Avainsanaan ‘kulttuurivienti’ liitetyt artikkelit

Kulttuurin rahoitus ja kulttuurivienti ovat puhuttaneet viime aikoina vahvasti: millaista kulttuuria ja taiteenalojen teoksia tehdään ja viedään ulkomaille, tekevätkö ne oikeutta Suomi-kuvalle ja miten vienti käytännössä toteutetaan?

Olen itsekin joutunut pohtimaan asiaa lähinnä teatterin ja näytelmäkirjallisuuden näkökulmasta työstäessäni seuraavan Teatteri-lehden juttuja. Mitä syvemmälle aiheeseen olen sukeltanut, sitä suuremmaksi on kasvanut pelkoni siitä, että kulttuurivientiin liittyvä ylätason hallinnon ja väliportaan toimijoiden osuus kasvaa vaikeuttaen entisestään varsinaisten tekijöiden, taiteilijoiden, työntekoa ja toimeentuloa.

Kulttuurivientiin liittyy myös olennaisesti kysymys ”hovikelpoisuudesta” eli siitä, kuka määrittelee, millainen taide tai kulttuuri on soveliasta tai kyllin arvokasta. Vaarana on toisaalta snobismi, toisaalta tasapäistäminen ja tuttuun & turvalliseen nojautuminen. Mutta taipuuko aito, villi taide vientituotteeksi? Ja keitä taiteella oikeastaan tavoitellaan?

On liikuttavaa huomata, että samaa asiaa on pohdiskellut yli sata vuotta sitten muun muassa Vincent van Gogh, taiteilija Jumalan armosta — tai siitä huolimatta:

Kansa ilman taidetta on epäinhimillinen kansa. Siksi meillä on luotava kansanomaista taidetta. — Ei tuota hienoa ja kallista jota lornjettien läpi katsellaan salongeissa — ei, jokaisella kadulla pitää olla maalarinverstas… Ateljeen on oltava elävä paikka… Niinkuin vanhoilla hollantilaisilla — työläiset tulevat sisään istuskelemaan — ja sanovat: tule meille koristamaan kamarimme — tai: maalaapa kuva eukostani.

Paradoksaalista ja surullista on tietenkin se, että Vincent van Goghin kaltainen mestari eli suuressa köyhyydessä lähes koko elämänsä ajan, mutta nykyään hänen teoksillaan tehdään rahaa läjäpäin, kuten linkin toisessa päässä oleva sivustokin todistaa.

Lisäys klo 12.30

Elämäni kivet -kirja on päässyt Mikkelin kaupunginkirjaston Top 4 -listalle. Jihuu!

TV1:n sunnuntain pääuutislähetys kertoi Cannesissa avautuneista kansainvälisistä musiikkiviennin Midem-messuista. Koska Suomen isännöimistä avajaisista ei ymmärrettävästi ollut vielä saatavilla aineistoa, toimitus oli nostanut insertin näkökulmaksi pohdinnan siitä, millaista kulttuurivientiä verorahoilla pitäisi tukea. Keskittyykö opetusministeriön uusi kulttuurivientiyksikkö tukemaan vain kaupallisesti menestynyttä kulttuuria? Puheenvuoron sai mm. Suomen Kansallisteatterin pääjohtaja Maria-Liisa Nevala, joka muistutti kulttuurivientiyksikön lisäävän byrokratiaa ja näin nielevän rahaa jo ennestään vähistä varoista.

Puuttumatta nyt varsinaiseen kysymykseen – mitkä taiteen ja luovuuden lajit valtiovallan tulisi ottaa erityistoimenpiteidensä kohteiksi – jäin pohtimaan uutisen ja ennen kaikkea kulttuurivientiyksikön taustalta löytyvää oletusta suomalaisesta, vientiin asti kelpaavasta, kulttuuripääomasta.

On totta, että meillä on komea kaarti lahjakkaita tekijöitä, joiden ammattitaitoa arvostetaan myös kotimaan rajojen ulkopuolella. Erityisen menestyneitä ovat musiikkialan, sekä klassisen että rockin kentän, kasvatit. Enkä ihmettele. Musiikkikoulutuksen taso on Suomessa poikkeuksellisen korkea ja kattava, ja hyvä niin. Viimeksi sitä kehuivat julkisesti Kuusiston muusikkosuvun mestarit TV1:n Iirottelua-ohjelmassa.

Vaan mistä tulevat muiden taiteenlajien vientitykit? Pystymetsästäkö? Se on todennäköisin vastaus jo lähitulevaisuudessa, mikäli kunnat jatkavat kulttuurisektorin toimintamahdollisuuksien supistamista. Myös kouluissa käynnissä oleva valinnaisten oppiaineiden määrän vähentäminen merkitsee useissa opinahjoissa entistä tiukempaa kamppailua nimenomaan taideaineiden – musiikin, kuvataiteen, ilmaisutaidon ja käsitöiden – kesken.

Minusta on jotenkin ristiriitaista se, että yhteiskunnallisen päätöksenteon ylätasolla rummutetaan kulttuurin olevan Suomen seuraava täsmäase vientimarkkinoilla, mutta paikallisella tasolla eli kunnissa toteutetaan markkinalähtöisiä toimintamalleja, jotka tosiasiassa kaventavat kansalaisten (ja eritoten lasten) mahdollisuuksia harrastaa ja opiskella taideaineita. Surullisinta on, Stakesin tutkija Marjatta Bardya lainatakseni, kyvyttömyys nähdä hyvinvointia edistävät taideharrastukset investointeina, syrjäytymistä ja mielenterveysongelmia ehkäisevänä toimintana.