Avainsanaan ‘Bowie’ liitetyt artikkelit

On taas sunnuntaiklassikon aika. Idean tämänkertaiseen valintaani sain Lontoossa näkemästäni, National Portrait Galleryn Beatles to Bowie -näyttelystä. Vuonna 1960 levytysstudioon marssi Johnny Kidd & The Pirates, ja tuloksena syntyi listaykkönen: Shaking´ All Over.

YouTuben sijaan etsin biisin Groovesharkista. Syy on äänentoistossa. Kuunnelkaapa, miten kitarat soivat! Lisää sunnuntaiklassikkoja on tarjolla täällä.

Mainokset

Taas on vuosi vaihtunut ja työpöydälle hankittu uusi kalenteri. Katselen hämmästyneenä lukua — 2010 — ja mietin, miten vauhdikkaasti aika kiitääkään. Ja kun huominen koittaa, on uutta vuotta kulunut taas viikko.

Tämän päivän uutiset ovat keskittyneet säähän. Pakkasennätyksiä lyödään rikki ja taivas työntää lunta kasoittain myös maissa, jotka eivät ole kinoksiin tottuneet. Silmäilin juuri BBC:n sivustoa, jonka mukaan tuhansia kouluja on jouduttu sulkemaan ja autoilijoita pelastamaan poikkeuksellisen suuren lumentulon vuoksi.

Vietin juuri viikon Lontoossa, mutta olin onnekas, sillä matkani osui ajankohtaan, joka suomalaisittain tuntui leudolta, jopa keväiseltä. Aurinko paistoi, linnut liversivät ja lämpömittari sahasi nollan molemmin puolin. Oli ilo talloa Lontoon katuja ja nauttia kaupungin tohinasta. Ja nyt tämä merkintä muuttuu matkaraportiksi, vinkiksi muille ja muistutukseksi itselleni.

Tilasin matkan Ebookers-matkatoimiston kautta. Haluan kiittää minua palvellutta Heliä (en buukannut matkaa netistä, vaan piipahdin Helsingissä käydessäni Kalevankadun toimistossa, sillä halusin asiantuntevan virkailijan apua hotellin metsästämisessä). Hänen ansiostaan päädyin Bayswateriin, todella mukavaan Henry VIII -hotelliin, jonka lattiat narisivat kodikkaasti, mutta perusasiat olivat huippukunnossa: loistava peti, vastikään uusitut suihku- ja saniteettitilat, erinomainen buffet-aamiainen ja aidosti ystävällinen henkilökunta.

Kaltaiseni teatterifriikit viettävät näinä aikoina Lontoossa onnenpäiviä, sillä lukuisat teatterit ovat mukana kampanjassa, jonka ansiosta yleisö voi ostaa lippuja kaupungin suosituimpiin esityksiin häkellyttävän halvalla. Minä suunnistin Novello-teatteriin, jossa esitetään Debbie Allenin ohjaama versio Tennessee Williamsin näytelmästä Kissa kuumalla katolla. Kymmenellä punnalla lunastin itselleni paikan permannon neljänneltä riviltä (lähes keskeltä) ja nautin kolmen tunnin ajan yhdestä elämäni parhaimmista esityksistä. Tuntui aluksi kieltämättä hurjalta, kun Big Daddy puhui Darth Vaderin äänellä, mutta James Earl Jones oli roolissaan häikäisevä. Erinomaisen vastuksen isälleen antoi Brick, jota näytteli Adrian Lester.

Näyttelyistä mainitsen nyt kolme, jotka olivat kaikki esillä suosikkimuseossani, National Portrait Galleryssa. Yleisömagneettina toimi 1960-luvun pop- ja rocktähtiä luotaava Beatles to Bowie. Valokuvamuotokuvien ohella esillä oli harvoin nähtyjä kuva- ja lehtireportaaseja, julkaisemattomia pinnakkaisia, levynkansia ja muuta promomateriaalia. En ole koskaan aiemmin ollut näyttelyssä, jossa niin moni olisi hyräillyt tai laulanut, mutta taustalla soitetut ikihitit saivat lontoolaisyleisön eläytymään täysillä 1960-luvun tunnelmiin.

