Avainsanaan ‘kuolema’ liitetyt artikkelit

Työt, ystävät ja harrastukset ovat täyttäneet viime aikoina päiväni niin tehokkaasti, etten ole juurikaan ehtinyt päivittää blogiani. Enkä liikoja runoile nytkään, vaan vinkkaan kävijöille kiinnostavista teksteistä. Idean kopioin Jarkko Tontin Kirjaamosta.

Miksi ”normaali” kuolema koetaan järkyttävämpänä tai kauhistuttavampana kuin väkivaltainen viihdekuolema? Tarja Heiskanen lainaa Philippe Ariesia ja muistuttaa kuoleman kesyttämisestä: kun se on poissa silmistä, sitä ei tarvitse ajatella.

Kyborgit ovat jo keskuudessamme, väittää tulevaisuustutkija Mika Mannermaa. Visa Kurki on kartoittanut, millaiseksi ihminen muuttuu.

”Eikö joukkolynkkaamisten pitäisi olla menneisyyttä” kysyy Pasi Lampela.

Ekoteologi Pauliina Kainulainen uskoo, että luonnon menetetty pyhyys voidaan saada takaisin.

Mainokset

Tiilimuurin merkitys

Posted: maaliskuu 17, 2008 in Arjen ilot, Meemit ja kiertikset
Avainsanat:, , , ,

Olen tänä vuonna jo pariinkin otteeseen pohtinut intuition, kohtalon ja unelmien roolia. Nyt palaan aiheeseen jälleen, sillä Carpe diem -rannekorun lahjoittanut ystäväni meilasi linkin The Wall Street Journal -lehden verkkopalvelun videoon, jonka sisältö sai ainakin minut hetkeksi miettimään elämäni tärkeimpiä arvoja.

Videon päähenkilönä on Pittsburghissa sijaitsevan yliopiston, Carnegie Mellon Universityn, 47-vuotias professori Randy Pausch. Häntä pyydettiin pitämään luento sarjassa, jonka ideana oli välittää kuulijoille tärkein anti: Mistä haluaisit puhua ihmiskunnalle, jos kyse olisi elämäsi viimeisestä luennosta? Pauschille kysymys ei ollut retorinen, sillä hänellä on diagnosoitu haimasyöpä. Elinaikaa lääkärit ovat luvanneet 3-6 kuukautta.

Mistä siis Pausch tahtoi luennoida? Siitä, miten voi saavuttaa lapsuusajan unelmat. Koskettavinta videossa on se lämminhenkinen huumori, jolla Pausch kertoo muun muassa omasta lapsuudestaan, haaveistaan, kokemuksistaan sekä siitä, miten suhtautua kanssaihmisiin. Samalla selviää, mikä on tiilimuurin merkitys. Jeff Zaslowin toimittama videoinsertti kestää 4:40 minuuttia. Lyhyt aika, jos minulta kysytte. Pauschin luento kokonaisuudessaan löytyy —> täältä.

Kuolema teki minusta intohimoisen eläjän.” Isä Mitron sanat nousivat mieleeni lukiessani Celian merkintöjä. Hän on viime päivinä pohtinut kuolemaa ja päättänyt muun muassa luovuttaa elimensä toisten ihmisten sairauden hoitoon kuolemansa jälkeen.

Olen joutunut kohtaamaan kuoleman varsin usein. Olen joskus leikkimielisesti todennut, että viikatemies on tanssinut ympärilläni ja lakaissut väkeä tieltään kuin naapurin talonmies viikonlopun tupakantumppeja. Kepeän heiton taakse kätkeytyy suuri totisuus, kuten toivon jokaisen tätä lukevan ymmärtävän.

