Avainsanaan ‘journalismi’ liitetyt artikkelit

Postiluukusta tipahti tänään uusin Journalisti-lehti (11/2009), ja kansijutuksi valittu aihe — naistenlehtien ja kosmetiikkafirmojen pyhä liitto — sai minut oitis lukuvauhtiin. Pitkään naistenlehtiin kirjoittaneena olen toki sisäistänyt sen tosiasian, että kauneuteen ja kosmetiikkaan liittyvät jutut ovat lehtien peruskauraa, mutta tällä kertaa jäin aidosti nikottelemaan Meri Valkaman tekstin äärellä.

Syynä olivat päätoimittajien vastaukset. Erityisen ällistynyt olin Olivian päätoimittajan Niina Leinon kommenteista. Lehden mukaan hän on todennut kosmetiikkajuttujen yksipuolista sisältöä ja näkökulmia (lue = tuotteista kirjoitetaan vain myönteiseen sävyyn) aprikoineelle Valkamalle, että ”missiomme on nostaa esiin hyviä asioita. Kritisointi ei sovi konseptiin. Meillä ei ole juttupaikkaa, jossa näin voisi tehdä.”

Halleluja! Pelkkiä tuotteita ylistäviä mainoslehtiäkö tässä maassa nykyään tehdäänkin? Syyttäkää minua naiiviudesta, mutta ihan oikeasti olen tähän asti luullut, että myös naistenlehdissä harjoitettaisiin professionaalista journalismia, jonka olennaisena osana on kriittisyys. Mutta päätoimittajat — Leinon ohella Anna-lehteä luotsaava Emma Koivula sekä Trendin Elina Tanskanen — todistavat toisin. Heidän mukaansa lehden tavoitteena on toimia ”kaverisuosituksena”, kuten Koivula asian ilmaisee.

Ehdotan, että luette Meri Valkaman Samasta tuubista -jutun kokonaan; se kun löytyy myös verkosta. Se panee — taas kerran — pohtimaan, miten todellisuutta (ja totuutta) kaventavaa toimintaa suomalaisessa mediassa yleistynyt formaatti- ja konseptiajattelu onkaan.

En juurikaan vieraile irc-galleriassa, mutta onneksi Tero Hannula raportoi (tänäänkin) keskusteluiden parhaista paloista. Jos haluatte tietää, mitä Kampin ostoskeskuksessa tapahtui vastapuolen näkemyksen mukaan noin viikko sitten, kun kirjailija Arto Paasilinna sähelsi (taas) kännissä ja uhitteli teineille, sukeltakaa saman tien Post Scriptum -blogiin. Kieltämättä Ilta-Sanomien toimittaja olisi voinut perehtyä tapahtumien kulkuun hiukan paremmin…

Uusimmassa Journalisti-lehdessä (14/2008) on Erik Ahosen erinomainen juttu Suomen tunnetuimmasta rock-toimittajasta ja sarjakuvapiirtäjästä Juho Juntusesta. Parhaiten Juntusen kädenjälki tunnetaan Soundista, jossa hän on toiminut vakituisella pestillä yli 20 vuotta. Sitä ennen hän ehti toimia vuosia lehden avustajana.

Erik Ahosen tekstistä piirtyy esiin friikki-ilmiöistä innostunut mies, jonka työskentelyn kulmina ovat ammattimaisuus, vahva työmoraali ja äly. Itseäni ilahdutti erityisesti se, mitä Juntunen sanoo toimittajan roolista. Gonzojuttuja itsekin kirjoittaneen Juntusen mukaan ”toimittajan pitäisi olla nimensä mukaisesti toimittaja, ei päähenkilö”. Käytännössä se tarkoittaa, että tekstissä keskitytään haastateltavaan puheeseen eikä haahuilla sinne tänne. ”Ärsyttää lukea juttuja, joissa toimittaja kirjoittaa jotain puolivillaista siitä, kuinka hän menee sinne ja tapaa heidät ja sanoo heille ja pälä pälä. Ei minua kiinnosta, meneekö toimittaja johonkin. Menisi suoraan asiaan.”

Juntunen tunnustaa, ettei hän halua enää toimia kirjallisena pyövelinä, vaan on lopettanut levyarvostelujen kirjoittamisen. Kritiikki on tarpeellista, mutta sen kirjoittaminen on taitolaji, jota kaikki eivät valitettavasti hallitse. Juntunen puhuu musiikin kentästä, mutta hänen kommenttinsa pätee mielestäni myös muiden taidelajien arvostelijoihin: ”Soundissakin tietyillä nuorilla toimittajilla on tapana näyttää kovuutensa sillä, että he haukkuvat jonkin suositun bändin. Vituttaa, sillä se on ihan selvästi oman itsensä esille tuomista.