Saman katon alla oli esillä myös pienimuotoinen katsaus valokuvamallina toimineen Twiggyn urasta. Uskomattoman hienoja valokuvia! Ja taas opin jotakin uutta — olin luullut, että David Bowien Pinups-albumin kannessa poseeraa maestron silloinen vaimo Angela, vaan ei: sehän onkin Lesley Hornby alias Twiggy!

Viimeiseksi katsastin Britannian parhaita otoksia valokuvamuotokuvien saralla. The Taylor Wessing Photographic Portrait Prize 2009 -näyttely oli hieno kokemus. Palkintosijoille yltäneet kuvat löytyvät —> täältä. On sääli, etteivät valokuvat ja taideteokset pysty koskaan verkossa synnyttämään samanlaista lumoa kuin niiden näkeminen livenä, mutta uskon, että sarja puhuttelee netissäkin. Jatkan Lontoon-tuliaisten perkaamista lähipäivinä.

Jee, tänään minäkin olen messissä eli soitan sunnuntaiklassikon ihan teeman mukaisesti. ;-) Ensimmäinen soittamani biisi tässä Lepiksen ideoimassa sarjassa oli David Bowien Life on Mars. Minusta ajatus bloggaajien sunnuntaiklassikoista oli niin hauska, että halusin itsekin osallistua siihen. Kukaan artisti tai yksittäinen biisi ei siihen innostanut, vaan koko kuvio. On ollut nastaa nähdä, millaisia musiikillisia muistoja ja mieltymyksiä muilla on.

Bowien valitsin siksi, että hänellä on ollut teinivuosistani saakka vankka sija sydämessäni ja musiikkihyllyssäni. Itse äänitetyt C-kasetit ja vinyylit ovat vuosien myötä vaihtuneet CD-levyihin ja mp3-tallenteisiin, mutta trendien vaihtuessa ja musiikkimakuni muuttuessa The Thin White Duke on aina pysynyt matkassa mukana.

Ja sitten tämän päivän biisiin. Lepiksen toiveen mukaisesti palaan juurille ja soitan toisen artistin esittämän version ensimmäisestä klassikostani. Valinta oli itsestään selvä: tietenkin Hector! Hänen käsissään laulun sanoitus sai uuden sisällön ja nimen: Sudenkorento. Hectorin fanisivuilla on maininta, että sudenkorento viittaa USA:n ilmavoimien Cessna A-37B Dragonfly -rynnäkkökoneisiin, joita USA toimitti Etelä-Vietnamin ilmavoimille Vietnamin sodassa, ja koko laulu on muuttunut kritiikiksi Yhdysvaltain sotaisaa ulkopolitiikkaa kohtaan. Radikaalista muutoksesta huolimatta biisi toimii. Sitä paitsi olen aina pitänyt Hectorin äänestä ja tulkinnoista. Klassikko hänkin.

Juhlatunnelmissa ovat myös Tuima, Kari, Sooloilija, Halo Efekti ja SusuPetal.

Pallottelin kahden vaihtoehdon välillä valitessani sunnuntaiklassikkoa. Tarkoitukseni oli siirtyä glam rockin parista aivan toisenlaiseen genreen, mutta sitten tapasin musiikin pataan pienenä pudonneen ystäväni, ja keskustelumme jälkeen päätin: ei kahta ilman kolmatta.

En muista, milloin kuulin Lou Reedin Walk on the Wild Side ensimmäisen kerran, mutta ihastuin siihen täysin. Teininä sanoituksen rajuus meni ohi, mutta se ei haitannut. Itse asiassa kuuntelen vieläkin musiikkia usein niin, että ohitan sanoitukset ja keskityn vain musiikkiin. Tämä pätee vain vieraskielisiin biiseihin, sillä suomen kieltä en pysty ohittamaan, varsinkaan jos sanoitus on korni.

Mutta takaisin Reediin. Ystäväni nimittäin huomautti, että sunnuntaiklassikoihin valitsemieni biisien välillä on yhteinen nimittäjä: David Bowie. Ensimmäinen oli tietenkin Bowien oma biisi, mutta sitä en ollut tiennyt, että toiseksi klassikoksi valitsemani Rick Wakeman soitti pianoa Life on Mars? -biisillä. Bowie löytyy  myös Lou Reedin taustalta: hän tuotti vuonna 1972 ilmestyneen Transformer-levyn, jolta Walk on the Wild Side nousi hitiksi.

