Avainsanaan ‘Ahvo’ liitetyt artikkelit

Elämä kuin puun lustot

Posted: tammikuu 31, 2008 in Arjen ilot
Avainsanat:, ,

Elämää kuvataan usein viivana, jonka toisessa päässä on lapsuus, toisessa vanhuus. Mutta elämän voi nähdä myös spiraalin muotoisena, itseään alati toistavana kuviona. Näitä kierroksia kerääntyy elämän aikana monia, kuin puun runkoon lustoja. Spiraali auttaa ymmärtämään, miten meillä on mahdollisuus kohdata toisemme monta kertaa elämämme aikana.

Ajatus ei ole omani, vaan elämästä spiraalin kaltaisena ilmiönä on puhunut suuresti arvostamani näyttelijä-laulaja Eija Ahvo, jonka tapasin taannoin työn merkeissä. Minusta Ahvon esittämässä ajatuksessa on jotakin hyvin lohdullista, koska se antaa mahdollisuuden korjata menneisyydessä tehtyjä virheitä ja tarttua uudelleen johonkin asiaan ja käsitellä sitä nyt paremmin iän tuoman kokemuksen, ehkä rohkeudenkin myötä.

Mainokset

Jäin kesällä hetkeksi sanattomaksi haastatellessani erästä laulajaa (nimen jätän tietoisesti kertomatta), joka paljasti, ettei hänellä ole kotonaan lainkaan musiikintoistolaitteita. Autolla ajaessaan hän kuuntelee musiikkia vain silloin, kun hän treenaa uutta biisiä. Muulloin eetterin täyttävät puhekanavat. Syy oli yksiselitteinen: kaikki musiikki muistuttaa häntä liikaa työstä.

Tekstityöläisenä väsyn toki itsekin välillä sanoihin, mutta en voisi kuvitellakaan eläväni ilman kirjoja ja lehtiä. Paitsi jatkuvan ilon, hämmästyksen ja oivallusten lähde, muiden tekstit ovat itselleni myös oppimisen areena: Ai noinkin voi asian ilmaista? Oi, miten lennokkaita lauseita!

Leipääntynyt laulaja tuli mieleeni tavatessani niin ikään työn merkeissä Eija Ahvon. Tunnustan heti, että Ahvo on yksi suosikkilaulajistani. Kun hän tulkitsi Jacques Brel´n lauluista kootussa illassa Amsterdamin, ihoani pitkin juoksivat pienet, näkymättömät hiiret Ahvon kuulaan äänen leikatessa ilmaa kuin terävä veitsi.

En usko, että kenellekään yleisöstä jäi epäselväksi se, että laulaminen on Ahvolle elämäntehtävä. Hänen mukaansa tärkeintä on, että laulaja ajattelee mitä laulaa. Pääosaan nousee tarina. Niinpä, kukapa jaksaisi laulaa löyhäpäisiä tekstejä motivoituneesti päivästä toiseen, illasta viidenteen.

Ja nyt alkaa tämän merkinnän kehu tekijä -osuus. Tällä kertaa kiitoksia satelee useampaan suuntaan. Olen nimittäin kuunnellut viime päivät tamperelaisen trubaduurin Kati Pellisen tulkintoja vuonna 2003 ilmestyneeltä levyltä Aura. Ja ihastellut niin laulajan eläytymistä kuin moneen tunnelmaan taipuvia biisejäkin. Tekijöinä on Pellisen lisäksi liuta huippusanoittajia: Pauli Hanhiniemi, Jouko Mäki-Lohiluoma, Mikko Perkoila, Heikki Salo. Levyltä löytyy myös kaksi harvinaista helmeä, Juice Leskisen sanoittamat irlantilaislaulut Glensheen tyttö ja Neito Länsi-Irlannin.

Piristävää Pellisen levyssä on se, että myös huumorille on uskallettu antaa tilaa. Erityisen onnistunut pläjäys on Mikko Perkoilan sanoittama ja säveltämä Salkusta, joka pohjautuu tositarinaan. Kaikki naiset tuntevat tämän Pellisenkin näköpiiriin ilmestyneen häirikön, umpihumalaisen eläkeläisen, ikä kolkytviisi vee:

”Kun on kyllin kännissä (tää on tieto ajaton),
kasvaa omaan lumovoimaan luottamus rajaton.
Mies vaikka peilistä ei enää tuntisi itseään,
kaikkea mikä liikkuu se ryhtyy iskemään.”

Tarina metrovaunun kolmen promillen Casanovasta etenee herkullisesti, sillä Pellisen sisäinen täti päättää puuttua asioihin, kun ”vauhtiaan kuin Ari Vatanen” kiihdyttänyt Kolkytviisi Vee alkaa vokotella teinilikkoja: ”Käviskö pikku panot? Molemmille satanen!”

”Oli äiti mulle opettanut monta valttiaan,
kuten: hieno nainen menetä ei koskaan malttiaan.
Naista hienoa ei musta saa millään tolkulla —
kaksin käsin huitaisin sitä nuijaa salkulla.”

Uskokaa, kun sanon: tämä levy kannattaa tsekata. Mainittakoon lopuksi, että Heikki Salo tekee aivan loistavan roolin kännikalana kyseisellä Salkusta-biisillä.