Edesmennyt laulaja ja komedienne, englantilais-kanadalainen Anna Russell antaa tällä YouTube-videolla runsaassa viidessä minuutissa lyhyen oppimäärän tiedot siitä, mitä avuja oopperalaulajaksi haikailevalta vaaditaan. Jos kaipaat pientä piristystä arjen kiireiden keskellä, katso Russellin esitys. Vinkin videosta antoi Tampereen Kamariooppera, joka työstää uutta esitystään Adalminan helmi. Ensi-ilta on 25.11.
Lontoon Covent Gardenissa sijaitseva Royal Opera House on käynnistänyt uuden virtuaaliajan hankkeen ja aikoo tehdä oopperan Twitter-viesteistä. Aherrus on jo täydessä vauhdissa ja oopperan väki päivittää juonta uusien viestien myötä. Haluatko sinäkin osallistua? Pyrähdä kuninkaallisen oopperan blogiin, perehdy alkuasetelmaan & tekijöille jo lähetettyihin ehdotuksiin ja lennätä omat tweettisi Lontooseen! (via Mashable)
Jatkan edellismerkintäni maailmassa eli suomalaisen oopperan liepeillä. Esa Ruuttusen ajatukset toivat mieleeni säveltäjä Aulis Sallisen, jonka teoksia arvon baritonimmekin on ollut tulkitsemassa. Huvittava yksityiskohta on se, että molemmat suhtautuivat muusikkouransa alkumetreillä hyvin ennakkoluuloisesti kyseiseen taidemuotoon. ”Huonosti puvustettuja konsertteja, joista pöllähtelee elitistinen pöly”, Sallinen tuhahteli vielä 1960-luvun alussa. Hän sanookin olevansa kouluesimerkki yhteiskunnan tuesta – oopperan vihaaja, josta tuli oopperan kirjoittaja.
Sallinen ei mielellään selittele teoksiaan, koska tekijöiden itsensä lyömistä etiketeistä tulee hänen mukaansa nopeasti ”totuuksia”, minkä Sallinen kokee vaarallisena. Sen sijaan mielipiteensä musiikkiin ja taiteeseen liittyvistä asioista hän ilmaisee voimakkaasti ja perustellusti. Kysymyksen taiteilijan vastuusta hän laventaa koskemaan kahta muuta ammattikuntaa: pappeja ja sotilaita.
”Yhteiskunnassa on kolme ammattikuntaa, jotka jossakin mielessä ovat samanlaisia: papit, sotilaat ja taiteilijat. Ihanteellisimmassa tapauksessa he ovat kukin omalla alallaan itsenäisiä ja riippumattomia taloudellisista ja poliittisista intresseistä – tai heidän pitäisi olla silloin, kun he toteuttavat tehtäväänsä. Kun ihminen on riippumaton taloudellisista ja poliittisista intresseistä, hän on jo aika vapaa.”
Vaikka Sallinen suhtautuu epäillen taiteilijoiden mahdollisuuksiin vaikuttaa päivänpolitiikkaan – onko se tarpeellistakaan? – hänestä taiteilijoiden pitäisi toimia tietyllä moraalisella tasolla, koska ”kulttuuri on jokaisen kansakunnan muisti. Taiteella on taipumus säilyä.”
Olen lisännyt Sallisesta tekemäni haastattelun Yllätyslootaan. Jutun otsikko paljastaa säveltäjän kuuluvan ns. Topeliuksen koulukuntaan: ei päivää ilman piirtoa, kuten satusedän motto kuului. Lukuiloa!
Lisäys 27.7. klo 19
Lisäsin blogilistaani pari uutta tuttavuutta, Savisudin ja muodin metropoleissa työskentelevän Sokeria kans. Siitä päivitysmerkintä.
Nyt olkoon Kehu kirja -merkinnän aika. Luin Pekka Hakon kirjoittaman Esa Ruuttunen – Oopperapappi (Kirjapaja, 2007), joka on taiten tehty elämäkerta ja paljastaa jo nimessään päähenkilönsä kaksi roolia. Seurakuntapapin työn ammattimuusikon uraan vaihtanut Ruuttunen kertoo rehellisesti elämästään, vakaumuksestaan, periaatteistaan, kipuiluistaan ja laulajan tiestään. Erityisen lämpimästi hän muistelee lapsuuttaan, vanhempiaan ja ystäviään.
Vaikka ammatinvaihtoon ei Ruuttusen mukaan liittynyt dramaattista myllerrystä, hän myöntää, ettei hyppy oopperamaailmaan ole ollut kivuton. Epäilijöitä ja jopa selkäänpuukottajia on tiellä riittänyt. Myös kriitikoiden vapaaksi riistaksi päätyminen on ollut kova kokemus.
