Arkisto kategorialle ‘Rikasta arkea’

Pehmeä laskeutuminen syksyyn

Posted: elokuu 2, 2011 in Rikasta arkea
Avainsanat:, , ,

Hurahtipa kaksi kuukautta nopeasti. Lomatunnelma on yhä voimakas, kiitos kesäisen sään, ystävien, mansikkakakun sekä sukulaisrouvan synttäreiden, joihin karkaan vielä hetkeksi, ennen kuin taas aloitan täysipainoisen arkisen aherruksen ja bloggauksen. Mutta jo nyt on syytä tarkistaa, toimiiko pitkän lepojakson jälkeen edes jompi kumpi aivopuoliskoista. Se onnistuu tämän leikkimielisen testin avulla. ;)

Pieni on kaunista. Usein toistettu aforismi on hiipinyt ajatuksiini viime päivinä monta kertaa. Syynä on Maarit Verrosen uusin teos, maaliskuussa ilmestynyt Pieni kumikanoottikirja (Tammi), enkä nyt viittaa kirjan kokoon (125 x 170 mm). Sen päähenkilö, Hemmo, vie kirjailijaa hiljakseen kapeita vesiväyliä pitkin ja tarjoaa kiehtovia näkymiä, oivalluksia ja yllätyksiä, jotka Verronen kertoo tavalla, joka saa lukijan rakastumaan Vantaanjokeen, ja kyllä, haaveilemaan ikiomasta kumikanootista.

Maarit Verrosella on silmää ja taitoa kuvata ympäröivää luontoa ja siinä tapahtuvia muutoksia, mutta erityisesti pidän siitä, miten hän on ryydittänyt tekstinsä kiinnostavilla tiedonjyvillä. Kirjailija on nähnyt vaivaa kaivaessaan arkistoista ja (kirjaimellisesti!) yritysten nurkissa lojuvista pahvilaatikoista kuvia ja kirjoituksia, joiden avulla hän herättää lähiseudun historian eloon. Vanhan puurakenteisen muuntamon salaisuuden esiin perkaaminen lähentelee jo jännityskertomusta!

Oletko jo löytänyt sopivan lokeron?

Hauskojen ja jännien tarinoiden lisäksi Pieni kumikanoottikirja tarjoaa oivan paketin ekologia- ja ympäristötietoa sekä vinkkejä muista veneilyyn ja matkaajiin liittyvistä ajattelijoista ja teoksista. Olen jo merkinnyt lukulistalleni Jerome K. Jeromen vuonna 1889 ilmestyneen Kolme miestä veneessä. Kirja on tällä hetkellä loppuunmyyty, mutta onneksi meillä on Suomessa loistava kirjastolaitos.

Kuten hyvät kirjat aina, myös Verrosen teos sisältää perusteltua pohdintaa elämänmenosta ja olemisen tärkeistä pilareista. Hän muistuttaa Henry Thoreaun sanoista ja toivoo, että jokainen meistä tekisi voitavansa löytääksemme oman tiemme ja seurataksemme sitä. Hemmon kanssa veneilyä kirjailija luonnehtii kohtuulliseksi ja äärimmäisyyksiä karttavaksi. Siinä piilee tärkeä pala Verrosen omaa elämänfilosofiaa:

”Niksi on siinä, että löytää sopivan lokeron, jossa pärjää ja viihtyy ja jossa ei ole liikaa tungosta. Niksi on aina ollut siinä, siitä luonnonvalinnassa on kysymys. Ei siitä, että on suurin, vahvin ja paras nujertamaan muita.”

Tänään palaan menneeseen. Samalla toistan tärkeän eleen, jotta näkisin paremmin huomiseen.

Vuosi oli 2007, juostiin sen loppusuoraa. Minulla oli ilo haastatella oman alani konkaria, esikuvaakin. Toimittaja Mirja Pyykkö kertoi ajatuksistaan, elämästään, periaatteistaan ja valinnoistaan.

Olen sittemmin palannut usein erään hänen esittämänsä muistutuksen äärelle: elämä on puntarissa joka hetki. Pyykön mielestä on tärkeää miettiä ajoissa, millaista elämää tahtoo elää. Onko tämä työ, tämä avioliitto, tämä elämäntyyli sellainen, jota oikeasti haluan?

”Nykyään paineet on tehty niin koviksi, että ihmiset vain suorittavat elämänsä, he suorittavat työnsä ja he suorittavat avioliittonsa. Jos ei koskaan pysähdy miettimään oman elämänsä arvoja, eläkkeelle siirtyminen voi osoittautua kohtalokkaaksi, koska viimeistään silloin joutuu kohtaamaan tekemiensä ratkaisujen saldon.”

Niin, se ele. Nostin esiin henkisen peilin. Se kuvastakoon seuraavat viikot todellisuuden, haaveideni ja tavoitteitteni keskinäisiä kytköksiä ja ristiriitoja. Saldon arvioinnin jälkeen on muutosten aika.

Tänään pakisen hetken ruumiinkulttuurista. Vietin piiitkän viikonlopun ystävien luona Tampereella, ja osan päivistä kulutimme puunkaatotöissä. Tai no, rehellisyyden nimissä lienee syytä täsmentää: puunkaadosta vastasi täysiverinen metsuri, joka 30 vuoden ammattitaidolla kaatoi puut sentilleen siihen suuntaan kuin toivomus oli. Me muut seisoimme rivissä ja osoittelimme kuin varakkaat amerikkalaisrouvat sormella seuraavia kohteita: tuo, tuo, tuo ja tuo!

