Avainsanaan ‘kritiikki’ liitetyt artikkelit

Postiluukusta tipahti tänään uusin Journalisti-lehti (11/2009), ja kansijutuksi valittu aihe — naistenlehtien ja kosmetiikkafirmojen pyhä liitto — sai minut oitis lukuvauhtiin. Pitkään naistenlehtiin kirjoittaneena olen toki sisäistänyt sen tosiasian, että kauneuteen ja kosmetiikkaan liittyvät jutut ovat lehtien peruskauraa, mutta tällä kertaa jäin aidosti nikottelemaan Meri Valkaman tekstin äärellä.

Syynä olivat päätoimittajien vastaukset. Erityisen ällistynyt olin Olivian päätoimittajan Niina Leinon kommenteista. Lehden mukaan hän on todennut kosmetiikkajuttujen yksipuolista sisältöä ja näkökulmia (lue = tuotteista kirjoitetaan vain myönteiseen sävyyn) aprikoineelle Valkamalle, että ”missiomme on nostaa esiin hyviä asioita. Kritisointi ei sovi konseptiin. Meillä ei ole juttupaikkaa, jossa näin voisi tehdä.”

Halleluja! Pelkkiä tuotteita ylistäviä mainoslehtiäkö tässä maassa nykyään tehdäänkin? Syyttäkää minua naiiviudesta, mutta ihan oikeasti olen tähän asti luullut, että myös naistenlehdissä harjoitettaisiin professionaalista journalismia, jonka olennaisena osana on kriittisyys. Mutta päätoimittajat — Leinon ohella Anna-lehteä luotsaava Emma Koivula sekä Trendin Elina Tanskanen — todistavat toisin. Heidän mukaansa lehden tavoitteena on toimia ”kaverisuosituksena”, kuten Koivula asian ilmaisee.

Ehdotan, että luette Meri Valkaman Samasta tuubista -jutun kokonaan; se kun löytyy myös verkosta. Se panee — taas kerran — pohtimaan, miten todellisuutta (ja totuutta) kaventavaa toimintaa suomalaisessa mediassa yleistynyt formaatti- ja konseptiajattelu onkaan.

Uusimmassa Journalisti-lehdessä (14/2008) on Erik Ahosen erinomainen juttu Suomen tunnetuimmasta rock-toimittajasta ja sarjakuvapiirtäjästä Juho Juntusesta. Parhaiten Juntusen kädenjälki tunnetaan Soundista, jossa hän on toiminut vakituisella pestillä yli 20 vuotta. Sitä ennen hän ehti toimia vuosia lehden avustajana.

Erik Ahosen tekstistä piirtyy esiin friikki-ilmiöistä innostunut mies, jonka työskentelyn kulmina ovat ammattimaisuus, vahva työmoraali ja äly. Itseäni ilahdutti erityisesti se, mitä Juntunen sanoo toimittajan roolista. Gonzojuttuja itsekin kirjoittaneen Juntusen mukaan ”toimittajan pitäisi olla nimensä mukaisesti toimittaja, ei päähenkilö”. Käytännössä se tarkoittaa, että tekstissä keskitytään haastateltavaan puheeseen eikä haahuilla sinne tänne. ”Ärsyttää lukea juttuja, joissa toimittaja kirjoittaa jotain puolivillaista siitä, kuinka hän menee sinne ja tapaa heidät ja sanoo heille ja pälä pälä. Ei minua kiinnosta, meneekö toimittaja johonkin. Menisi suoraan asiaan.”

Juntunen tunnustaa, ettei hän halua enää toimia kirjallisena pyövelinä, vaan on lopettanut levyarvostelujen kirjoittamisen. Kritiikki on tarpeellista, mutta sen kirjoittaminen on taitolaji, jota kaikki eivät valitettavasti hallitse. Juntunen puhuu musiikin kentästä, mutta hänen kommenttinsa pätee mielestäni myös muiden taidelajien arvostelijoihin: ”Soundissakin tietyillä nuorilla toimittajilla on tapana näyttää kovuutensa sillä, että he haukkuvat jonkin suositun bändin. Vituttaa, sillä se on ihan selvästi oman itsensä esille tuomista.

