseksi runoudeksi. Teknisin kikoin toteutettu pätkä on minusta mainio, absurdismia parhaimmillaan. Välillä olen kuulevinani ääniraidalla henkien huminaa ja humanoidien mutinaa. Mitä piktin puhe merkitsee, sitä voi kukin tykönään pohtia.

Aye an’ a bit of mackeral, settler rack and down
Ran it down by the home, and I flew
Well, it slapped me and I flopped it down in the shade
And I cried, cried, cried
The tear had fallen down he had taken, never back to raise
And then cried Mary, an’ took out wi’ your Claymore
Right outta a’ pocket, i ran down, down by the mountain side
Battlin’ the fiery horde that was falling around the feet
”Never!,” he cried. ”Never shall ye get me alive
Ye rotten hound of the burnie crew!”
Well I snatched fer the blade an’ a Claymore cut and thrust
And I fell down before him round his feet
Aye! A roar he cried!
Frae the bottom of ’is heart
That I would nay fall but as dead
Dead as I can by y’ feet, d’ya ken?

…And the wind cried back

Perinteisempiä (tai ehkä vielä oudompia) klassikkoja voi kuunnella bloggaajien Sunday Classic 2011 -listalta.

Tämän sunnuntain klassikoksi olen valinnut progebändien eliittiin kuuluvan rockyhtyeen, Syd Barrettin perustaman Pink Floydin. Sama biisi, Another Brick in the Wall, soi tänään neljänä eri versiona. Jokainen voi päättää, minkä niistä haluaa kuunnella — vai kaikki.

Ensimmäisenä soi pisin versio, kuusi minuuttia kestävä filmiversio, jossa opettajansa pilkkaama Pink-poika haaveilee koululaisten vallankumouksesta. Toinen versio, animaatioilla ryyditetty ja televisiossakin usein esitetty musiikkivideo, lienee tästä nelikosta tutuin.

Kolmannessa versiossa riehuu Bob Geldolf. Puolitoista minuuttia kestävä pätkä on peräisin Alan Parkerin ohjaamasta, vuonna 1982 valmistuneesta elokuvasta Pink Floyd the Wall. Viimeiseksi versioksi olen valinnut live-esityksen, jossa herrat muusikot ovat jo sangen varttuneessa iässä ja tilipussikin on sallinut näyttävän show´n rakentamisen. Olennaista on, että biisi soi yhä komeasti.

Selitys blogimerkintäni otsikointiin löytyy Museoviraston tiilisivustolta. Muut bloggaajat nimeävät sunnuntaiklassikkonsa täällä.