Avainsanaan ‘historia’ liitetyt artikkelit

Olen kuluvalla viikolla työskennellyt Kansalliskirjastossa, maamme vanhimman tieteellisen kirjaston lukusalissa etsiessäni tietoa erästä projektia varten. Vaikka päivät ovat venyneet pitkiksi vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä syynätessä, mieli on pysynyt virkeänä pelkän paikan ansiosta. Minusta Kansalliskirjasto on kaunein kirjastomme, ja kun tekstirivit alkavat hämärtyä, annan silmien levätä rakennuksen arkkitehtuurisissa yksityiskohdissa, korkeissa pylväissä ja Magnus Enckellin symbolistisessa maalauksessa.

Kirjastoon ei saa viedä laukkuja, vaan tavarat laitetaan eteisessä ostoskoreihin. Minusta on ollut nastaa katsella, kun tietoa etsivät ihmiset kuljeksivat koreineen hyllyltä toiselle, ja huvittaa itseäni ajatuksella tiedon ”shoppailijoista”: ”Minulle annos lääketieteen historiaa vuosilta 1825–50, kiitos.” ”Mistä osastolta löytäisin rokokooajan säveltäjät?” ”Saisinko perehtyä lähemmin Skandinavian 1600-luvun kuningaskuntiin ja provinsseihin?” Mikä parasta, tässä ”tavaratalossa” palvelu toimii. Mistähän muuten johtuu, että juuri kirjastoissa työskentelee niin paljon ystävällisiä ihmisiä?

Mainokset

Pari päivää sitten havahduin — jälleen kerran — siihen, miten vahvoja mielikuvia minulla on tietyistä asioista ja paikoista. Olin palauttamassa ison kasan kirjoja, kun äkkäsin pääkirjastomme sisääntuloaulassa Vanhaa Porvoota koskevan näyttelyn.

Tampereen teknillisen yliopiston arkkitehtuurin osaston opiskelijat olivat perehtyneet Vanhan Porvoon täydennysrakentamisen historiaan ja suunnitelleet valituille tonteille uudisrakennuksia. Katsellessani näyttelyn valokuvia ja lukiessani niihin liitettyjä tekstejä tajusin asian, joka nyt tuntuu itsestäänselvyydeltä, mutta jonka olin tavallaan aina ohittanut Vanhasta Porvoosta puhuessani. Nimittäin sen tosiasian, että alueella on hyvin monen ikäisiä rakennuksia.

Tiedän, mistä mielikuvani on alun perin lähtöisin: Porvoon väriliiturasian kannesta, jota hallitsevat Porvoon tuomiokirkko sekä rannassa olevat vanhat kauppiasaitat. Useimmat niistä on rakennettu joko 1700-luvun lopussa tai 1800-luvun alussa. Kirkko on jo 1400-luvulta (vanhin osa 1200- ja 1300-luvun vaihteesta), joskin sitä on jouduttu restauroimaan vuosisatojen kuluessa moneenkin kertaan.

Jo ensimmäinen valokuva osoitti mielikuvani vääräksi. Esittelyn kohteena oli monille turisteille tuttu Vanhan Porvoon ”sisääntulokortteli”, jossa on uudisrakennuksia neljältä eri vuosikymmeneltä, uusimpana niistä viime vuonna valmistunut Porvoon Mitta -hotelli. Aikahaitari on suhteellisen pitkä: vanhin korttelin uudisrakennuksista on Simolinin talo, joka on rakennettu vuonna 1936. Muut kaksi kohdetta, Jokikadun puolelle tehty laajennus sekä Välikatu 6:ssa sijaitseva Hanna-Maria, on toteutettu vuosina 1950 ja 1989.

Vanhasta Porvoosta löytyy myös 1960-luvulla rakennettuja kivirakennuksia sekä 1980- ja 1990-luvulla toteutettuja täydennysrakennuksia. Kiinnostavaa opiskelijoiden kokoamassa katsauksessa olikin kommentti, jonka mukaan ympäristöön ”varovaisesti sopeutetut” täydennysrakennukset osoittavat arkkitehtien alistumista: ”Tuloksena on ollut usein hampaatonta, väistyvää ja antautuvaa ympäristöä”.

Ymmärrän opiskelijoiden mielipiteen, jonka mukaan myös uudisrakennuksissa tulisi olla omaleimaisuutta ja viitteitä rakentamisajankohdasta, mutta silti kapinoin ajatusta vastaan. En tahdo, että historiallisesti arvokkaita alueita modernisoidaan yhtään sen enempää kuin rakennusturvallisista syistä on pakollista. Tiedän olevani fossiili näin ajatellessani, koska aidosti vanhaa ei voi koskaan synnyttää jälkeenpäin, mutta silti toivon, että esimerkiksi Vanhan Porvoon alue korjattaisiin pieteetillä, alkuperäisrakennusten arkkitehtuuria ja ominaislaatua kunnioittaen.

Lisätietoa arkkitehtiopiskelijoiden harjoitustyöstä, täydennysrakentamisen historiasta, haasteista ja tavoitteista löytyy —> täältä.

Kanadansuomalainen kuvataiteilija ja ahkera bloggaaja Marja-Leena Rathje on saanut valmiiksi uusimman teossarjansa ARKEO. Käykääpä katsomassa.

