Matkan suunnitteleminen on toisinaan jopa hauskempaa kuin määränpäässä vaeltelu. Jotta tulevasta matkakohteesta saisi irti kaiken hyvän, tarvitaan tietenkin oppaita. Verkossa surffailu tuottaa sekin läjäpäin tietoa ja iloa, mutta mikään ei voita sitä tunnetta, kun uppoutuu lokoisassa nojatuolissa taitavasti ja eloisasti kirjoitetun matkaopaskirjan tarinoihin.

Suunnitteluvaiheessa kirjan koolla tai muodolla ei ole väliä, mutta matkalukemiseksi tarkoitetun oppaan pitää olla kevyt ja kompakti, toisin sanoen sen on mahduttava taskuun tai pieneen käsilaukkuun. Haluan myös, että teksti on säkenöivää ja taustoittaa persoonallisella tavalla niitä nähtävyyksiä, museoita, reittejä ja ruokapaikkoja, jotka kirjoittaja on nostanut esiin. Vaikka arvostan hyviä valokuvia, en tarvitse niitä mukanani kulkevassa kirjasessa. Näenhän kohteet omin silmin. Siksi piirroskuvitus toimii usein valokuvia paremmin.

Anteeksi, mistä hyllystä löydän matkaoppaat?

Kirjastoissa ja kirjakaupoissa on hyllymetreittäin opuksia suomalaisten suosikkimatkakohteista ja suurista kaupungeista, mutta mikäli matka kohdistuu pienille paikkakunnille, matkakirjan hankkiminen voi olla vaikeaa. Toki sellaisen voi tilata myös verkosta, mutta taskuun mahtuva opas kannattaa mielestäni hankkia vasta perillä.

Näin tein myös pari viikkoa sitten, jolloin matkustin viikoksi Oxfordiin. Olin yllättynyt, ettei Akateemisesta kirjakaupasta löytynyt ainoatakaan Oxfordiin keskittyvää matkaopaskirjaa. En kuitenkaan ollut huolissani, tiesinhän olevani matkalla kaupunkiin, jossa sijaitsee yksi maailman parhaimmista kirjakaupoista, Blackwell´s, jonka pelkästään pohjakerroksessa on kirjoja yli viiden hyllykilometrin pituudelta. Myös kaupunkien matkailutoimistot ovat oivallisia aarreaittoja, ja sieltä löysin tällä kertaa kaiken tarvitsemani.

Dodo paljastaa oppineiden kantapaikat

Oxfordissa sain oppaakseni drontin, mauritiuksendodon. Kyseessä on Philip Atkinsin ja Michael Johnsonin toteuttaman taskumatkakirjan päähenkilö, tai pitäisikö sanoa päävainaja, sillä eurooppalaiset merimiehet ja uudisasukkaat tappoivat drontit sukupuuttoon 1600-luvulla.

Niitä tuotiin myös Eurooppaan, ja yksi päätyi todistettavasti Isoon-Britanniaan. Oxfordin yliopiston luonnonhistoriallisen museon kokoelmissa on nykyään kunniapaikalla drontin muumioitunut pääkallo ja räpylä sekä nykytietämyksen mukaan tehty rekonstruktio. Lähtölaukauksen dronttien renessanssille antoi The Inklings -ryhmään kuulunut kirjailija C.S. Lewis, joka esitteli Dodon lastenkirjallisuuden klassikossaan Liisa ihmemaassa.

Nyt sympaattinen drontti, tai Dodo kuten englantilaiset sitä kutsuvat, on valjastettu kaupungin vetonaulaksi, ja sen antamien vinkkien mukaan minäkin uskalsin astua sisään mahtavista porteista, kurkistella lukuisille pihoille ja etsiä yliopistorakennusten uumenista kappeleita, museoita ja tv-sarjojen kuvauspaikkoja. Samalla humoristinen teksti piirsi esiin menneisyyden ihmiset ja tapahtumat tavalla, josta kaikenlainen pönötys oli pyyhitty pois kuin pölyrätillä. Dodoa minun on myös kiittäminen siitä, että löysin kaupungin parhaimmat pubit, kahvilat, kakkupalat ja teeleivät. Suosittelen!

Mainokset

Taas liehuvat liput saloissa, tällä kertaa sodassa kaatuneiden kunniaksi. Kuolema värittää myös tämänkertaista Sunday Classic 2011 -valintaani. Pääosassa on konstaapeli James Hathaway (näyttelijä Laurence Fox), jota ratkaistavaksi annettu rikos liippaa liiankin läheltä. Komisario Lewis -sarjan Tulesta syntynyt -jaksossa nuoren miehen itsemurha ja sitä seuraavat kuolemantapaukset pakottavat Hathawayn kohtaamaan menneisyytensä ja tekemänsä virheet.

