Avainsanaan ‘muisti’ liitetyt artikkelit

Pääoman merkitys

Posted: maaliskuu 12, 2009 in Ajassa
Avainsanat:,

Eräässä helsinkiläisessä dementiakodissa kyseltiin asukkaiden ikää ja ammattia. Onni, 84, ei muistanut ikäänsä, mutta muisti tehneensä töitä, mutta ei muistanut missä ja millaisia. Aino, 87, muisti sen sijaan kirkkaasti, että on 25-vuotias kadunlakaisija. Kustilla, 88, on vielä paras nuoruus edessäpäin, sillä hän kertoi olevansa ”2,5 vee, sekatyömies”.

Tarina on peräisin Minna Lyhdyn kirjoittamasta jutusta Sijoita aivoihisi (Luukkublues nro 1/2009. ss. 13–15). Siinä hän esittelee 10 keinoa pitää aivot terässä, jotta homma pelittäisi loppumetreille asti. Yksi itselleni tärkeä muistutus kikkapussissa on se, että vesi on välttämättömyys myös aivoille. Koska aivotyö kuluttaa nestettä samalla tavalla kuin fyysinen rasitus, vettä pitää juoda pieniä määriä pitkin päivää. Vesi voitelee myös muistia.

Pääkopan merkitys on korostunut kuluneella viikolla, kiitos kansainvälisen Aivoviikon, jonka tarkoituksena on tehdä neurotieteitä tutuksi ja muistuttaa, miten ensisijaisen tärkeää on huolehtia tärkeimmästä pääomastamme. Mikäli sinulla on hetki aikaa, voit testata aivojesi yhden tärkeän osa-alueen, muistisi, tilaa täällä.

Mainokset

Aivojen arkistojen aarteita

Posted: tammikuu 10, 2008 in Sanojen mahti
Avainsanat:, , ,

Jaksan aina ihmetellä, miten muisti toimii. Tällä kertaa hämmästelyn käynnisti työcombomme jäsen, joka ehti siteerata sanatarkasti ainakin viiden säkeistön verran omastakin lapsuudestani tuttua runoa Pallokentällä, ennen kuin muistin ramman pojan tuntemuksia kuvanneen tekijän nimen: Uuno Kailas. Herregud, miten paljon aikaa onkaan siitä, kun minäkin tankkasin kerta toisensa jälkeen samaa runoa! Niinhän ennen tehtiin: runot ja laulut opeteltiin ulkoa, by heart kuten englantilaiset sanovat. Minusta se on viehättävä sanonta, joka antaa opeteltaville asioille erityisen merkityksen siksi, että ne tallennetaan sydämellä.

Ulkoa oppimisen hyödyistä, iloista ja metodeista kirjoittaa elämäkertakirjoittaja Anna Beer –> The Guardian -lehden kirjallisuusblogissa. Hän kertoo Elizabet I:stä, joka ennen kuningattareksi kruunaamistaan joutui viettämään jonkin aikaa vankeudessa Towerissa. Noina hetkinä prinsessa sai lohtua ja voimaa muistellessaan pyhiä kirjoituksia ja maistellessaan niiden antia sana sanalta. Yksi tärkeimmistä elämänohjeista, jonka olen saanut ystäväni äidiltä, liittyy samaan asiaan. Hän kannusti lähtemään rohkeasti maailmalle ja perusteli matkustamista sillä, että ”ihmiseltä voidaan viedä kaikki muu, vaan ei muistoja”.

Muistojen merkitystä pohtii kauniisti myös näyttelijä Hannu-Pekka Björkman esseekokoelmassaan Valkoista valoa (Kirjapaja, 2007). Hän kertoo Pohjanmaalla lapsuudessaan sisäistämistä kuvista, joihin latautunut emotionaalinen voima on perusta luomistyölle: ”Huomaan muuttuneeni, ehkä paljonkin, mutta lapsuudesta nousevat kuvat eivät muutu. Ne värittyvät ja elävät omien salaisten lakien mukaan. Vääntyneitten latojen mustat suuaukot, kiurut, jotka karkasivat laulaen korkeuksiin, kaukaisten soitten ruskeaa vettä kuljettava joki, ja valo, joka huuhteli pellot iltaisin, kaikki tuo on rakkaampaa kuin monet aikuisuuteni vaikutelmat.”

Runoja, lauluja, kuvia, tuoksuja, makuja — mitä kaikkia aarteita löytyykään aivojeni arkistoista. Rakkaasta muistosta on kyse nytkin, kun siirryn blogien ääreltä takaisin työtehtävien pariin hyräillen Pikkuoravien tahdittamana yhtä lapsuuteni lempilauluista: ”Hei kuu-ukko, ei pidä sinun sureman. Tämä rakettimme hetkessä valmistuu ja sen määränpää on kuu!”