Ruuttunen tunnustaa tunteneensa varsin vähän oopperan maailmaa siihen sukeltaessaan ja yllättyneensä taiteenalan syvästä voimasta ja rikkaudesta: ”Olin paremminkin tyypillisten ennakkoluulojen vanki: diivailua, puuteroitua hömpsötystä, hillitöntä kulissientakaista elämää.”
On kiehtovaa lukea, miten analyyttisesti ja syvällisesti Ruuttunen tarkastelee roolejaan. Huumoriakaan ei ole unohdettu. Kuten Hako huomauttaa, Ruuttusen ansioluettelossa voisi vallan mainiosti olla maininta erikoisosaamisesta, sillä erityisen hyvin kirkonmiehen hallussa ovat oopperakirjallisuuden pahikset: julmat virkamiehet, kavalat kääpiöt ja ahneet jumalat.
”Uskon, että kaikkiin ihmisiin kätkeytyy pahin mahdollinen peto, mutta myös pyhin mahdollinen enkeli. Ihmiselämä on tasapainoilua näiden välillä. Joissakin peto avaa vankilan salvat, ja pahuus purkautuu hirvittäviin tekoihin. Sen on historia osoittanut. Joissakin enkeli pääsee valloilleen ja peto nääntyy selliinsä. Olisin valmis aika hurjiin tekoihin, jos lähimmäiseni joutuisivat vaaraan. Jokaiseen meihin kätkeytyy sellaista, jota arkielämä ei näytä. Oopperarooleja tehdessä näiden tunteiden hallittu irtipäästäminen on keino saada Pizarroon ja Scarpiaan lihaa ja verta. En halua kieltää, ettenkö nauttisi siitä.”
Myös oopperatyön musiikilliset vaatimukset ja teatterilliset tavoitteet tekivät Ruuttuseen vaikutuksen, eikä hän tahtonut jäädä pekkaa pahemmaksi. Kirjassa paljastuu, ettei nykymuusikon työ ole todellakaan pelkkää lavalla patsastelua. Ralf Långbackan ohjaamassa ja Ensio Suomisen lavastamassa, Alban Bergin Wozzeckissa (Suomen Kansallisooppera, 2001) nimiroolin tulkinnut Ruuttunen joutui sukeltamaan lampeen, koska hänen roolihenkilönsä tekee itsemurhan. Käytännössä hän sukelsi kulisseihin johtavaan onkaloon. Ruuttunen kertoo toisinaan kokeneensa veden alla kauhua, koska onkalo oli kapea eikä hän saanut tukea liukkaista, sileistä seinistä potkaistakseen itselleen lisää vauhtia.
Oopperat Ruuttunen sanoo kokevansa vertauksina, eikä hän suinkaan niele vieläkään purematta kaikkien oopperoiden viestejä ja väitteitä. Kiehtova yksityiskohta löytyy muun muassa Aulis Sallisen säveltämästä Ratsumiehestä, jonka libretto on Paavo Haavikon käsialaa. Lopun tuhoa ennakoivan päähenkilön repliikki ei ole jättänyt Ruuttusta rauhaan: ”Mutta meidät on sidottu kertomukseen, johonkin satuun, tarinaan. Siitä tarinasta ei pääse irti.”
Tämä on ajatus, jota itsekin mietin usein. Toteutammeko kohtaloamme, kuten sitä yleensä nimitetään? Kuinka pitkälle olen geeniperimäni, kasvatukseni tai ympäristöni seuraus, jopa niiden vanki? Vai onko elämämme sittenkin omissa käsissämme, vapaasti muovattavissa? Ruuttunen uskoo, että ihminen voi irtautua tarinasta ja katkaista tiukatkin köydet, mutta vakaumuksensa mukaan hän uskoo vapautumiseen tarvittavan Jumalan voimaa. Mutta voiko ihminen omin voimin muuttaa elämänsä radikaalilla tavalla? Vai toteutammeko silloinkin, kun kuvittelemme tekevämme itsenäisiä ratkaisuja, jotakin ennalta määrättyä tarkoitusta?
Ruuttusen elämäkerrassa on oikeastaan vain yksi huono puoli – vaikka oopperapapin ääni kuuluu vahvana joka sivulta, hänen upeaa baritoniaan kirja ei tietenkään voi toistaa. Taitaa olla aika suunnistaa kirjaston musiikkiosastolle. Onneksi kirjasta löytyy myös Ruuttusen levyttämien soolo-, ooppera- ja muiden levyjen lista.