En voisi olla enempää samaa mieltä. Olen toiminut viime vuosina oman toimittajantyöni ohella myös kirjoittamisen opettajana, ja nimenomaan toimittajille olen korostanut, ettei tässä työssä ole tarkoitus egoilla vaan raataa lukijan renkinä ja raportoida, mitä juttujen päähenkilöt — keitä he kulloinkin ovat — ajattelevat, sanovat, tekevät tai jättävät tekemättä. Taitava kirjoittaja sijoittaa mielipiteensä rivien väliin, josta taitava lukija kyllä osaa poimia sen esiin.

Onpa nastaa nähdä, että nuoruuden ihanteeni on edelleen iskussa. Ja nyt teemme pienen aikahypyn 1970-luvulle. Blogini lukijat lienevät jo tietoisia tamperelaisesta menneisyydestäni; Rieväkylään sijoittuu tämäkin muistelo.

Olin 13-vuotias, kun kiinnostuin rock-musiikista. Siihen asti olin kuunnellut kaikkea, mitä radio tuuttasi eetteriin ja kaverit soittivat kasettinauhureillaan, mutta sitten kuulin kappaleen, joka herätti. Näin jälkikäteen ajatellen T. Rexin Telegram Sam oli tyylipuhdasta poppia (videopätkä esittelee myös silloista teinimuotia, oi ja voi), mutta 1970-luvulla Marc Bolanin edustamaa musiikillista linjaa luonnehdittiin glam rockiksi.

Ei kestänyt kauan, kun jo hankin liput ensimmäiseen konserttiin. Bolanin kaltaisia supertähtiä en tietenkään kuvitellut Tampereella näkeväni, mutta kyse ei ollutkaan siitä, vaan halusta sukeltaa löytämääni maailmaan ja kokea musiikki livenä. Ja mikä bändi irrottelikaan Teknillisen opiston salissa? Hurriganes. Kaksi viikkoa myöhemmin istuin ystäväni kanssa Sampolassa kuuntelemassa Tabula Rasaa. Muistan yhä tarkasti molempien konserttien synnyttämän ihmetyksen ja ilon.

Lukutoukka kun olin, hamusin seuraavaksi tekstiä. Opin tuntemaan Soundin ja Musan sekä Englantiin suuntautuneiden kielikurssien ansiosta myös Melody Makerin ja New Musical Expressin. Ravasin myös konserteissa, sillä klubeille en tietenkään päässyt ikäni vuoksi. Koska Tampere oli (ja on mentaliteetiltaan yhä) pikkukaupunki, opin tunnistamaan Manserockin silmäätekevät. Heidän joukkoonsa kuuluivat myös Juntunen sekä Waldemar Wallenius, jotka erään kerran bongasin konsertin jälkeen Tekun aulassa ulos kävelemässä. Päätimme ystäväni kanssa pyytää heiltä nimikirjoitukset.

Kaksikko suhtautui pyyntöön yllättyneesti mutta erittäin ystävällisesti. ”Ihanaa, näillä elän monta vuotta!” huudahdin — älkää kysykö miksi. Mutta rock-herroilla välähti heti: ”Pitkää ikää!” he toivottivat iloisesti nauraen ja kirjoittivat nimensä uudelleen. Journalisti-lehdessä Juntunen nimittää itseään nallekarhuksi helvetistä. Siitä helvetistä en tiedä, mutta nallekarhun piirteet hänessä olivat jo nuorena.

Lasaruksen kohtalon kokenut Uusi Suomi nettiversioineen on herättänyt paljon (blogi)puhetta puolesta ja vastaan. Myös sivustolla olevia blogeja on arvosteltu, ja mm. Jari Lindholm leimaa ne yksiselitteisesti lehtikolumneiksi.

Nimestä viis, tärkeintä lienee kirjoitusten sisältö. Itse luin ilahtuneena Paula Holmilan merkinnän, jossa hän pohtii kriitikon roolia nettijulkaisussa. Sortuvatko viimeisetkin norsunluutornit nyt, kun taiteilijoilla on mahdollisuus osallistua reaaliajassa itsestään, teoksistaan ja kollegoista käytävään keskusteluun? Muutosta, jossa arvostelija putoaa jalustaltaan, Holmila pitää hyvänä. Minua kiinnostaisi tietää, kuka heidät sinne alun perin nosti.