Avainsanaan ‘Lavonen’ liitetyt artikkelit

Suunnistin viime sunnuntaina Sastamalaan, tarkemmin sanoen Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoon, sillä halusin nähdä omin silmin Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan tekemät maalaukset. Kirkon piha oli täynnä autoja, ja lisää pyrki joukkoon. ”On se mukavaa, että ihmiset tulevat katsomaan tällaista eikä vain sitä huuhaata”, kommentoi itseäni nuorempi nainen kävellessäni pääovelle johtavaa hiekkatietä. Hän oli jo nähnyt teokset ja oli selvästi vaikuttunut niistä.

Kieltämättä hämmästyin, millainen väenpaljous teputti eestaas kirkon käytävillä ja parvekkeella. Lähes kaikilla oli kamera, ja kuvia otettiin kaikista mahdollisista kulmista. Vaikka tunnelma oli lähes tulkoon basaarimainen, kirkon lumoa se ei hälventänyt. Oli aurinkoinen päivä, ja ikkunoista lankeava valo sai uutuuttaan hohkaavat puiset penkit, turkoosilla maalatut kaiteet ja pylväät sekä maalaukset suorastaan loistamaan. Kirkko oli kaunis kuin koru.

Mikään helppo nakki Lavosen ja Rauhalan yhteistyönä toteuttama kokonaisuus ei ole. Varsinkin Rauhalan teoksissaan käyttämä symboliikka ei välttämättä avaudu kaikilta osin, vaikka kuvien innoittajat ja aiheet — Luomiskertomus, Paratiisi ja Syntiinlankeemus — ovat katsojille pääosin tuttuja. Kirkossa jaettu kirjallinen materiaali paljastaa Rauhalan sukeltaneen tähänkin työhön tutkijan pedanttisuudella: jokainen yksityiskohta on perusteltu. Pidän myös hänen periaatteestaan olla kuvaamatta ihmistä (näkyvissä ovat ainoastaan jalanjäljet), koska Paratiisissa keskeistä ovat nimenomaan luonto-, eläin- ja kasviaiheet. Toisenlaisiakin ääniä on kuultu. Sastamalan kaupungin sivustolla eräs kommentoija on sitä mieltä, että ”peurat ja pääskyset ja muut vaikuttavat Pikkukakkosen lavasteilta, uskottavuus puuttuu”.

Lavosen teoksia kyseinen arvostelija ei kommentoi. Ehkä taiteilijan kuvaamat aiheet — Pietari, Paavali, evankelistat, enkeli, Taivaan portin avain sekä 20-osainen Ristin tie — vastaavat paremmin hänen näkemystään siitä, millaista kuvastoa kirkoissa kuuluisi olla. Itse lumouduin myös Lavosen kädenjäljestä. No, myönnetään ääneen (ja tämän blogin lukijat tietävät jo entuudestaan), että pidän Kuutti Lavosen tuotannosta hirmuisesti. Hänen teoksensa ovat syvästi inhimillisiä, ja niissä on ”impressionistisia tuiverruksia ja hulmahduksia”, kuten Tiina Nyrhinen on ilmaissut taiteilijasta tekemässään haastattelussa (Grafiikanlehti 2005, ss. 10–11). Myös Ristin tien väki näyttäytyy paikoin jopa raaoin vedoin, maalauksista henkii suuri kipu, tuska ja hätä. Poissa on kaikki turha hymistely ja kiiltokuvamainen ote, jolla Jeesusta niin usein kuvataan. ”Uskon taiteen voimaan. Se on rinnakkainen kieli”, Kuutti Lavonen sanoo omassa lyhyessä kirjallisessa selostuksessaan. Niin totta, niin totta.

Summa summarum: käykää katsomassa kirkkotaiteen uusinta helmeä. Aukioloajat löytyvät täältä.