Lou Reediin liittyy myös elämäni ehdottomasti huikein konserttikokemus. Tämä tapahtui 20 vuotta sitten New Yorkissa. Matkakumppanini oli sairastunut flunssaan ja päätti jäädä sänkyyn lepäilemään siksi aikaa, kun minä lähdin kuljeksimaan varhain sunnuntaiaamuna metropolin katuja. Katseeni osui seinään liimattuun ilmoitukseen, jossa mainostettiin samana iltana Madison Square Gardenissa pidettävää hyväntekeväisyyskonserttia. Kodittomien määrä oli kasvanut räjähdysmäisesti Yhdysvalloissa, ja Paul Simon ja Laurie Anderson olivat organisoineet konsertin kerätäkseen rahaa New Yorkin kodittomien auttamiseksi.

Tuonne mennään”, päätin ja olin varma, että ystäväni olisi iltaan mennessä jo tervehtynyt. Ja jos ei olisi, konsertti piristäisi taatusti reissussa rähjääntynyttä kumppania. Liput olivat suomalaisittain edulliset, ne maksoivat vain 20 dollaria. Muita artisteja ei julisteessa mainittu nimeltä — oli vain maininta vierailevista tähdistä — mutta sillä ei ollut mitään väliä: minulle Simon ja Andersson riittivät mainiosti.

Olennaista tarinassa on se, että konsertti oli suhteellisen nopeasti ideoitu ja toteutettu. Kukaan ei tiennyt varmasti, keitä illan aikana nousisi lavalle. Sitä ei tiennyt edes lipunmyyjä, joka kuultuaan minun tulleen Suomesta asti valitsi ystävällisesti erinomaiset paikat lavan lähettyviltä. Ehkä hän myös armahti reissaajaa, sillä näytin lippuluukulla asioidessani todennäköisesti nuutuneelta, olimmehan kiertäneet Amerikan mannerta jo kaksi ja puoli kuukautta.

Emme myöskään tienneet sitä, että viestiä konsertista oli päivän aikana rummutettu paikallisradioissa tehokkaasti. Kun illalla lähestyimme areenaa, äimistelimme syystä satojen metrien pituisia jonoja. Ihmiset olisivat maksaneet lipuistamme mansikoita, mirhaa ja pieniä silkinpaloja. Silloin ymmärsin, että olimme näkemässä jotakin erityistä.

Niin kävi. Järjestäjät olivat käyttäneet kaikki suhteensa ja hyödyntäneet hallussaan olevat puhelinnumerot ja kutsuneet paikalle kaikki silmäätekevät artistit, jotka sattuivat olemaan silloin New Yorkissa. Siltä ainakin minusta tuntui. Kun lavalle nousivat Chaka Khan ja osa Rufus-bändiä, meinasin seota. Eikä hassumpi ollut sekään sessio, kun Paul Simon ja Billy Joel jammailivat keskenään. Myös sunnuntaiklassikon päähenkilö, Lou Reed, osasi säväyttää: kun hän cooliin tapaansa, kuin puolihuolimattomasti, esitteli taustalaulajansa, ”the coloured girls”, lavalle astuivat Grace Jones ja Debbie Harry. Ei paha.

Mutta Lou Reed ei suinkaan ollut illan tähti, ehei. En ole koskaan elämässäni kokenut sellaista huutomyrskyä, jonka illan todellinen idoli sai aikaan. Katselin juuri yleisöä — sitä oli yhtä lumoavaa tuijottaa kuin esiintyviä artisteja — kun vieressäni istunut nainen alkoi hysteerisesti huutaa: ”oh my God, oh my God, OH MY GOD!” Katsoessani lavalle katseeni poimi Pomon. Bruce Springsteen oli kaupungissa. Huh-huh!

Kun konsertti vihdoin ja viimein oli ohi, matkakumppani katsoi minuun ja totesi tyynesti: ”Voit koska tahansa ostaa liput mihin tahansa tapahtumaan — maksan ilomielin liput.” Sen pituinen se.

Lisäys 18.4.2010

Löysin ankaran googlettamisen tuloksena lisätietoa New Yorkissa näkemästäni konsertista. Kerron siitä täällä.