Avainsanaan ‘carpe diem’ liitetyt artikkelit

Luota enemmän intuitioon kuin järkeen.” Otsikko on peräisin eilisen Helsingin Sanomien Elämä & terveys -osion artikkelista, jossa toimittaja Lars Edling referoi hollantilaista tutkimusta intuition ja järjen rooleista kulutushyödykkeiden ostamisessa. Intuitio, tai vaisto kuten sitä myös kutsutaan, ei yleensä ole tutkijoita juurikaan kiinnostanut, pikemminkin päinvastoin. Selittämättömän kohtalona on yleensä joutua vaietuksi tai sitten ilmiö leimataan huuhaaksi.

Minusta artikkelin kiinnostavin kohta löytyy kommentiksi nimetystä kainalojutusta, jonka mukaan intuitiota voidaan kutsua objektiiviseksi tunteeksi. ”Eri käsitteiden välille on tietysti vaikea vetää tarkkaa rajaa. Mutta on olemassa ero intuitiivisten tunteiden ja sellaisten tunteiden kuin suru, ilo ja pelko, välillä”, Edling kirjoittaa. ”Viimeksi mainituissa on kysymys tunteista, jotka voivat vallata ihmisen kokonaan. Jopa toiveajattelu kuuluu samaan kategoriaan.”

Olen viime päivinä miettinyt paljonkin intuition, kohtalon, tietoisten tavoitteiden, haaveiden ja katteettoman haihattelun merkitystä ja keskinäisiä eroja. Sain nimittäin ystävältäni joululahjaksi Efva Attlingin suunnitteleman rannekorun, jonka laattaan on kaiverrettu lukemattomat kerrat lausutut sanat: Carpe diem. Ystäväni tietää, että olen muuttamassa kurssiani, etsiytymässä uudenlaisiin työtehtäviin, ja vaikka kannankin lahjaa ranteessani, koruun kätkeytyvä potku tuntuu nytkin takalistossani.

Carpe diem, tartu hetkeen kuten suomennos kuuluu, on kehotuksena vaativa, koska se edellyttää kykyä nähdä ohikiitävässä ajassa ne asiat, joihin tarrata kiinni. Pystynkö siihen? Uskallanko tehdä niin? Entä jos valitsen väärin? Voinko muuttaa päätöstäni myöhemmin? Kuinka monta kertaa oikeastaan on luvallista tarttua hetkeen?

Horatiuksen lause ymmärretään usein ikään kuin kyse olisi uskalluksesta toimia hetken mielijohteesta toisin kuin tavallisesti. Mutta — kuten Edlingin artikkelissa muistutetaan — tosiasiassa intuitio rakentuu kokemukselle ja aiemmin kerätylle informaatiolle. Se, että jokin teko näyttäytyy muiden silmissä yllättävänä, jopa vääränä, voikin tekijän itsensä näkökulmasta olla täysin johdonmukainen.

Itse olen onnistunut yllättämään lähipiirini parikin kertaa muuttoilmoituksen merkeissä, ensin 1980-luvulla, jolloin hyvästelin kotikaupunkini ja lähdin Helsinkiin ilman pienintäkään tietoa työpaikasta. Viisi vuotta sitten väki vetäisi henkeä, kun täysurbaaniksi yksilöksi leimautuneena vaihdoin suurkaupungin valot pikkukaupungin hiljaiseen idylliin. Toimin molemmilla kerroilla täysin intuitioni varassa, mutta en mielestäni heittäytynyt tyhjän päälle tai toiminut päättömästi, vaikka se saattoi siltä näyttääkin.

Tempaukseni olisivat olleet kaikkien mielestä selitettävissä, jos perimmäisenä motiivinani olisi ollut true love, mutta niin onnekas/sinisilmäinen en ollut. Kyse oli enemmänkin halusta toteuttaa itseni näköistä elämää. Sitä, mikä lopulta toimi laukaisijana ja kasvatti hiljakseen kehkeytyneet unenomaiset näyt todellisiksi teoiksi, eli sai minut tarttumaan hetkeen, en osaa selittää.

Näin vuoden alussa on tapana tähyillä tulevaisuuteen ja antaa jos jonkinlaisia parempaan elämään tähtääviä lupauksia. Sitä en aio tehdä, sillä vuosien myötä olen oppinut luottamaan sisäiseen kompassiini. Vaikka polkuni poukkoileekin, intuitioni ei käyttäydy kuin tuuliviiri, vaan sillä on selkeästi oma suuntansa. Vielä kun oppisin sen tärkeimmän hyveen: kärsivällisyyden.

