Avainsanaan ‘Hanna Kokko’ liitetyt artikkelit

Helsingin yliopiston eläinekologian professori Hanna Kokko kirjoittaa uusimmassa Tieteessä tapahtuu -lehdessä (nro 2/2010) elämänsä tietokirjoista (pdf). Mainio juttusarja, joka on saanut minutkin pohtimaan elämäni valintoihin vaikuttaneita teoksia (niistä pakisen jokin toinen kerta, nyt keskityn Kokon oivaan kirjoitukseen).

Kokon luontoharrastus lähti alkuun, kun hän keksi lapsena pyytää joulupukilta lahjaksi lintukirjoja. Tällä hetkellä Australiassa lintutukimusta tekevä Kokko päätyi ammattiinsa kuitenkin mutkan kautta, sillä fysiikka kiinnosti häntä biologiaa enemmän. Miksi sitä paitsi pilata hyvä harrastus työnteolla?

Kuten Kokko huomauttaa, ei ole olemassa ”takeita siitä, että nuori tutkijanplanttu välttämättä koskaan löytää juuri sitä kontaktia, joka töytäisee siihen kaikkein innostavimpaan suuntaan. Ongelma ei ole pelkästään yksilön, vaan myös kokonaiset tutkimusalat kärsivät, jos ne eivät vetoa oikeanlaisiin opiskelijoihin.”.

Totta. Ja lopputuloksesta kärsimme me kaikki. Miten inhottavaa onkaan kohdata lääkäri, joka ilmiselvästi haluaisi uppoutua tutkimustulostensa äärelle eikä keskustella potilaiden kanssa. Tai yrittää ostaa matkalippua palveluun kykenemättömältä bussikuskilta, joka kieltäytyy ottamasta 20 euron seteliä eikä suostu puhumaan ulkomaalaiselle matkustajalle englantia, vaan huutaa sanottavansa suomeksi, kuten Katja Ståhl taannoin kertoi kolumnissaan (Ilmarinen nro 1/2010, s. 33).

Entäpä minä itse? Olenko oikeassa ammatissa? Mitkä kaikki asiat ja ketkä ihmiset ovat aikanaan vaikuttaneet valintoihini? Olenko ratkaisullani pilannut hyvän harrastuksen, kirjoittamisen? Hmmm. Tätä pitääkin hieman pohtia.

Mainokset

Aloitan pienellä ylistyspuheella: niin varmasanainen, kiinnostava ja syvällinen. Koskaan ei jätä kylmäksi. Hauskakin se on, ja mahtuu sopivasti käsilaukkuun. Jep, Yliopisto-lehden parissa matkat sujuvat rattoisasti.

Tällä kertaa minut pysähdytti Hanna Kokon kolumni. Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteiden laitoksella työskentelevä ekologian ja evoluutiobiologian professori kertoo olevansa oudon ongelman äärellä: tutkimuskohteet katoavat. Jotakin on tehtävä ja nopeasti, jotta yhä useampi laji saataisiin pelastettua sukupuuttoon kuolemiselta.

Kokko kertoo osallistuneensa tilaisuuteen, jossa keskusteltiin Metsähallituksen toimista Lapissa. Hätkähdyksen paikka tuli, kun Lapin liiton puheenjohtaja Timo Korva totesi omassa puheenvuorossaan, että keskustelulla on Lapin asukkaille muu merkitys kuin ”akateeminen diskurssi, jossa voidaan tilaisuuden päätyttyä pohtia, että kenen puheenvuoro toimi hienoimmin”.

Osui ja upposi. Miten monta kertaa olenkaan kuunnellut ja myös syyllistynyt termeillä ja teorioilla briljeeraamiseen. Sanatyöläinen pyrkii aina hiottuun ja mahdollisimman tehokkaan vaikutuksen tekevään ilmaisuun, mutta se ei saisi nousta tärkeimmäksi tavoitteeksi, vaan sanojen tulee palvella ymmärrettäväksi tekemistä ja, kuten Kokon kuvaamassa keskustelutilaisuudessa, asioiden eteenpäin viemistä.

Tutkijoiden lisäksi on myös toinen ryhmä, jolle briljeerauksesta kasvaa helposti ansa: kriitikot. Luen paljon arvosteluja, kirjallisuus-, musiikki- ja näyttelyarvioita, teatteri-, tanssi- ja elokuvakritiikkejä. Toisinaan teksti saa minut innostumaan ja olen valmis ryntäämään kauppaan saadakseni heti tietyn kirjan, cd:n tai dvd:n. Mutta yhä useammin on käynyt niin, että kirjoittajan halu osoittaa tietämystään ja makuaan on saanut minut keskeyttämään lukemisen ja siirtymään suosiolla sarjakuvasivulle. Olen myös ollut huomaavinani, että kriitikoiden halu heiluttaa sanansäilää on sitä kiihkeämpi, mitä vähemmän he ovat näkemästään pitäneet.

Kritiikkejä pohtii kiinnostavalla tavalla myös The Guardian -lehden toimittaja Lyn Gardner, jonka mukaan brittiläisissä lehdissä julkaistuissa teatterikritiikeissä arvostellaan loukkaavalla, jopa julmalla tavalla näyttelijöiden ruumiinrakennetta ja henkilökohtaisia ominaisuuksia. Millä oikeudella kriitikot sen tekevät? Kehotan lukemaan sekä Kokon kolumnin että Gardnerin blogimietteitä.