Nyt on sitten koettu sekin hetki, jolloin voin todeta kohdanneeni idolini. Nimi lienee kaikille suomalaisille tuttu eikä – ammattini huomioon ottaen – ole valintana kovin yllätyksellinen. Tapasin nimittäin työn merkeissä Yleisradion entisen toimittajan, elokuussa 2006 eläkkeelle siirtyneen Mirja Pyykön. Vitsit, miten ihanaa on saada keskustelukumppaniksi ihminen, jolla on aidosti jotakin sanottavaa!

Muistoni Mirja Pyyköstä ulottuvat kauas. Olin nähnyt hänen toimittamiaan juttuja ruudussa ennenkin, mutta vuonna 1982 Pyykkö teki raportin Helsingin Lastenklinikan osasto 10:n tilanteesta, joka herätti koko kansakunnan. Leukemiaa sairastavista lapsipotilaista kertonut ohjelma rävähti silmille kuin märkä rätti ja paljasti suomalaisessa terveydenhuollossa räikeän epäkohdan. Ohjelman myötä käynnistyi valtakunnallinen keräys, joka tuotti ensimmäisenä vuonna yli 4 miljoonaa markkaa. Lahjoitusten antaminen jatkuu yhä.

Sittemmin Pyykkö tarjoili tv:n katsojille lukuisia yhteiskunnallisesti tärkeitä keskusteluohjelmia, mm. Yöstudio, Miksi juuri hän, 30 markkaa viikossa tuo 30000 työpaikkaa vuodessa, Kuvat jotka muuttivat maailmaa, Maa jonka saimme, Jos, Kansakunnan perilliset.

Syy, miksi nimitän Pyykköä idolikseni, piilee hänen työtavassaan ja -etiikassaan. Arvostan sitä, että hän toimittajana pyrki kerta toisensa jälkeen nostamaan keskiöön tärkeitä mutta usein julkisessa keskustelussa vaiettuja asioita ja yhteiskunnallisia epäkohtia. Mitä pidempään olen itse työskennellyt mediassa, sitä tuskaantuneemmaksi olen tullut yhä pöyristyttävämmäksi muuttuneen huttujuttutehtailun keskellä. Pyykkö myös perusteli näkemyksensä; piirre, jota arvostan suuresti. Ennen kaikkea hän kunnioitti haastateltaviaan eikä alentunut kevyeen kenttävittuiluun, mitä monet besserwisserinä heiluvat nykytoimittajat toistuvasti harrastavat.

Yhdeksi mielenkiintoisimmista työrupeamistaan Pyykkö nimesi Lapsuuteni Suomi -sarjan, jossa eri alojen taiteilijat kertoivat, millainen Suomi oli silloin, kun he olivat lapsia. Sarjan myötä hän kävi läpi vuosikymmenien aikana taltioitua uutismateriaalia ja arjenkuvaa, mikä auttoi tajuamaan menneisyyttä ja ihmisten tapaa ajatella eri aikakausina.

Pyykkö sanoo näkevänsä punaista joka kerta, kun hän kuulee nuorten aikuisten päivittelevän, miten suomalaistoimittajat eivät 1970-luvulla uskaltaneet tehdä sitä saati tätä.

– Näinkö huonosti olemme onnistuneet siirtämään nuorille sukupolville sen ajan uhat ja niin sanotun yleisen ilmapiirin? Yhtä hyvin voidaan kysyä, miksi tällä hetkellä bisnestä ei arvostella eettisin tai moraalisin perustein. Olen varma, että 30 vuoden kuluttua ihmetellään, miksi tämän ajan toimittajat olivat hiljaa eivätkä sanallakaan kritisoineet pelkästään taloudellisin perustein tehtyjä päätöksiä. Ja silloin saavat nykyajan toimittajat selitellä ajan ilmapiiriä.

Pyykkö kertoi selailleensa äskettäin isänsä jäämistöä ja löytäneensä muun muassa sodanaikaisia sanomalehtiä. Jo pikkuilmoituksissa paljastui satuttava todellisuus: ”Annetaan kaksi kuukautta vanha poika hyvään perheeseen”, ”Otetaan puolivuotias kaunis lapsi hyvään perheeseen”.

– Aamulehdessä julkaistiin jatkosodan sytyttyä erään pakinoitsijan kirjeitä rintamalla olevalle pojalleen ja tämän ystäville. Niissä hän rohkaisi heitä, kiitti heitä, kuvitteli heidän elämäänsä. Sarja päättyi, kun pakinoitsijan poika kaatui saatuaan rintamalla ollessaan esikoisensa; lapsen, jota hän ei koskaan ehtinyt nähdä. Millaisia ovat nykypäivän pakinat, tai kolumnit, kuten niitä nykyään kutsutaan? Niissä irvaillaan ihmisille henkilökohtaisista asioista ja yritetään epätoivoisesti löytää keinoja viihdyttää itseämme. On tämä kyllä hirvittävän turhautunut aikakausi.

Lisää legendaarisen toimittajan – adjektiivi on tarkoin harkittu – ajatuksia löytyy -> Kotilääkärin joulukuun numerosta, jonne olen Pyykköä haastatellut. Kipin kapin Ärrälle siitä!