Arkisto kategorialle ‘Parantava taide’

Tunnustan: olen jäävi. Minäkin kuulun tykkiläisiin, joskin kirjoitin ylioppilaaksi kauan sitten; aikana, jolloin TYK ei ollut vielä erikoistunut ilmaisutaidon lukioksi. Kahdeksan vuotta E. A. Krankin suunnittelemassa punatiilisessä rakennuksessa on kuitenkin lyönyt leimansa, joka ei pesussa kulu.

Siksi istahdin viime keväänä tv:n äärelle kuultuani, että vanha kouluni kilpailee Nelosen uudessa Stage-ohjelmassa. Jo ensimmäinen kierros sai leukani loksahtamaan. Onko Suomeen syntynyt uusi rotu? Ruutu suorastaan tulvi lahjakkaita nuoria — ja näin kirjoittaessani tarkoitan kaikkien Stagessa nähtyjen koulujen oppilaita.

Jos et huoli mua kotiin…

Kilpailun ollessa vielä käynnissä kannustin TYK:n ohella porvoolaista LiLua, jonka oppilaat tuntuivat kehittyvän jaksosta toiseen valtavin harppauksin. Myös esityksen idea — katsahdus henkiseen peiliin kuoleman kynnyksellä ja mahdollisuus korjata tekemänsä virheet — toimi hyvin.

Tarinoista vahvin oli kuitenkin TYK:llä. Koulukotiin sijoitetut kohtaukset kertoivat häkellyttävän vahvalla tavalla nuorten hädästä nyky-Suomessa, missä niin monet lapset ja nuoret joutuvat perheväkivallan uhreiksi, ja osa otetaan huostaan, koska vanhemmat eivät tahdo heitä pilaamaan uusperheen onnea.

Kätesi jäljet ihooni kirvelemään jäi

Olen iloinen, että hankin ajoissa lipun tykkiläisten Silmistä pois -esityksen ensi-iltaan, sillä viime perjantaina sain todistaa Linnanmäen Peacockissa palan suomalaista musikaalihistoriaa. Illan aikana syntyi myös pari uutta tähteä, näin väitän.

Erityisen vaikuttunut olin nuorten rohkeudesta ja siitä avoimuudesta, jolla he kohtasivat yleisön. Sydän sepposen selällään ja kaikki tunteet iholla! Silti esitys rullasi tarkasti ennalta sovitun tarinan ja koreografian mukaan. Toki virheitä sattui, ja muutaman laulu heilahti punaiselle niin, että tärykalvot huusivat armoa, mutta kaiken kaikkiaan Silmistä pois oli niin komeaa ja energistä meininkiä, että sitä sietäisi ammattilaistenkin käydä katsomassa. Ainakin niiden työhönsä leipääntyneiden, joiden huomassa olen kokenut elämäni puuduttavimmat illat.

Willejä, eli ota meidät kiinni jos saat

Olen tietoisesti välttänyt tässä blogikirjoituksessani nostamasta esityksen nuoria nimeltä esiin. Syy on yksinkertainen: heistä jokainen, käsikirjoittajat ja nettitoimittajat mukaan lukien, ansaitsisi tulla esitellyksi pitkään ja perusteellisesti. TYK:n porukka on nimittäin timmi tiimi, eikä mikään itsekkäiden sooloilijoiden poppoo. Vahvaakin vahvempi yhteishenki tihkui esityksestä katsomoon asti.

Sen sijaan nostan valmentajien joukosta esiin kolme miestä ja yhden naisen, joille esitän kiitokseni syvän kumarruksen kanssa. Ilman idean isää, Marco Bjurströmiä, koko esitystä ei olisi. Olen iloinen Stagen saamasta Formaatti-Fnlandiasta, sillä Bjurström on voittonsa ansainnut! Kannustakoon se häntä jatkamaan työtään nuorten parissa. Kiitos myös biisit sovittaneelle Antti Vauramolle sekä tähtivalmentaja Tuomas ”Tume” Uusitalolle, joiden ohjeet ja kannustukset ovat auttaneet TYK:n nuoria kehittämään ilmaisutaitojaan.