En voisi olla enempää samaa mieltä. Olen toiminut viime vuosina oman toimittajantyöni ohella myös kirjoittamisen opettajana, ja nimenomaan toimittajille olen korostanut, ettei tässä työssä ole tarkoitus egoilla vaan raataa lukijan renkinä ja raportoida, mitä juttujen päähenkilöt — keitä he kulloinkin ovat — ajattelevat, sanovat, tekevät tai jättävät tekemättä. Taitava kirjoittaja sijoittaa mielipiteensä rivien väliin, josta taitava lukija kyllä osaa poimia sen esiin.

Onpa nastaa nähdä, että nuoruuden ihanteeni on edelleen iskussa. Ja nyt teemme pienen aikahypyn 1970-luvulle. Blogini lukijat lienevät jo tietoisia tamperelaisesta menneisyydestäni; Rieväkylään sijoittuu tämäkin muistelo.

Olin 13-vuotias, kun kiinnostuin rock-musiikista. Siihen asti olin kuunnellut kaikkea, mitä radio tuuttasi eetteriin ja kaverit soittivat kasettinauhureillaan, mutta sitten kuulin kappaleen, joka herätti. Näin jälkikäteen ajatellen T. Rexin Telegram Sam oli tyylipuhdasta poppia (videopätkä esittelee myös silloista teinimuotia, oi ja voi), mutta 1970-luvulla Marc Bolanin edustamaa musiikillista linjaa luonnehdittiin glam rockiksi.

Ei kestänyt kauan, kun jo hankin liput ensimmäiseen konserttiin. Bolanin kaltaisia supertähtiä en tietenkään kuvitellut Tampereella näkeväni, mutta kyse ei ollutkaan siitä, vaan halusta sukeltaa löytämääni maailmaan ja kokea musiikki livenä. Ja mikä bändi irrottelikaan Teknillisen opiston salissa? Hurriganes. Kaksi viikkoa myöhemmin istuin ystäväni kanssa Sampolassa kuuntelemassa Tabula Rasaa. Muistan yhä tarkasti molempien konserttien synnyttämän ihmetyksen ja ilon.

Lukutoukka kun olin, hamusin seuraavaksi tekstiä. Opin tuntemaan Soundin ja Musan sekä Englantiin suuntautuneiden kielikurssien ansiosta myös Melody Makerin ja New Musical Expressin. Ravasin myös konserteissa, sillä klubeille en tietenkään päässyt ikäni vuoksi. Koska Tampere oli (ja on mentaliteetiltaan yhä) pikkukaupunki, opin tunnistamaan Manserockin silmäätekevät. Heidän joukkoonsa kuuluivat myös Juntunen sekä Waldemar Wallenius, jotka erään kerran bongasin konsertin jälkeen Tekun aulassa ulos kävelemässä. Päätimme ystäväni kanssa pyytää heiltä nimikirjoitukset.

Kaksikko suhtautui pyyntöön yllättyneesti mutta erittäin ystävällisesti. ”Ihanaa, näillä elän monta vuotta!” huudahdin — älkää kysykö miksi. Mutta rock-herroilla välähti heti: ”Pitkää ikää!” he toivottivat iloisesti nauraen ja kirjoittivat nimensä uudelleen. Journalisti-lehdessä Juntunen nimittää itseään nallekarhuksi helvetistä. Siitä helvetistä en tiedä, mutta nallekarhun piirteet hänessä olivat jo nuorena.

Nyt on sitten koettu sekin hetki, jolloin voin todeta kohdanneeni idolini. Nimi lienee kaikille suomalaisille tuttu eikä – ammattini huomioon ottaen – ole valintana kovin yllätyksellinen. Tapasin nimittäin työn merkeissä Yleisradion entisen toimittajan, elokuussa 2006 eläkkeelle siirtyneen Mirja Pyykön. Vitsit, miten ihanaa on saada keskustelukumppaniksi ihminen, jolla on aidosti jotakin sanottavaa!

Muistoni Mirja Pyyköstä ulottuvat kauas. Olin nähnyt hänen toimittamiaan juttuja ruudussa ennenkin, mutta vuonna 1982 Pyykkö teki raportin Helsingin Lastenklinikan osasto 10:n tilanteesta, joka herätti koko kansakunnan. Leukemiaa sairastavista lapsipotilaista kertonut ohjelma rävähti silmille kuin märkä rätti ja paljasti suomalaisessa terveydenhuollossa räikeän epäkohdan. Ohjelman myötä käynnistyi valtakunnallinen keräys, joka tuotti ensimmäisenä vuonna yli 4 miljoonaa markkaa. Lahjoitusten antaminen jatkuu yhä.