Siinä meinasi maisemanhoito karata käsistä, kun metsurilta työ kävi niin vaivattomasti. Puolessa tunnissa hän kaatoi kahdeksan puuta. Sitten tulimme järkiimme.

Kun metsuri oli saanut palkkionsa ja päälle makoisat pullakahvit (joukossamme oli ehta leipuri, joten nisut olivat vastustamattomia), ryhmä rämä ryhtyi hommiin: katkomaan, karsimaan ja kantamaan. Kuulostaa kepeältä, eikö?

Voin kertoa, että kahden viime kuukauden aikana satanut lumi teki urakasta harvinaisen raskaan. En ollutkaan aiemmin kuskannut pöllejä reiteen asti ulottuvassa hangessa. Vei kotvan, ennen kuin saimme tampattua jonkinlaiset polut, mutta myöhemmin, kun väsymys alkoi syödä voimia, niistäkään ei tuntunut olevan hyötyä. Askel lipsui, ja jokainen meistä pelmahti ajoittain pyllylleen, mutta pehmeä lumi oli onneksi kankuille armollinen.

Saimme yhden päivän aikana kaksi ja puoli täysikasvuista koivua palasteltua niin, että keväällä ne voidaan pilkkoa klapeiksi. Miten hyvältä tuntuikaan illalla kivuta saunan lauteille nauttimaan mieltä ja hiertynyttä hipiää hellivistä löylyistä! Se ei kuitenkaan onnistunut poistamaan hartioihin ja alaselkään iskenyttä kipua. Tunnustan avoimesti, ettei tietokonetyöläisen kunto riittänyt lähimainkaan siihen fyysiseen ponnistukseen, jota puunkaadossa olisi tarvittu. Syvä kumarrukseni teille, metsien sankarit! Tämän oppitunnin jälkeen osaan arvostaa taas piirun verran enemmän puualan ammattilaisten työtä.

Kirjoittaisinko talvipäivästä, jolloin aurinko sytytti Näsijärven jäälle kerrostuneen lumen timanttimereksi, ja minä olin talvipompassani kuin pieni Michelin-ukko jännittäessäni isän vierellä, käykö kala koukkuun? Vai kesäillasta, jolloin lokkien huudot kiirivät saaresta saareen, katiskassa potki valtava hauki ja savustusuunin tulella silatut tuoksut kiemurtelivat ilmassa?

Pitääpä miettiä vielä hetki, vaan ei liian kauan, sillä Lapsena kerran -kirjoituskilpailun takarajaan on aikaa enää runsas kuukausi. Kilpailuaika päättyy 31.1.2010.

Vesaisten Keskusliiton, Maaseudun Sivistysliiton ja Suomenmaa-lehden yhteistyössä järjestämä kilpailu on valtakunnallinen ja kaikille avoin. Aiheena on lapsuus; sen pienet, aurinkoiset hetket, jotka ovat piirtyneet mieleen monella tapaa unohtumattomina. Tärkeintä on, että muisteltava hetki on kirjoittajalleen edelleen merkityksellinen ja arvokas muisto omasta lapsuudesta.

Tyyliltään kirjoituksen tulee olla kaunokirjallinen kertomus, novelli tai lyhyt proosateksti. Kukin kirjoittaja saa osallistua kilpailuun enintään kahdella tarinalla. Lisätietoja löytyy —> täältä.

Täydennän tänään blogini Juttuarkistoa huhtikuussa julkaistulla jutullani. Tapasin keväällä Tasavallan presidentti Tarja Halosen, joka antoi haastattelun Kotilääkäri-lehden ja Keskinäinen työeläkevakuutusyhtiö Varman teettämän Elinvoimatutkimuksen vuoksi. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin näkemään Presidentinlinnan sisältä päin (terveisiä vain Jaakolle, joka liikkuu siellä kuin kotonaan, kiitos Linnan itsenäisyyspäiväjuhlien :D ).

Haastattelussa Halonen pohtii odotusten luomia paineita, suomalaisten selviytymiskyvyn aineksia, elinikäisen oppimisen merkitystä, sukupolvien hiljaista tietoa sekä erilaisten ystävien roolia. Hänen mukaansa ihmissuhteissa ei saa koskaan sälyttää kaikkia toiveitaan yhden ihmisen varaan. Äidiltään Halonen kertoo oppineensa myös oikean tavan vastustaa vanhuuden yksinäisyyttä: nuoret ystävät pitävät virkeänä ja auttavat oppimaan uusia asioita.

Juttu löytyy —> täältä. Lukuiloa! Juttuarkistosta löytyy myös muita eri julkaisuissa ilmestyneitä juttujani.

WWF Suomi on avannut sivustollaan Villi planeetta -blogin, jossa WWF:n työntekijät kirjoittavat luontoon ja ympäristökysymyksiin liittyvistä aiheista. Tänään Henna Rouhiainen kertoo kolme tarinaa ilmastomuutoksesta. Hän myös muistuttaa polttavasta kysymyksestä, ilmastolaista. Jos et ole vielä lähettänyt kansanedustajallesi asiasta nettipostikorttia, tee se nyt!