Kiitos ja kumarrus hyville opettajille

Viimeiseksi fanfaarit kaikukoot TYK:n ilmaisutaidon opettajalle, Ulla-Maija Siikavireelle. Hänen merkityksensä selvisi jo keväällä, kun nuoret saivat valita yhteen kilpailujaksoon vierailevan tähden. Oma ope ohjelmaan — vau, mikä veto!

Voi kunpa meillä jo vihdoin tajuttaisiin, miten tärkeää työtä ilmaisutaidon ja taideaineiden opettajat tekevät kouluissa. Hämeenlinnalaista Miniteatteria 25 vuotta johtanut Marja Myllyniemi on todennut, että kouluista valmistuisi aivan toisenlainen sakki kuin nykyään tapahtuu valtaosassa Suomea, jos oppilaat saisivat täysipainoisesti opiskella luovaa ilmaisua – soittaa ja laulaa bändeissä, tehdä yhdessä näytelmiä ja runoiltoja. TYK:n esityksen nähtyäni voin allekirjoittaa väitteen: M.O.T.

PS. TYK:n Silmistä pois -musikaalilla on oma sivusto Facebookissa. Kannattaa myös tsekata Jussi Helttusen ottamat valokuvat Suomen Kuvalehden verkkosivustolta. Oikeanpuoleista nuolta klikkaamalla esiin ilmestyy lisää hienoja otoksia.

Ilon apostolit

Posted: huhtikuu 4, 2006 in Parantava taide, Sanojen mahti

Mikään ei katkaise tehokkaammin tiukkaa työpäivää kuin aito sydämestä kumpuava nauru. Niskassa painavat velvollisuudet tuntuvat taas piirun verran kevyemmiltä, kiitos toimistolla pistäytyneen stand up -koomikko Jack Björklundin, jonka letkeä läpänheitto karistaa turhan niuhotuksen nurkista ja saa kuulijan pitelemään naurusta kramppaantuneita pallealihaksiaan.

Ihailen ihmisiä, jotka pystyvät naurattamaan muita kertomalla itseironian keinoin itselleen sattuneista kommelluksista. Usein samat ihmiset ovat ketteriä tarttumaan keskustelukumppaninsa sanoihin ja pyöräyttämään niille parilla sanalla tai painotuksella uuden, usein sangen hilpeän merkityksen. Ranskalainen Henri Bergson ei ollut väärässä, kun hän kutsui nauramista mentaalianestesiaksi, jonka avulla epämiellyttävätkin asiat muuttuvat siedettävämmiksi.

Suomalaiset tarvitsisivat enemmän vapauttavaa naurua. Elämän kestää paremmin, kun osaa nauraa. Suomalaisessa kirjallisuudessa myyntivalteiksi ovat nousseet teokset, joissa on koomisia henkilöitä ja tilanteita. Arto Paasilinnaa pidetään Ranskassa jopa filosofina. Myös teatterissa ilottelut vetävät hyvin yleisöä. Sitä on monen kriitikon ja teatterintekijänkin ollut vaikea hyväksyä, koska komedian valintaa pidetään meillä katsojien ymmärtämättömyytenä.

Minä nauran usein ja äänekkäästi. Eniten itseäni huvittaa tilannekomiikka, ja saan usein hyvät naurut pelkästään ympäristöäni seuraamalla. Ihmisiä en tahdo halveerata, mutta arvojen, pinttyneiden tapojen ja tärkeilyn rienaamisesta tykkään kovasti. Se osuu usein myös omaan nilkkaani.

Naurua on sanottu maailman mahtavimmaksi aseeksi, ja samaa vakuuttaa Riku Suokas, joka on määritellyt yhdeksi stand up -komiikan luonteenpiirteeksi ajan ilmiöiden ruotimisen. Hänen mukaansa Britanniassa stand up -koomikot ovat jo täyttämässä rock-tähdiltä jääneen tyhjiön. Rock ei ole enää kapinaa, kaikki dylanit ovat kuolleet, ja stand up -koomikoista on kasvanut se ryhmä, joka arvostelee yhteiskuntaa ja sen epäkohtia. Siksi stand up -komiikka on parhaimmillaan poliittisesti hyvin vaarallinen laji, koska se on yksi harvoista esittämisen alueista, joissa asioista ja henkilöistä puhutaan niiden omilla nimillä.