”Kuolema ei ole elämän päätepiste, vaan kaksoispiste”, sanoo Osmo Rauhala tässä Valokuvaamo Studio -86:n tekemässä kymmenminuuttisessa videossa, jossa Rauhala ja Kuutti Lavonen kertovat Tyrvään Pyhän Olavin kirkon sisätiloihin tekemistään maalauksista. Kaksikko taustoittaa kiinnostavalla tavalla teosten maailmaa ja omia valintojaan.

Mustan karitsan enkelit

Posted: tammikuu 24, 2008 in Arjen ilot, Kuvataide
Avainsanat:, , ,

Aurinkoa minun on kiittäminen kolmesta upeasta visuaalisesta kokemuksesta. Tarkoitukseni oli koluta viime sunnuntaina Matkamessujen anti ja kantaa kotiin kilokaupalla esitteitä, joiden äärellä olisi rattoisaa suunnitella tulevia reissuja. Mutta kun kirkkautta hohkaava tulipallo kiipesi taivaankantta pitkin ja kirpeä tuuli puhalsi pilvet Helsingin yltä muille maille, ajatus väkeä ja hikeä vellovasta sisätilatapahtumasta alkoi tuntua yhä tympeämmältä. Onneksi takataskusta löytyi suunnitelma B: taidegalleriakierros.

Mutta ensin oli päästävä Kaivopuistoon, josta avautui huikea näky. Vapaana aaltoileva meri heijasti peilin tavoin taivaan syvän sinen, ja katse kulki aina vain kauemmas valon terävöittämässä maisemassa. Ilma sikisi kevään tuoksuja, ja poikkeuksellinen sää oli sekoittanut myös rantapuuhun lennähtäneen talitintin, joka kupu piukeana luritti taukoamatta serenadiaan.

Galleriakierrokselta poimin kaksi tähän vinkiksi, Tapani Mikkosen –> näyttelyn Galleria Krista Mikkolassa ja Kuutti Lavosen maalauksista ja grafiikkateoksista koostuvan Lapsi kuljettaa -näyttelyn, jonka näin Annantalossa, mutta joka on nyttemmin siirtynyt Itä-Helsingin kulttuurikeskus Stoaan.

Kriitikko Paula Holmila hehkuttaa Uuden Suomen sivustolla Mikkosen näyttelyä, eikä syyttä. Itse ihastuin taiteilijan Asetelma-teokseen niin valtavasti, että hädin tuskin sain itseni revittyä liikkeelle sen ääreltä. Teoksesta ei valitettavasti löydy kuvaa, ja toisaalta hyvä niin. Nettiversio ei ikinä kykene toistamaan maalauksen alkuperäistä voimaa ja liekehtiviä värejä.

Toinen kierroksen helmi vei minut enkeleiden luo. Olen aina pitänyt Kuutti Lavosen tiettyä luonnosmaisuutta ja samanaikaisesti vahvaa, mystistä tenhoa sisältävistä töistä. Hänellä on lempeä viiva, niukat mutta tarkoin harkitut värit ja ennen muuta kyky taltioida tunteet — kaiho, suru, rakkaus, tuska — teoksiinsa. Itseään mustaksi karitsaksi kutsuva Lavonen kertoo Tiina Nyrhisen artikkelissa Ripaus vaikeuksia, aavistus ratkaisua (Grafiikanlehti, 2005, ss. 10-11), ettei hänen enkeli-innostukseensa liity mitään uskonnollista heräämistä, vaan taiteilija on löytänyt niistä vastakaikua omalle barokin kaipuulleen. Kiinnostavaa ja jotakin hyvin koskettavaa on mielestäni siinä, miten Lavonen on antanut enkeleille samat ikävaiheet kuin ihmisille: lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden vuodet ja vanhuuden.

Aune Laaksosen taidesäätiön ja Joensuun taidemuseon kokoelmista koottu näyttely on esillä Stoassa 10.2. saakka. Omaksi suosikeikseni nousi kaksi teosta, lumoava Toivo sekä suorastaan häkellyttävän ankara, punaisella värillä tehokkaasti korostettu Barabbas. Kenellä on asiaa Itäkeskukseen, piipahtakoon samalla enkeleiden luona. Visiitti on sen väärtti, lupaan sen.