Avainsanaan ‘musahelmi’ liitetyt artikkelit

On taas sunnuntaiklassikon aika. Idean tämänkertaiseen valintaani sain Lontoossa näkemästäni, National Portrait Galleryn Beatles to Bowie -näyttelystä. Vuonna 1960 levytysstudioon marssi Johnny Kidd & The Pirates, ja tuloksena syntyi listaykkönen: Shaking´ All Over.

YouTuben sijaan etsin biisin Groovesharkista. Syy on äänentoistossa. Kuunnelkaapa, miten kitarat soivat! Lisää sunnuntaiklassikkoja on tarjolla täällä.

Hyppysiini osui sattumalta lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim, tarkemmin ilmaistuna sen joulunumero (23/2009), jonka teemana on musiikki. Harvoin olen ilahtunut mistään lehdestä näin paljon. Toimituskunta on tehnyt kunnioitettavaa työtä ja koonnut huikean paketin, jossa sävelten siivin sukelletaan musiikin historiaan, valotetaan musikaalisuuden biologista evoluutiota, kerrotaan (orkestereiden) johtamisen vaikeudesta, kritisoidaan ankarin sanoin ”sisustusmusiikkia” ja ennen joulua joka paikassa pauhaavaa tingeltangelia, analysoidaan Mozartin kuolemaan johtaneita syitä, matkataan viululla nanoavaruuteen, annetaan selitys pudonneille nuoteille, esitellään oopperoissa esiintyvät lääkärit, taudit ja kuolemat, luodataan mollisävelten Suomea sekä tutustutaan Magnus Enckellin vuonna 1897 valmistuneeseen Musiikin kuuntelijoita -maalaukseen. Eikä tässä vielä kaikki. :D

Kirjoittajina on ansiokasta väkeä: muun muassa Minna Lindgren, Atso Almila, Harri Hyppölä, Maritta Mellais, Mari Tervaniemi, Seppo Soinila ja Teppo Särkämö. Sivuilta löytyy myös mainioita otsikoita — Sitä äitiä kuuleminen jonka kohdussa asunto.

Ken mielii hyvää lukemista, hakeutukoon lähimpään kirjastoon saadakseen Duodecimin käsiinsä. Lehden aineisto löytyy myös verkosta, mutta se avautuu vain rekisteröityneille jäsenille ja tilaajille. Lopuksi innoittava esimerkki kansalaistottelemattomuudesta tai paremminkin oman mielipiteen voimallisesta ilmaisemisesta turhanpäiväistä taustamusiikkia vastaan. Tarinan tähti on Jorma Panula (jota Eero Saksela on haastatellut ko. numeroon, mutta tämä lainaus on peräisin Atso Almilan jutusta; 125:2604).

Olin taannoin entisen kapellimestariopettajani Jorma Panulan kanssa lounaalla; taustamusiikki soi ravintolassa vaimeasti, omaan korvaani ei kovin ärsyttävästi. Tarkoitan, että soitto, jollaiseen olen siellä täällä tottunut, oli tässä valkoisin pöytäliinoin koristellussa ruokasalissa ihan tyylikästä. Mutta ärtynyt Panula kysyi tarjoilijalta äksynpuoleiseen sävyyn, voiko ”toosan” sulkea. Tarjoilija supatti hänelle jonkun ehkä haluavan kuunnella. Professorini ampaisi heti pystyyn ja huusi salissa istuville: ”Onko ketään, joka haluaa kuunnella?” Muut lounasasiakkaat olivat hipihiljaa. Panula totesi: ”Ei ketään. Voitte sulkea!”

Tämän sunnuntain klassikoksi olen valinnut progebändien eliittiin kuuluvan rockyhtyeen, Syd Barrettin perustaman Pink Floydin. Sama biisi, Another Brick in the Wall, soi tänään neljänä eri versiona. Jokainen voi päättää, minkä niistä haluaa kuunnella — vai kaikki.

Ensimmäisenä soi pisin versio, kuusi minuuttia kestävä filmiversio, jossa opettajansa pilkkaama Pink-poika haaveilee koululaisten vallankumouksesta. Toinen versio, animaatioilla ryyditetty ja televisiossakin usein esitetty musiikkivideo, lienee tästä nelikosta tutuin.

Kolmannessa versiossa riehuu Bob Geldolf. Puolitoista minuuttia kestävä pätkä on peräisin Alan Parkerin ohjaamasta, vuonna 1982 valmistuneesta elokuvasta Pink Floyd the Wall. Viimeiseksi versioksi olen valinnut live-esityksen, jossa herrat muusikot ovat jo sangen varttuneessa iässä ja tilipussikin on sallinut näyttävän show´n rakentamisen. Olennaista on, että biisi soi yhä komeasti.

Selitys blogimerkintäni otsikointiin löytyy Museoviraston tiilisivustolta. Muut bloggaajat nimeävät sunnuntaiklassikkonsa täällä.

Till we find our place
On the path unwinding

Lepiksen ideoimassa bloggaajien Sunnuntaiklassikko-sarjassa on tänään teemana reipas pikkujoulumusa, kiitos SusuPetalin, joka on kertonut kaipailleensa svengibiisejä. Asetun (taas, voi ei!) kapinallisen rooliin ja vaadin ehdottomasti myös hitaita kappaleita pikkujouluissa soitettavaksi. Perusteluna on tällä kertaa ikä: eihän sitä näin vanha enää jaksa koko iltaa viettää tanssilattialla pomppimalla kuin kenguru.

Valitsemani biisin voi vallan mainiosti soittaa vaikkapa illan viimeisenä antamaan lohtua kaikille väsyneille ja elämässään eksyneille. Koskettimet ovat hallussa ja sointi kohdallaan tässä juutuubista poimimassani videossa, jossa Elton John tulkitsee Turkin Ephesusissa taltioidussa konsertissa alun perin Leijonakuningas-elokuvaan säveltämänsä laulun Circle of Life.

Tämä päivä kuluu toisaalla, enkä valitettavasti ennätä kommentoida muiden sunnuntaiklassikkoja vasta kuin myöhään illalla tai maanantaina. Siihen asti menoa siivittää Sir Johnin ”Aina uuteen käy tie elämän…

Tämänkertaisen sunnuntaiklassikon levytti alun perin Betty Everett, mutta todellisen hitin siitä teki Linda Ronstadt. Jäin miettimään, onko soveliasta soittaa You´re No Good näin isänpäivänä, mutta tosiasiahan on, etteivät kaikki isukit ole läheskään niin puhtoisia ja kultaisia kuin ensisilmäys antaisi ymmärtää.

Juutuubista poimimani video on peräisin tv-ohjelmasta The Midnight Special, ja artistin esittelee illan juontaja Joce Feliciano. Kolmiminuuttinen pätkä on todellinen memory lane 1970-luvulle: huh, mitkä lahkeet, lameet, tanssityyli ja herrojen pulisongit! Wikipediasta löytyy muuten todella kattava katsaus Linda Ronstadtin urasta. Näin perinpohjaiseen raportointiin en muistakaan vähään aikaan törmänneeni.

Lisää musiikillisia muistoja eli bloggaajien valitsemia sunnuntaiklassikkoja löytyy täältä.