Sittemmin Pyykkö tarjoili tv:n katsojille lukuisia yhteiskunnallisesti tärkeitä keskusteluohjelmia, mm. Yöstudio, Miksi juuri hän, 30 markkaa viikossa tuo 30000 työpaikkaa vuodessa, Kuvat jotka muuttivat maailmaa, Maa jonka saimme, Jos, Kansakunnan perilliset.

Syy, miksi nimitän Pyykköä idolikseni, piilee hänen työtavassaan ja -etiikassaan. Arvostan sitä, että hän toimittajana pyrki kerta toisensa jälkeen nostamaan keskiöön tärkeitä mutta usein julkisessa keskustelussa vaiettuja asioita ja yhteiskunnallisia epäkohtia. Mitä pidempään olen itse työskennellyt mediassa, sitä tuskaantuneemmaksi olen tullut yhä pöyristyttävämmäksi muuttuneen huttujuttutehtailun keskellä. Pyykkö myös perusteli näkemyksensä; piirre, jota arvostan suuresti. Ennen kaikkea hän kunnioitti haastateltaviaan eikä alentunut kevyeen kenttävittuiluun, mitä monet besserwisserinä heiluvat nykytoimittajat toistuvasti harrastavat.

Yhdeksi mielenkiintoisimmista työrupeamistaan Pyykkö nimesi Lapsuuteni Suomi -sarjan, jossa eri alojen taiteilijat kertoivat, millainen Suomi oli silloin, kun he olivat lapsia. Sarjan myötä hän kävi läpi vuosikymmenien aikana taltioitua uutismateriaalia ja arjenkuvaa, mikä auttoi tajuamaan menneisyyttä ja ihmisten tapaa ajatella eri aikakausina.

Pyykkö sanoo näkevänsä punaista joka kerta, kun hän kuulee nuorten aikuisten päivittelevän, miten suomalaistoimittajat eivät 1970-luvulla uskaltaneet tehdä sitä saati tätä.

– Näinkö huonosti olemme onnistuneet siirtämään nuorille sukupolville sen ajan uhat ja niin sanotun yleisen ilmapiirin? Yhtä hyvin voidaan kysyä, miksi tällä hetkellä bisnestä ei arvostella eettisin tai moraalisin perustein. Olen varma, että 30 vuoden kuluttua ihmetellään, miksi tämän ajan toimittajat olivat hiljaa eivätkä sanallakaan kritisoineet pelkästään taloudellisin perustein tehtyjä päätöksiä. Ja silloin saavat nykyajan toimittajat selitellä ajan ilmapiiriä.

Pyykkö kertoi selailleensa äskettäin isänsä jäämistöä ja löytäneensä muun muassa sodanaikaisia sanomalehtiä. Jo pikkuilmoituksissa paljastui satuttava todellisuus: ”Annetaan kaksi kuukautta vanha poika hyvään perheeseen”, ”Otetaan puolivuotias kaunis lapsi hyvään perheeseen”.

– Aamulehdessä julkaistiin jatkosodan sytyttyä erään pakinoitsijan kirjeitä rintamalla olevalle pojalleen ja tämän ystäville. Niissä hän rohkaisi heitä, kiitti heitä, kuvitteli heidän elämäänsä. Sarja päättyi, kun pakinoitsijan poika kaatui saatuaan rintamalla ollessaan esikoisensa; lapsen, jota hän ei koskaan ehtinyt nähdä. Millaisia ovat nykypäivän pakinat, tai kolumnit, kuten niitä nykyään kutsutaan? Niissä irvaillaan ihmisille henkilökohtaisista asioista ja yritetään epätoivoisesti löytää keinoja viihdyttää itseämme. On tämä kyllä hirvittävän turhautunut aikakausi.

Lisää legendaarisen toimittajan – adjektiivi on tarkoin harkittu – ajatuksia löytyy -> Kotilääkärin joulukuun numerosta, jonne olen Pyykköä haastatellut. Kipin kapin Ärrälle siitä!

Turkulainen kollegani Kirsi Haapala kertoo blogissaan, miten eräs uusimman Journalisti-lehden (nro 16/2007) juttu jäi kalvamaan häntä. Kyse on Reetta Nousiaisen ja Jussi Tuulensuun kirjoittamasta artikkelista, jossa kaksikko ruotii reippain ottein suomalaisten toimittajien ammattitaitoa ja ampuu samalla alas kymmenen myyttiä loistavista jutuista.

Luin saman jutun, ja kieltämättä se pakotti pohtimaan myös omia asenteitani ja tekemisen tapaani. Vaikka teksti oli kirjoitettu provosoivaan tyyliin, se onnistui siinä mihin itsekin pyrin: herättämään lukijan käymään dialogia jutun tekijöiden ja/tai haastateltavien kanssa. (Provokatiivinen tyyli on vaikea laji, sillä se voi ja usein kääntyykin itseään vastaan.)

