Avainsanaan ‘New York’ liitetyt artikkelit

Hyveistä tärkein

Posted: marraskuu 9, 2009 in Aatteet, Mietteitä
Avainsanat:, , ,

Katsoin eilen Yle Teemalta elokuussa tallentamani ohjelman The Ballad of Greenwich Village, joka kartoitti kiinnostavalla tavalla Manhattanin boheemikortteleiden historiaa ja elämänmenoa. Hieno sukellus: mainioita haastateltavia, värikkäitä muistoja, kiehtovia tarinoita.

Sain ohjelmasta myös voima-ajatuksen tälle viikolle. Kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti Maya Angelou pohti, mikä hyveistä on tärkein, ja päätyi rohkeuteen. Ilman sitä ei ihminen hänen mielestään kykene muihin hyveisiin säännönmukaisesti. Me tarvitsemme rohkeutta voidaksemme olla omassa jokapäiväisessä arjessamme reiluja, kilttejä, anteliaita, armeliaita, oikeudenmukaisia, rakastavia ja aitoja. Niinhän se on.

Mainokset

Sininen siipiveikko

Posted: lokakuu 15, 2008 in Arjen ilot, Maailmalla
Avainsanat:, ,

Syksy on saapunut myös New Yorkin osavaltioon. Mutta tunnistaako kukaan, mikä lintu on tässä Judith Polakoffin ottamassa valokuvassa?

Lisäys klo 15.15

Nähtävästi tämän blogin lukijoihin ei kuulu ainoatakaan lintubongaria. Sininen siipiveikko jäänee mysteerioksi.

Pallottelin kahden vaihtoehdon välillä valitessani sunnuntaiklassikkoa. Tarkoitukseni oli siirtyä glam rockin parista aivan toisenlaiseen genreen, mutta sitten tapasin musiikin pataan pienenä pudonneen ystäväni, ja keskustelumme jälkeen päätin: ei kahta ilman kolmatta.

En muista, milloin kuulin Lou Reedin Walk on the Wild Side ensimmäisen kerran, mutta ihastuin siihen täysin. Teininä sanoituksen rajuus meni ohi, mutta se ei haitannut. Itse asiassa kuuntelen vieläkin musiikkia usein niin, että ohitan sanoitukset ja keskityn vain musiikkiin. Tämä pätee vain vieraskielisiin biiseihin, sillä suomen kieltä en pysty ohittamaan, varsinkaan jos sanoitus on korni.

Mutta takaisin Reediin. Ystäväni nimittäin huomautti, että sunnuntaiklassikoihin valitsemieni biisien välillä on yhteinen nimittäjä: David Bowie. Ensimmäinen oli tietenkin Bowien oma biisi, mutta sitä en ollut tiennyt, että toiseksi klassikoksi valitsemani Rick Wakeman soitti pianoa Life on Mars? -biisillä. Bowie löytyy  myös Lou Reedin taustalta: hän tuotti vuonna 1972 ilmestyneen Transformer-levyn, jolta Walk on the Wild Side nousi hitiksi.

Lou Reediin liittyy myös elämäni ehdottomasti huikein konserttikokemus. Tämä tapahtui 20 vuotta sitten New Yorkissa. Matkakumppanini oli sairastunut flunssaan ja päätti jäädä sänkyyn lepäilemään siksi aikaa, kun minä lähdin kuljeksimaan varhain sunnuntaiaamuna metropolin katuja. Katseeni osui seinään liimattuun ilmoitukseen, jossa mainostettiin samana iltana Madison Square Gardenissa pidettävää hyväntekeväisyyskonserttia. Kodittomien määrä oli kasvanut räjähdysmäisesti Yhdysvalloissa, ja Paul Simon ja Laurie Anderson olivat organisoineet konsertin kerätäkseen rahaa New Yorkin kodittomien auttamiseksi.

Tuonne mennään”, päätin ja olin varma, että ystäväni olisi iltaan mennessä jo tervehtynyt. Ja jos ei olisi, konsertti piristäisi taatusti reissussa rähjääntynyttä kumppania. Liput olivat suomalaisittain edulliset, ne maksoivat vain 20 dollaria. Muita artisteja ei julisteessa mainittu nimeltä — oli vain maininta vierailevista tähdistä — mutta sillä ei ollut mitään väliä: minulle Simon ja Andersson riittivät mainiosti.

Olennaista tarinassa on se, että konsertti oli suhteellisen nopeasti ideoitu ja toteutettu. Kukaan ei tiennyt varmasti, keitä illan aikana nousisi lavalle. Sitä ei tiennyt edes lipunmyyjä, joka kuultuaan minun tulleen Suomesta asti valitsi ystävällisesti erinomaiset paikat lavan lähettyviltä. Ehkä hän myös armahti reissaajaa, sillä näytin lippuluukulla asioidessani todennäköisesti nuutuneelta, olimmehan kiertäneet Amerikan mannerta jo kaksi ja puoli kuukautta.

Emme myöskään tienneet sitä, että viestiä konsertista oli päivän aikana rummutettu paikallisradioissa tehokkaasti. Kun illalla lähestyimme areenaa, äimistelimme syystä satojen metrien pituisia jonoja. Ihmiset olisivat maksaneet lipuistamme mansikoita, mirhaa ja pieniä silkinpaloja. Silloin ymmärsin, että olimme näkemässä jotakin erityistä.

Niin kävi. Järjestäjät olivat käyttäneet kaikki suhteensa ja hyödyntäneet hallussaan olevat puhelinnumerot ja kutsuneet paikalle kaikki silmäätekevät artistit, jotka sattuivat olemaan silloin New Yorkissa. Siltä ainakin minusta tuntui. Kun lavalle nousivat Chaka Khan ja osa Rufus-bändiä, meinasin seota. Eikä hassumpi ollut sekään sessio, kun Paul Simon ja Billy Joel jammailivat keskenään. Myös sunnuntaiklassikon päähenkilö, Lou Reed, osasi säväyttää: kun hän cooliin tapaansa, kuin puolihuolimattomasti, esitteli taustalaulajansa, ”the coloured girls”, lavalle astuivat Grace Jones ja Debbie Harry. Ei paha.

Mutta Lou Reed ei suinkaan ollut illan tähti, ehei. En ole koskaan elämässäni kokenut sellaista huutomyrskyä, jonka illan todellinen idoli sai aikaan. Katselin juuri yleisöä — sitä oli yhtä lumoavaa tuijottaa kuin esiintyviä artisteja — kun vieressäni istunut nainen alkoi hysteerisesti huutaa: ”oh my God, oh my God, OH MY GOD!” Katsoessani lavalle katseeni poimi Pomon. Bruce Springsteen oli kaupungissa. Huh-huh!

Kun konsertti vihdoin ja viimein oli ohi, matkakumppani katsoi minuun ja totesi tyynesti: ”Voit koska tahansa ostaa liput mihin tahansa tapahtumaan — maksan ilomielin liput.” Sen pituinen se.

Lisäys 18.4.2010

Löysin ankaran googlettamisen tuloksena lisätietoa New Yorkissa näkemästäni konsertista. Kerron siitä täällä.