Avainsanaan ‘kirjasto’ liitetyt artikkelit

Tällä viikolla vietetään Pohjoismaista kirjastoviikkoa, mikä näkyi myös omassa lähikirjastossani pyrähtäessäni siellä jälleen eilen. Kirjastoväki oli ottanut vinkeistä vaarin ja tämän vuoden teema – Nainen Pohjolassa – oli esillä monin tavoin. Pääsaliin oli katettu juhlallinen illallispöytä, jossa lautaset oli täytetty naiskirjailijoiden kirjoittamilla teoksilla. Eturuoaksi oli tarjolla runokokoelma, pääruoaksi romaani ja jälkiruoaksi tietokirja.

Itse lankesin toiseen houkutukseen eli ruskeaan voimapaperiin paketoituun yllätykseen. Käytännössä lainasin sian säkissä, sillä näkyvissä oli vain lainauskoodi. Lisäksi pakettien päälle oli liimattu lause tai pari, jotka antoivat osviittaa siitä, millaisesta pohjoismaisen naiskirjailijan teoksesta on kyse.

Idea oli selvästi purrut, sillä hyllyn äärellä parveili vinkkeihin paneutuneita ihmisiä. Selailin tekstejä: ”Värikylläinen kertomus kaipuusta ja rakkaudesta, keskiössä joukko islantilaisia uudessa Meksikossa.” ”Mitä tapahtuu, kun kaikki turvallinen ihmisen ympäriltä katoaa? Kertomus rikoksesta, joka muuttaa koko pohjoisruotsalaisen kyläyhteisön elämän.” ”Eräs kirja ja liikenneonnettomuus herättävät kahden aivan erilaisen ihmisen painajaismaiset muistot ja mullistavat heidän elämänsä.”

Olin päättänyt lainata vain yhden yllätyksen ja pähkäilin pitkään kahden houkutuksen välillä: ”Seitsemän naisen kokemukset ja Tukholman nykypäivä, menneisyys ja tulevaisuus” sekä ”Kerran sanatkin olivat kosketuksia, läsnäolon airueita, luo tulemisen liikettä – vahva suomalainen tarina”.

Jälkimmäinen voitti – siitäkin huolimatta, että olin ensin ajatellut tutustua jonkin naapurimaan kirjailijaan. Mutta maisteltuani houkutussanoja tarpeeksi pitkään en voinut enää laskea pakettia käsistäni. Ja mitä löytyikään sisältä: Eila Kostamon Kosketus (WSOY, 1999). Olen lukenut häneltä aiemmin vain yhden teoksen, vuonna 1997 ilmestyneen Heloïsen taivas, joka kertoo abbedissa Heloïsen rakkaudesta ja elämäntyöstä. Se oli hieno sukellus keskiajalla eläneen naisen maailmaan, elävästi kirjoitettu ”tutkielman ja näytelmällisen romaanin mielenkiintoinen risteytys”, kuten teoksen Helsingin Sanomille arvostellut Anne Fried sitä aikanaan luonnehti.

Kostamon ajatuksiin kustannustoimittajan näkökulmasta olen sen sijaan tutustunut vastikään, sillä Katja Voutilainen on haastatellut häntä uusimpaan —> Säröön. Kostamo lienee suomalaiskirjailijoista ainoa, jota on lapsuudessa toistuvasti peloteltu kollegalla. Skåneen sotalapseksi joutunutta Kostamoa pidettiin kurissa sangen erikoisella uhkauksella: ”Ole kiltisti tai Strindberg vie sinut!”

Palaan Kosketuksen maailmaan myöhemmin.

Mainokset

Kotona lainassa

Posted: syyskuu 14, 2007 in Kirjallisuus
Avainsanat:,

Luen parhaillaan Helena Anhavan kirjaa, jossa hän sukeltaa menneisyyteensä ja tuo sieltä lukijalle lahjaksi elävästi ja ajoittain jopa hämmästyttävän tarkasti piirrettyjä tuokiokuvia. Jo kirjan nimi on viehko ja monimerkityksellinen: Toimita talosi (Otava, 2006). Anhava kertoo nimen tulevan isänsä usein käyttämästä ilmaisusta, jonka alkuperä löytyy Raamatusta. Profeetta Jesaja ennusti Hiskialle kuolemaa ja käski tämän toimittaa talonsa.