Lisäys klo 11.30
Aivoista, tästä ihmeellisestä apparaatistamme, kirjoittaa myös tekstiilitaiteilija Sue Lawty. Teksti löytyy —> Marja-Leena Rathjen blogista.

Hypistelin koko eilisillan aarretta ja reitti unien maailmaan kävi koko ajan hankalammaksi, kun silmät ahmivat väkeviä tarinoita, vietteleviä säkeitä, herkullisia piirroksia, yllättäviä tiedonjyviä, dadaistisia kollaaseja ja pysäyttäviä ajatuksia. Pidin käsissäni uusinta Säröä, jonka kätilöistä olen yksi, ehkä se ylpein.

Toimitussihteeri minussa ei uupunut sekään, vaan etsi sivuilta herkeämättä logiikka- ja lyöntivirheitä, huomiotta jääneitä mokia. Ylpeyteni paisui aina vain, sillä löytämieni erheiden määrä on toistaiseksi kovin, kovin vähäinen. Koska kyse on painotuoreesta lämpimäisestä, en pysty vielä linkittämään uuden numeron esittelysivulle, mutta vihjerypäs tosi tuhdin lehtemme sisällöstä löytyy —> täältä.

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Lisäys 29.10.
Nyt painotuore lehti sisällysluetteloineen löytyy myös Särön nettisivustolta. Katso ja ihmettele, mistä kaikesta —> uusin numero <— kertoo.

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

Kas, kuka siellä kyselee: mikä ihmeen Särö? Pidänpä siis pienen infotuokion.

Pääkallopaikan koordinaatit ovat 60°23′35″N, 25°39′50″E eli maantieteellisesti Uuden Itämaan kirjallisuus- ja kulttuurilehden toimitus sijaitsee Porvoossa, tarkemmin sanottuna Taidetehtaalla. Ken on kuunnellut Avanti!n suvisoittoa tehdassalissa, on samalla vieraillut naapurihuoneistossamme. Päätoimittaja Mark Mallonin henkiin puhaltama lehti on virvoittava elämysten saari nykyisten henkilön palvontaan/nöyryyttämiseen keskittyvien ja pintaraapaisuja tarjoavien kertakäyttöjulkaisujen joukossa. Kuten Mark ensimmäisen numeron (1/2006) pääkirjoituksessaan kiteytti: ”Ainoa toiselle ihmiselle välittämisen arvoinen asia on harharetki sattumaan.

Minulle sattuma on aina merkinnyt tietä uuteen ulottuvuuteen, niin myös Särön kohdalla. Miten elähdyttävä kokemus onkaan ollut tämä elämäni tuorein aivomyrsky, joka palautti jo hiipumassa olleen intohimoni lehtien tekemiseen. Olen kerta kaikkiaan niin kyllästynyt nykymedian formaattiajatteluun; siihen, että suunnittelukokouksissa lyödään lukkoon jo kuukausia aiemmin tulevien lehtien anti ja juttujen sisältö. Tarkat näkökulmavalinnat ja taittopöydän ääressä luodut esteettisesti kauniit ja ennen kaikkea virheettömät visuaaliset kokonaisuudet eivät salli yllätyksiä, pienintäkään poikkeamaa. Käytännössä rikkeettömän illuusion luominen rajaa todellisen, sen rosoisen ja rumuuttakin sisältävän ja toisaalta maailmanmenoon kantaa ottavan ja aatteellisen elämän koreiden julkaisujen ulkopuolelle.

Nykymediaa riivaa myös toinen rajoittuneisuus, tunteisiin keskittyminen. Kun Kari Heiskanen ohjasi viime talvena Helsingin kaupunginteatteriin Bertolt Brechtin Kerjäläisoopperan, hän antoi ensi-illan edellä haastattelun Aamulehdelle (20.1.2007). Vaikka Heiskanen puhuu teatterista, ajatuksen voi laventaa koskemaan myös mediaa: ”Kaikki eivät halua turtua tunteellisiin tarinoihin vaan nauttivat siitä, että näytelmä kyseenalaistaa totuttua ja haastaa ajattelemaan.

Samasta asiasta on puhunut näytelmäkirjailija Laura Ruohonen. Enemmän kuin ihmisten väliset suhteet, häntä kiinnostavat ihmisten käsitykset ja ideat, heidän tapansa nähdä maailma: ”Tunteet ovat tärkeitä, mutta kaiken keskittäminen niihin on kapea, joskin tällä hetkellä sangen muodikas tapa. Se, ketä ihminen rakastaa tai miten hän kuvailee rakastelemista, on kuitenkin vähemmän intiimiä kuin se, että hän paljastaa jonkin hyvin henkilökohtaisen ajatuksensa maailmasta. Parhaimpia ja samalla ujostuttavimpia hetkiä näyttelijöiden kanssa ovat olleet ne, kun on uskallettu paljastaa toiselle pitkään hellitty muisto tai ajatus. Siinä päästää toisen ihmisen sisälleen hyvin intiimillä tavalla.