Bändissä soittava (maailmanmusiikkia yhdistettynä jazziin, rockiin ja keskiajan madrigaaleihin) Hathaway on mieltään rauhoittaakseen tarttunut kitaraansa ja ehtii näppäillä ensimmäiset sävelet, ennen kuin puhelin soi. Se riittää, kappaleen voi tunnistaa. Kyseessä on Paul Simonin ja Art Garfunkelin tunnetuksi tekemä Kathy’s Song.

Linkin takaa löytyy rbreu-nimimerkin lataama YouTube-video, jonka hän on editoinut todella hyvin. Veri on vettä sakeampaa ja rakkaus kestää kaiken, sanotaan, mutta tv-sarjan tässä jaksossa ystävyys osoittautuu vahvimmaksi elämässä kantavaksi voimaksi. Valintani liittyy eilen aloittamaani blogipostausten sarjaan, jossa kerron Oxfordin-matkastani. Oli ilo tallustella Morsen, Lewisin ja Hathawayn jalanjäljillä. :)

Entä millaisia biisejä muut bloggaajat ovat valinneet pyhäpäivän ratoksi? Se selviää Sunday Classic 2011 -listasta.

Olen päivittänyt blogiani viime aikoina laiskahkosti, mutta siihen on pätevä syy. Vietin viikon oppineiden kaupungissa, Oxfordissa, ja jotta työasiat eivät olisi koko ajan riivanneet mieltä, keskityin ennen matkaa velvollisuuksien hoitamiseen, ja siinä tohinassa blogi-parka jäi vähemmälle huomiolle.

Nyt aion paikata virheeni ja kertoa seuraavien päivien aikana reissustani. Olen pahoillani, jos postaukseni nostattavat matkakuumeen sietämättömiin lukemiin, mutta minusta blogi on hyvä keino säilöä muistoja ja vaikutelmia. Samalla se on julkinen kanava kehuille ja kiitoksille, joita tänään osoitan hurmaavalle rouvalle nimeltään Eva Wagner.

Rekvisiitta kohdallaan: Jaguar kurvaa paikalle

Osallistuin heti matkani alussa Inspector Morse -kävelyretkelle, jossa oppaana toimi edellä mainitsemani rouva. Alun perin Sound of Music -elokuvan maisemissa syntynyt, sittemmin Skotlannin kautta Oxfordiin muuttanut Eva Wagner tuntee kaupungin kuin omat taskunsa, sillä hän on ehtinyt asua siellä 49 vuotta. Mikä parasta, hän on tehnyt elämänuransa tutkijana ja yliopisto-opettajana, joten kävelyretkemme oli samalla perehdyttämiskurssi akateemiseen maailmaan ja sen vuosisatojen saatossa muovautuneisiin perinteisiin ja tapoihin.

Retken päähenkilö, komisario Morse, tuntui tervehtivän ryhmäämme henkilökohtaisesti, kun lähtöpaikkaa lähellä olevalle parkkipaikalle kaarsi tv-sarjasta tuttu viininpunainen Jaguar. Auton ilmestyminen hymyilytti myös Eva Wagneria, joka oitis muistutti meitä, ettei Colin Dexterin kirjoittamissa dekkareissa Morsella ole suinkaan brittivalmisteista menopeliä, vaan komisario ajaa italialaisella Lancialla.

Faktasta tulee fiktio: kuvausryhmät muuttavat kaiken

On aina ihanaa seurata ammattilaisen työtä. Hyvä opas tietää paljon, mutta erinomainen opas osaa valaista esittelemiään asioita niin, että kuulijat kokevat todistavansa ainutkertaista tarinankerrontaa. Mukaansatempaava esitys vaatii intohimoa, aito paloa, heittäytymistä ja henkilökohtaisen siteen aiheeseen.

Se Eva Wagnerilla on, monessakin mielessä. Kun olemme edenneet kävelykierroksella Radcliffe Camera -rakennuksen luo, hän kaivaa kassistaan nipun valokuvia, jotka todistavat hänen olleen Morse-opas jo yli 20 vuotta. Yhdessä kuvassa hän poseeraa kirjailijan kanssa, toisessa näkyy näyttelijä John Thaw’n nimellä varustettu tuoli ja lähes kukkuroillaan oleva tuhkakuppi, kolmannessa hektinen kuvaustilanne, neljännessä ohjaaja assistentteineen, jne.