Mutta takaisin Isä Mitroon, Helsingin ortodoksisen seurakunnan pastoriin, joka rakastaa keskustella elämän kaikista ihmeistä ja ilmiöistä. Tapasin hänet työn merkeissä, aiheena olivat elämän käännekohdat. Yhdestä asiasta olen hänen kanssaan prikulleen samaa mieltä: kuolemaan ei voi suhtautua hyväksyvästi ellei ole sitä ennen elänyt täydesti, tai ainakin halunnut yrittää elää täydesti. Juuri sitä tarkoittaa usein toistettu sanapari, carpe diem!

Kuoleman kylmyys paljasti elämän lämmön

Vaikka papin ammatti oli ollut Isä Mitron haaveena lapsesta asti, lopullinen ratkaisu yllätti hänet itsensäkin. Hämmästyttävää oli myös työhön kätkeytyvä suuruus, elämän ja kuoleman mysteerit.

– Papin poikana luulin tietäväni tästä työstä kaiken, mutta pian tajusin, etten oikeastaan tiennyt mitään. Luulin tuntevani myös kuoleman, olinhan nähnyt satoja vainajia kasvoista kasvoihin, mutta toimittaessani ensimmäistä hautaustani tavallaan kohtasin kuoleman ensi kerran.

– Ortodoksisessa hautaustilaisuudessa arkku on avoinna, ja on tärkeää saada koskettaa ruumista, kuolemaa. Muistan yhä hetken, kun hautasin sukuni vanhimman naisen. Ruumista koskettaessani tunsin kylmyyden, ja hätkähdin. Tajusin koskettaneeni samalla itseäni, omia ahdistuksen tunteitani ja pelkojani. Mutta juuri tuo kuoleman ehdoton kylmyys paljasti minulle elämän lämmön.

Isä Mitro sanoo, että kokemus muutti oleellisesti hänen suhtautumisensa kuolemaan.

– Olin siihen asti aina sanonut, ettei kuolemaa pidä pelätä, mutta ruumiin koskettaminen synnytti minussa uudelleen kuolemanpelon. Se oli kuitenkin positiivinen ja rakentava kokemus, sillä saatoin tunnustaa, että kuolemanpelon vuoksi minulla on entistä suurempi rohkeus elää. Juuri kuolema teki minusta intohimoisen eläjän.

– Nyt ymmärrän, mitä opettajani, vanhat kirkkoisät, tarkoittivat vastatessaan heidän elämänhaluaan koskeneeseen kysymykseen. Salaisuutena oli ikiaikainen totuus: muisto kuolevaisuudesta pakottaa elämään. Kuolemankokemukseni jälkeen olen herkistynyt tuntemaan ihmisten lämmön ja läheisyyden. Minulle on tullut myös valtavan tärkeäksi saada halata ja koskettaa ihmisiä.

Isä Mitro kertoo eläneensä kuoleman kanssa neljän ja puolen vuoden ajan, kun hän hoiti sairasta äitiään.

– Kohtasin kuoleman päivittäin, jopa niin, että tulin lähes täysin tutuksi sen kanssa. Näin kuolema paljasti jälleen uudet kasvonsa. Lopuksi minun huolenkantoni ja äitini koko elämän mittainen odotus sai täyttymyksensä, kun kuolema antoi hänelle lopulta armollisen rauhan, hän sanoo.

– Kuolemaan ei voi suhtautua hyväksyvästi, ellei ole sitä ennen elänyt täydesti, tai ainakin halunnut yrittää elää täydesti. Nykyään uskallan jopa sanoa, että kuolema on tehnyt minut vahvaksi, koska se lahjoitti minulle elämän.

Teksti on julkaistu aiemmin Kotilääkäri-lehdessä nro 10/2006.

Mestari on mennyt

Posted: heinäkuu 30, 2007 in Kulttuurin kentällä, Rainat
Avainsanat:,

Tätä toki osattiin jo odottaa, mutta silti tieto ohjaaja Ingmar Bergmanin kuolemasta hiljensi. Teatterin ja elokuvan mestarin elämäntyö löytyy —> täältä.