Kuten Anhava selittää, käskyn voi tulkita koskemaan aineellisen omaisuuden tai henkisen taakan selvittämistä. Sitä kirjailija nyt tavallaan tekee, käy läpi mennyttä ja selvittää välejään eletyn elämän ja maailman kanssa. Palaan kirjan tunnelmiin ja synnyttämiin aatoksiin vielä myöhemmin blogissani — olen lukenut vasta kolmanneksen — mutta tänään Anhava nivoi minut, tosin tietämättään, osaksi kirjaansa.

Sodan jälkeen, 1940-luvun lopulla neiti Pohjanpää työskenteli kirjastotutkintoa varten harjoittelijana Ylioppilaskunnan kirjastossa. Kirjaston kerrosten välillä toimi hidas ja koliseva hissi, joka kuljetti yläkerroksiin lainaustoiveita sisältäviä lappusia, ja alas palasi toiveiden täyttymys: kirjapinot. ”Usein tuli hyvä olo kun kirjat olivat ”kotona” ja järjestyksessä, sinänsä hassu tunne, lainassahan niitten pitäisi olla kirjaston funktion mukaan”, Anhava kirjoittaa.

En voi olla hymähtämättä. Käsissäni on kirjaston kappale, jota olen odottanut useita viikkoja ja jonka joudun palauttamaan nopeutetussa aikataulussa, Anhavalla kun riittää uskollisia lukijoita. Varauslistan mukaan vie vielä viikkoja, ennen kuin kirja saa vihdoin levätä kotona.

Apetta aivoille

Posted: tammikuu 24, 2006 in Parantava taide
Avainsanat:, ,

Tänään vierähti tunti kirjastossa, ja reppuun päätyi muiden opusten joukossa lähi- ja perushoitajille suunnattu Parantava taide (TJS, 2001). Kahdeksan kirjoittajan artikkeleista koostuva teos on oiva muistutus siitä, ettei taide ole vain pienen eliitin fiini hobby, vaan jokapäiväisessä arjessa nautittava maukas rohto, joka parhaimmillaan vie läsnäolon äärelle ja avaa uusia näköaloja.

Yksi kirjoittajista on Mona Taipale, joka koordinoi Helsingin kulttuurikaupunkivuonna 2000 IIK! – taidetta laitoskoteihin -projektin yhdessä laitosvanhusten kanssa. Hän kertoo yhteistyöstä taidelainaamon kanssa ja vanhainkodin asukkaasta, joka halusi hyvin abstraktin teoksen osaston yhteisiin ruokailutiloihin. Perusteluna oli stimulointi: pitää olla jotakin ajateltavaa ettei laitostu.

Allekirjoitan mielipiteen täydestä sydämestäni. Miten paljon kiinnostavampaa onkaan puida teosta, jonka maailma saa ajatukset lentoon, hämmentää tai jopa raivostuttaa. Usein reaktioon kätkeytyy jokin henkilökohtainen arvoitus tai kipupiste, johon ei itse tohdi kajota. Tai sitten syynä kiukkuun on rimanalitus, tekijöiden lepsuus. Myös taiteessa laatu ja aito palo tulisivat olla olennaisia, elleivät peräti tärkeimpiä nimittäjiä.

Ja nyt putosin pohjattomaan suohon. Miten mitataan taiteen laatu? Kuulen jo mielessäni tutut väitteet kauneus on katsojan silmässä tai hyvä taide on makuasia. Yksiselitteistä vastausta ei tietenkään ole. Eikä tarvitsekaan olla. Laadukas teos on kuin peili, jonka edessä voi arvioida itseään, arvojaan ja maailmankatsomustaan. Mikään reaktio ei ole väärä, jos se on aito.