Avainsanaan ‘Hotakainen’ liitetyt artikkelit

Aika olla hukassa

Posted: kesäkuu 19, 2008 in Arjen ilot
Avainsanat:, ,

Suvi on valoisimmillaan ja kaatosateet vuolaimmillaan, ainakin jos ottaa todesta meteorologien tunneittain vaihtuvat ennustukset juhannuksen säästä. Minä laitan nyt lapun luukulle, siirrän blogini taas hetkeksi hyllylle ja lähden nauttimaan kesästä. Hilirimpsis ja halitulijallaa kaikille tutuille ja satunnaisille kävijöille. Kerätkää yrttejä tyynyn alle, kieriskelkää kaurapellossa (jos sellaisen vielä löydätte), kurkatkaa keskiyöllä peiliin ja nostakaa kanssani kupliva malja vuodenajoista hurmaavimmalle!

Lähtöloitsuksi kopioin Kari Hotakaisen sanoittaman Hukassa on hyvä paikka -laulun sanat. Sävelen voitte keksiä itse ;-)

Hukassa on hyvä paikka siellä pönttö olla saa
sinne menen aina vaikka kaikki sanois: et mennä saa
Hukassa on hyvä paikka siellä aina kimaltaa
sinne menen aina vaikka leikkais sata salamaa
Hukassa on hyvä paikka siellä vasara naulan saa
sinne menen aina vaikka satais mummonkontturaa
Hukassa on hyvä illoin kuun loimussa vaeltaa
sinne menen aina silloin kun etsin pientä tarinaa
Hukassa on hyvä paikka hevosen ja ihmisen
sinne menen aina vaikka kielletty ois käskien
Hukassa on hyvä paikka siellä pönttö olla saa
sinne menen aina vaikka kaikki sanois: et mennä saa

Mainokset

Tein pari vuotta Kotilääkäri-lehteen sarjaa, jossa haastateltavat kertoivat elämänsä erilaisista käännekohdista. Yksi heistä oli pianisti Iiro Rantala, jonka kykyä loikkia iloisesti musiikillisten raja-aitojen yli ja uskallusta käyttää jopa crazy-huumorin keinoja olen aina ihaillut.

Rantala nimesi taiteilijana ja ihmisenä vapautumisensa käännekohdiksi kolme taideteosta, joita yhdistää kyky ilmaista painava sanoma kuplivan kevyesti mutta syvällisesti. Ensimmäinen havahtuminen tapahtui, kun hän kuuli Frank Zappan levyn Joe´s Garage. Se on ilmestynyt jo vuonna 1979, mutta Rantala kertoi löytäneensä levyn vasta 1990. Toinen käännekohta sijoittuu teatterimaailmaan, kun pianisti näki 1990-luvun puolivälissä Ryhmäteatterissa Raila Leppäkosken ohjaaman Iltatähden.

Rantalan kolmas käännekohta tapahtui yhdeksän vuotta sitten, kiitos Kari Hotakaisen, jonka Klassikon äärellä hän omien sanojensa mukaan nauraa röhötti alusta loppuun asti. Hän kuvasi kirjaa myllertäväksi, suorastaan synnit vapauttavaksi kokemukseksi:

”Hotakainen suomii terävästi kustannusalaa ja tekee parodiaa proosasta. Hän ei mystifioi taidetta, vaan hän uskaltaa hyödyntää keveyttä ja olla avoimesti ja luontevasti viihteellinen. Koin kirjan päähenkilön sukulaissielukseni, joka ajattelee asioista yhtä monimutkaisesti ja samalla suorasukaisen simppelisti kuin minä. Kirjan kokonaisidea on nerokas ja saa pohtimaan, miten joku voikaan olla niin räävitön.”

Rantalan mukaan jokainen säveltäjä ja esittävän taiteen tekijä saa kannettavakseen ulkopuolelta tulevien vaatimusten synnyttämän haarniskan – väite, jota olen miettinyt usein. Kuinka julma voikaan olla yleisö, jos ja kun se pakottaa ihailemansa taiteilijan toteuttamaan vain omaa näkemystään, pukeutumaan ahdistavaan haarniskaan taiteellisen vapauden ja kokeellisen ilottelun sijaan.

”Itsestä kuitenkin riippuu, miten painavaksi se muodostuu. Nämä kolme taideteosta ovat vapauttaneet minua taiteilijana ja tehneet työstäni hauskempaa. Niiden ansiosta olen nykyään myös rehellisempi itselleni ja uskallan kertoa omista humoristisistakin ideoistani, vaikka ne eivät joidenkin tahojen mielestä sopisikaan jazzpianistin pirtaan.”