Suurta innostusta varjostaa vain yksi närkästyksen aihe: kuvausryhmät myllertävät kaiken uusiksi! Näin ei ole tehty ainoastaan Morse-dekkareiden ja niitä seuranneen Lewis-sarjan takia, vaan kaupungin tärkeät monumentit ja ympäristö saavat tv- ja filmiproduktioiden myötä aina hetkellisesti lisäsävyjä ja rekvisiittaa. ”Harry Potter -elokuvaan tänne tuotiin puutkin Lontoosta”, Eva Wagner puhisee, pakkaa valokuvat takaisin laukkuunsa ja lähtee kuljettamaan meitä kohti seuraavaa murhapaikkaa.

Kurkkua kuivaa: saisinko lasillisen ruutia?

Kävelykierroksen aikana tutustumme tietenkin myös komisario Morsen suosimiin pubeihin. Paljastuu, että ryhmäämme kuuluva hollantilainen pariskunta on asettunut varta vasten asumaan Randolph-hotelliin voidakseen nauttia päivittäin Morse-baarin antimista ja atmosfääristä.

Minä ihastun The Eagle and Child -pubiin, jota paikalliset kutsuvat nimellä the Bird and Baby. Fiktiivisten sankareiden lisäksi täällä ovat nauttineet olutta fantasiakirjallisuuden ikonit, the Inklings-ryhmän jäsenet, joihin kuuluivat mm. J.R.R. Tolkien, C.S. Lewis ja Owen Barfield. Kun kierroksen jälkeen palaan pubiin, tilaan lasillisen ruutia ja huokaisen: ihana päivä, huikea kaupunki, mahtavia tarinoita. Maljanne Morse, Lewis, Dexter ja Wagner!

Twitter-kamuni Kaarne2, eli tietokirjailija ja tekstikäsityöläinen Johanna Viitanen on mykistävän hyvä valokuvaaja, varsinkin kun kohteena ovat hevoset, omat ja kasvatit. Kaikille heppahulluille, ja toki myös muille, on luvassa kosolti silmäniloa ja vauhdikasta menoa Johannan Flickr-sivustolla. Sukella jo!

Kirsi Piha pyysi tänään Lukupiiri-blogissaan vinkkejä suositeltavista kirjoista pitkiä jaksoja ulkomailla viettäneelle 35-vuotiaalle naiselle, joka haluaa perehtyä suomalaiseen kirjallisuuteen. Tavoitteena oli koota kymmenen klassikon (Piha on laittanut sanan lainausmerkkeihin) suosituslista. Helppo nakki, ajattelin aluksi, mutta tehtävä osoittautui yllättävän hankalaksi. Samaa tuntuvat ajatelleen muutkin. Mutta syntyihän se lista lopulta pienen väännön jälkeen. Mukana on Linnaa, Kallasta, Schildtiä, Krohnia… Ehdotukseni löytyy Lukupiirin kommenttilootasta.

Esittelen tänä sunnuntaina nörttien klassikon, newyorkilaisen Jonathan Coultonin (s. 1970), joka vaihtoi viitisen vuotta sitten koodaamisen musiikkiin. Sanoituksissaan hän hyödyntää usein tieteisfiktiosta tuttuja aiheita ja hahmoja, mutta lauluja syntyy myös arkisista asioista. Linkin takaa löytyy Wikipedia-artikkeli, jossa kartoitetaan folk- ja popmusiikista vaikutteita saaneen Coultonin tähänastiset elämänvaiheet ja ura; eli jälleen yksi tarina siitä, miten amerikkalainen unelma voi toteutua uuden Eldoradon, verkon, avulla.

Coultonin tuotannosta on innostunut myös Stephen Torrence, filosofiaa opiskellut texasilainen tietotyöläinen, joka on kavereineen tehnyt Jonathanin biiseistä viittomakielisiä versioita. Tässä vapun kunniaksi pikkuisen ”aikuisviihdettäkin” sisältävä First of May, jossa Torrencen taustalla viittoilevat Greg Briley ja Kevin Saunders. Nauttikaa kuohuvaa maltilla, ettei uusi viikko ala turhan totisesti!

PS. Bonuskappaleena soikoon Jonathan Coultonin suurin hitti, Code Monkey. Kuten usein elokuvissa, nytkin kannattaa lukea lopputekstit.

Lisää vappumusaa on tarjolla Lepiksen käyntiin polkaisemalla Sunday Classic 2011 -listalla.