Aljomänty, uhrikoivu, pyhäpuu

Posted: huhtikuu 2, 2006 in Parantava taide

Kun Anu kertoi lukeneensa Eva Dahlgrenin vastikään suomeksi ilmestyneen Kuinka lähestyä puuta (WSOY), muistin Dahlgrenin viime elokuussa Tokoinrannan Huvila-teltassa pitämän konsertin. Valaistessaan Äventyr-laulunsa taustaa hän kertoi jääneensä ihmettelemään, miten merkillinen asia DNA on. Sen ansiosta kaikki elollinen on toisistaan erilaista.

Sama tarina löytyy kirjasta, ja nukleiinihappoihin liittyy teoksen nimikin. Kuten Dahlgren toteaa, ”jokaisen puun perimä on ainutlaatuinen, ja siksi meidän on mietittävä sanonta ´nähdä metsää puilta´ uusiksi, sillä juuri ihminen joka ei näe metsää puilta, näkee totuuden itsestäänselvyyksien takaa”.

Minä pidän puista, niiden tuoksusta, rungon graafisista kuvioista, taivasta kurkottavista oksista, kyhmyisistä juurista, tuulen laulusta lehdistössä. Näen nytkin kotini työhuoneesta uljaan joukon: kuusia, mäntyjä, koivuja, lehmuksia, haapoja, pajuja. Aivan talon edessä on neljä pihlajaa, joista syksyisin tulee tilhien herkkubaari. En ole tunteeni kanssa yksin, puut ovat aina olleet suomalaisille tärkeitä, eivät ainoastaan leivän tuojana vaan voimanlähteenä, identiteetin vahvistajana, rauhan tyyssijana.

Yöpöytäni vakituisten opusten pinossa on Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon upea valokuvateos Puiden kansa (Hiilinielutuotanto & Kustannus Pohjoinen), joka sadoin kuvin, runoin, loitsuin ja tarinoin kuvaa metsien voimaa ja lumoa, puiden ja ihmisten kohtalonyhteyttä. Kirja on myös vahva puolustuspuhe myyttisten pyhäpuiden ja ikimetsien puolesta (tiedän, tämänkin teoksen vuoksi on kaadettu puita, mutta kirja on tarkoitettu pitkäikäiseksi, hiilinieluja kunnioittaen). Tapion tuhottuja aarteita katsellessa herää väkisin kysymys: miksi ihmeessä tahdomme tuhota sielunmaisemamme?

Paitsi terveellistä mielenravistusta, Puiden kansa tarjoaa myös lukuisia helmihetkiä. Kukapa tohtisi olla eri mieltä, kun kirjailija Heikki Turunen kertoo saamastaan kohteliaisuudesta: ”Eräs savolainen lehtimies kirjoitti kerran minusta:´Havupuiden veli´. Niin kauniisti ei kukaan ole minusta kirjoittanut.”

Mielen vitamiinit

Posted: maaliskuu 29, 2006 in Parantava taide
Avainsanat:,

Tänään on kohteena Arkadianmäki, sillä klo 16 alkaa eduskuntatalon edustalla mielenosoitus taideaineiden opetuksen puolesta. Me kaikki tarvitsemme mielen vitamiineja, kuten tuore taito- ja taideaineiden didaktiikan professori Heikki Ruismäki sanoo Yliopisto-lehdessä (4/2006) ja muistuttaa, miten ”kasvattaminen taito- ja taideaineissa on pitkälle tulevaisuuteen panostettua elämän eliksiiriä, henkistä hyvinvointia, josta nykyajassa on monesti puute”.

Ja ne, jotka eivät ole vielä allekirjoittaneet adressia taideaineiden puolesta, voivat tehdä sen täällä.