Uusinta Säröä (nro 2-3/2007) lukiessani tiedän, etten ole mietteineni yksin. On iso joukko väkeä, joka ammentaa elämänsä sisällön jostakin muusta kuin A-, B-, BB- ja Ö-luokan julkkisten romansseista, lemmenleikeistä ja on/off-suhteista. Nautin saada lukea emeritusprofessori Yrjö Varpion paneutunutta ja kymmenin tiedonjyvin ryyditettyä tekstiä Väinö Linnasta. Juttu sisältää myös erään Linnan ajatelman ajasta, mihin olen kerta kaikkisen ihastunut: ”Mikä on nykyhetki? Pieni pala arkea, joka katkaisee iankaikkisuuden molempiin suuntiin jatkuvan juhlan.

Olen myös saanut tutustua Jouko Sirolan matkassa setukaiseepoksen saloihin ja hämmästellyt Anja Hyvösen johdolla pitsien mytologiaa. Kalliomaalausten historiasta ja merkityksestä minua valaisee liuta alan huippuasiantuntijoita: Pekka Kivikäs, Antti Lahelma, Timo Miettinen ja Juha Pentikäinen. Enkä voi kuin ihailla runoilija Jyrki Kiiskistä, joka analysoi säkenöivästi muistojen sijaa runoissaan. Sanojen lisäksi minua hellivät Sanna Saastamoisen ja Ari Talvilan taiten tekemät kuvitukset ja kuvataiteilija Sándor Vályn dadaistiset kollaasit.

Tiedän, olen onnekas. Mutta tämän onnen tahdon jakaa. Jep, ja nyt alkaa ponteva markkinointiosuus. Sukella —> tänne, niin voit tilata Särön itsellesi. Jos ensin haluat hypistellä aarretta omissa käsissäsi, etsi Helsingin Kirjamessuilta Rosebud Books Oy:n osasto (uusi yhteistyökumppanimme). Sieltä löydät Johanna Muurisen, energisen säröläisen, joka luotsaa sinut maailmaamme. Älä enää aikaile!

Unohtamisen lahja

Posted: kesäkuu 5, 2006 in Mietteitä
Avainsanat:, ,

Kuten usein viikon alussa, tänäkin aamuna selasin kalenteriani ja puntaroin tulevia työtehtäviä ja sovittuja velvollisuuksia. Muistanko kaiken? Ja kuten niin usein ennenkin, erään päivän kohdalla epävarmuuteni alkoi kasvaa. Merkinnöistäni puuttui selvästikin jotakin – mutta mitä?

Uudessa Yliopisto-lehdessä (7/2006) pohditaan muistamista ja siihen vaikuttavia tekijöitä: aivojen toimintamekanismeja, unta, stressiä, ruokavaliota, ikää. Muistin on yleisesti uskottu heikentyvän vanhenemisen myötä, mutta kyse saattaa olla myös asenteesta. Mikko Puttosen kirjoittamassa jutussa Helsingin yliopiston psykologian laitoksen tutkija Virpi Kalakoski kertoo tutkimuksesta, jossa eri-ikäisten naisten piti muistaa eräs kertomus.

Tarinan kertominen sanatarkasti tuotti ikääntyneille selvästi enemmän vaikeuksia kuin nuorille, mutta kun tehtäväksi annettiin kertoa kyseinen tarina jollekin lapselle, erot hälvenivät: ikääntyneiden muisti toimi lähes yhtä hyvin kuin nuoremmilla. Kalakoski selittää ilmiön mielekkyydellä. Hänen mukaansa ikääntyneillä ei ole nuorten kaltaista halua osoittaa ja testata muistiaan, mutta kun muistamisella on jokin mielekäs tehtävä, vanhatkin motivoituvat.

Olen usein miettinyt muistin merkitystä. En usko, että ihmisen tarkoituksena on muistaa kaikkea kokemaansa pahaa, murhetta ja vastoinkäymisiä. Päinvastoin, kielteisten asioiden jatkuva märehtiminen tekee vain katkeraksi ja kyyniseksi. Siksi meille on annettu unohtamisen lahja. Näin sanoessani jään tietenkin miettimään alkaneen viikon velvollisuutta, jonka olen unohtanut. Kalakoskea vapaasti soveltaen jokin minussa on jo näemmä päättänyt, ettei kyse ole kovin mielekkäästä asiasta. Hmm.