Mainokset

Kuolema teki minusta intohimoisen eläjän.” Isä Mitron sanat nousivat mieleeni lukiessani Celian merkintöjä. Hän on viime päivinä pohtinut kuolemaa ja päättänyt muun muassa luovuttaa elimensä toisten ihmisten sairauden hoitoon kuolemansa jälkeen.

Olen joutunut kohtaamaan kuoleman varsin usein. Olen joskus leikkimielisesti todennut, että viikatemies on tanssinut ympärilläni ja lakaissut väkeä tieltään kuin naapurin talonmies viikonlopun tupakantumppeja. Kepeän heiton taakse kätkeytyy suuri totisuus, kuten toivon jokaisen tätä lukevan ymmärtävän.

Mutta takaisin Isä Mitroon, Helsingin ortodoksisen seurakunnan pastoriin, joka rakastaa keskustella elämän kaikista ihmeistä ja ilmiöistä. Tapasin hänet työn merkeissä, aiheena olivat elämän käännekohdat. Yhdestä asiasta olen hänen kanssaan prikulleen samaa mieltä: kuolemaan ei voi suhtautua hyväksyvästi ellei ole sitä ennen elänyt täydesti, tai ainakin halunnut yrittää elää täydesti. Juuri sitä tarkoittaa usein toistettu sanapari, carpe diem!

Kuoleman kylmyys paljasti elämän lämmön

Vaikka papin ammatti oli ollut Isä Mitron haaveena lapsesta asti, lopullinen ratkaisu yllätti hänet itsensäkin. Hämmästyttävää oli myös työhön kätkeytyvä suuruus, elämän ja kuoleman mysteerit.

– Papin poikana luulin tietäväni tästä työstä kaiken, mutta pian tajusin, etten oikeastaan tiennyt mitään. Luulin tuntevani myös kuoleman, olinhan nähnyt satoja vainajia kasvoista kasvoihin, mutta toimittaessani ensimmäistä hautaustani tavallaan kohtasin kuoleman ensi kerran.

– Ortodoksisessa hautaustilaisuudessa arkku on avoinna, ja on tärkeää saada koskettaa ruumista, kuolemaa. Muistan yhä hetken, kun hautasin sukuni vanhimman naisen. Ruumista koskettaessani tunsin kylmyyden, ja hätkähdin. Tajusin koskettaneeni samalla itseäni, omia ahdistuksen tunteitani ja pelkojani. Mutta juuri tuo kuoleman ehdoton kylmyys paljasti minulle elämän lämmön.

Isä Mitro sanoo, että kokemus muutti oleellisesti hänen suhtautumisensa kuolemaan.

– Olin siihen asti aina sanonut, ettei kuolemaa pidä pelätä, mutta ruumiin koskettaminen synnytti minussa uudelleen kuolemanpelon. Se oli kuitenkin positiivinen ja rakentava kokemus, sillä saatoin tunnustaa, että kuolemanpelon vuoksi minulla on entistä suurempi rohkeus elää. Juuri kuolema teki minusta intohimoisen eläjän.

– Nyt ymmärrän, mitä opettajani, vanhat kirkkoisät, tarkoittivat vastatessaan heidän elämänhaluaan koskeneeseen kysymykseen. Salaisuutena oli ikiaikainen totuus: muisto kuolevaisuudesta pakottaa elämään. Kuolemankokemukseni jälkeen olen herkistynyt tuntemaan ihmisten lämmön ja läheisyyden. Minulle on tullut myös valtavan tärkeäksi saada halata ja koskettaa ihmisiä.

Isä Mitro kertoo eläneensä kuoleman kanssa neljän ja puolen vuoden ajan, kun hän hoiti sairasta äitiään.

– Kohtasin kuoleman päivittäin, jopa niin, että tulin lähes täysin tutuksi sen kanssa. Näin kuolema paljasti jälleen uudet kasvonsa. Lopuksi minun huolenkantoni ja äitini koko elämän mittainen odotus sai täyttymyksensä, kun kuolema antoi hänelle lopulta armollisen rauhan, hän sanoo.

– Kuolemaan ei voi suhtautua hyväksyvästi, ellei ole sitä ennen elänyt täydesti, tai ainakin halunnut yrittää elää täydesti. Nykyään uskallan jopa sanoa, että kuolema on tehnyt minut vahvaksi, koska se lahjoitti minulle elämän.

Teksti on julkaistu aiemmin Kotilääkäri-lehdessä nro 10/2006.