Yksi kaksikon torppaamista myyteistä on se, että pitkä ura tuottaisi hyvää journalismia. Vaikka olen itse työskennellyt päätoimisena freelance-toimittajana vuodesta 1984, se ei tee jutuistani laadukkaampia. Pitkään samalla alalla työskentelemisessä on aina vaarana urautuminen ja itsensä toistaminen — ja tämä pätee kaikissa ammateissa. Kokemus auttaa monissa asioissa, muun muassa näkemään asioiden ytimeen paremmin kuin nuorena, jolloin usein antaa liian herkästi näyttävien kulissien ja sälän sokaista itsensä. On kieltämättä häkellyttävää lukea juttuja, joista näkee, miten helposti (nuori) kollega on ollut vietävissä.

Sen sijaan olen eri mieltä Nousiaisen ja Tuulensuun kanssa siitä, millaista on oikea toimittaminen. Heidän määritelmänsä mukaan oikea toimittaminen on ”tietojen luovaa yhdistelemistä ja muuntamista helposti omaksuttavaan muotoon. Tällä ei ole juuri mitään tekemistä romanttisen reportteri-ihanteen kanssa”.

Höpö höpö, sanon minä. On tietenkin sula mahdottomuus määritellä ”oikea toimittaminen”, mutta kyllä minä ainakin liputan vanhan kunnon reportterin työn puolesta. Minusta on käsittämätöntä olettaa, että ”oikeat” jutut syntyisivät vain ja ainoastaan deskityönä — kuten monissa toimituksissa nykyään tapahtuu — ilman, että toimittaja vaivautuu perehtymään aiheisiin omakohtaisesti ja etsimään lisätietoa sekä tosia tarinoita kentältä, sieltä ruohonjuuritasolta.

On kovin helppoa tehdä juttu vaikkapa mielenterveysongelmien räjähdysmäisestä kasvusta pelkkien tilastojen ja mielenterveysalan yhdistysten ja järjestöjen tiedotteiden pohjalta ja ryydittää teksti puhelinhaastatteluina tehdyillä asiantuntijalausunnoilla. Vaatii täysin toisenlaista taitoa ja rohkeutta lähteä katsomaan, mitä tilastot tarkoittavat tosielämässä, ihmisten arjessa. Enkä nyt puhu sosiaalipornon tekemisestä ja traagisilla kohtaloilla mässäilemisestä. Juju onkin siinä, miten pystyy etäännyttämään kokemansa siten, että jutussa säilyvät faktat, aito todellisuuden kuvaus ja kunnioitus kuvauksen kohteina olleita ihmisiä kohtaan.

Journalisti-lehden jutussa kumotaan myös väitteet siitä, että media olisi nopeaa ja luotettavaa saati että jutut olisivat hyvin tehtyjä. Nousiaisen ja Tuulensuun mielestä suomalaistoimittajien tekemä journalismi vilisee virheitä ja väärinymmärryksiä. Tärkeästä aiheesta kirjoitetaan kaksikon mukaan aina pitkästi ja puisevasti. Journalistisen kielen duo leimaa yksiselitteisesti ala-arvoiseksi.

Kärjistäminen on tietenkin ärhäkkä tehokeino, mutta itse pystyn tältä istumalta nimeämään useankin toimittajan, jonka kielenkäyttöä ja näkökulmavalintoja ihailen: Eeva-Kaarina Aronen, Risto Lindstedt, Kaisu Mikkola, Esa Kero, Riitta Pollari, Juha Itkonen, Tuula-Liina Varis, Panu Räty…

Journalistisen kielen rapautumisesta kannattaa kuitenkin olla huolissaan, sillä niin paljon kielivirheitä lehtiteksteissä nykyään vilisee. Itseäni huvitti eilen Iltalehden nettisivuilta lukemani –> uutinen Mick Jaggerista ja Amy Winehousesta. Ingressin mukaan ”Laulajakonkari Mick Jagger pelkää Amy Winehousen päätyvän ennenaikaisesti hautaan, jos hän jatkaa samaan malliin.” Ehkä Jaggerin on syytäkin muuttaa käytöstään, jos vaarana on, että kollega sen vuoksi siirtyy manan maille.

Olen usein joutunut kiistelemään siitä, menettääkö teksti jotakin oleellista, jos siinä on kielioppivirheitä. Tässä asiassa olen järkähtämätön: kaikki virheet syövät uskottavuutta. Jos kirjoittaja ei hallitse yksinkertaisia ja helposti tarkistettavissa olevia kielioppisääntöjä, miten voidaan olettaa, että hän hallitsee käsittelemänsä aihemaailman ts. on ymmärtänyt isot ja vaikeatkin asiat, joista jutussa kirjoitetaan? Virheiden kierrättäminen ei palvele ketään.