Miten pitkän matkan voikaan tehdä puolessa tunnissa. Kun teatterisaliin puhalletaan yhteisvoimin valot takaisin, porvoolaispäiväkotien lapset ovat matkanneet Sri Lankasta Thaimaan ja Jaavan kautta Kiinaan.

Lapsia väitetään yleisöistä vaikeimmaksi, mutta kun se ottaa esityksen omakseen, eläytyvämpiä katsojia saa hakea. Se päti tänäkin aamuna, kun olin seuraamassa nukketeatterin keinoin toteutettua tarinaa köyhästä kalastajasta ja meren mahdista. Aasialaisista saduista koottu Lohikäärmeseikkailu on näyttelijä Juha Laukkasen ja teatteriteknikko Arto Ollikaisen uusin nukkenäytelmä, jonka punaisena lankana toimii Kaakkois-Aasiaa runsas vuosi sitten kohdannut tragedia, tsunamiaalto.

En voi kuin hämmästellä Laukkasen kykyä kohdata pienet katsojansa tavalla, joka sekä kunnioittaa lasta että luottaa tämän kykyyn ymmärtää omasta arjesta poikkeavia asioita, tapoja ja tapahtumia. Mikä parasta, Lohikäärmeseikkailu on aito satu, jossa taitavasti toteutetun ääni- ja valomaailman lisäksi käytetään hyväksi myös katsojien mielikuvitusta. Kangaskaistaleesta, kahdesta sulasta ja paperipalasta kasvaa äkkiä sanansaattaja, meren yli kirjettä kuljettava lintu, joka perille päästyään varoittaa suuresta vaarasta. Ja voi sitä jännitystä, kun esiin ilmestyy kiinalainen lohikäärme, jonka silmät palavat kuin kekäleet.

Kun kyynelten saarelta alkanut tarina päättyy (onnellisesti, kuten hyvät sadut aina), Laukkanen kiittää yleisöään thaimaalaisittain, kämmenet yhdessä ja kevyesti kumartaen. Katsomossa syntyy välittömästi aaltoliikettä, kun lapset toistavat suorastaan liikuttavan keskittyneesti sadun aikana opitun tervehdyksen. Asennekasvatusta? Kyllä vain, ja mitä hurmaavimmalla tavalla.

Ja nyt pääsen jälleen lempiaiheeseeni, taiteen merkitykseen. Miten on mahdollista, että itseään sivistysvaltioksi kutsuvassa Suomessa ei vieläkään ymmärretä lasten ja nuorten taideopetuksen merkitystä, vaan lasten kulttuurikasvatukseen suunnattuja määrärahoja yhä vain höylätään ja koulujen taideaineita supistetaan?

Voiko syynä todellakin olla tietämättömyys, kuten hämeenlinnalaisen Miniteatterin toiminnanjohtaja Marja Myllyniemi on joskus arvellut. Valtaosa julkishallinnossa toimivista poliittisista päätöksentekijöistä on yli 40-vuotiaita, eikä heillä ole minkäänlaista suhdetta saati omakohtaista kokemusta taidekasvatuksesta.

Onneksi taidealojen opiskelijat ovat saaneet tilanteesta tarpeekseen ja järjestävät yhteisvoimin ensi keskiviikkona mielenosoituksen peruskoulujen taideopetuksen puolesta. ”Ilmassa on positiivista kutinaa”, vahvistaa Essi Hirvonen, Sibelius-Akatemian musiikkikasvattajien ainejärjestö Maineen puheenjohtaja, ja kannustaa liittymään joukkoon. Olisiko kenelläkään hyviä ehdotuksia banderollien teksteiksi? Tavataan eduskuntatalon edustalla 29.3. klo 16.

Lisäys klo 15.45
Taideaineiden opiskelijat keräävät parhaillaan nimiä adressiin, jolla vastustetaan koulujen taideopetukseen kohdistuvia leikkauksia sekä pyritään herättämään julkista keskustelua taidekasvatuksen asemasta. Adressi luovutetaan myöhemmin opetusministeriölle, opetushallitukselle sekä eduskunnalle.

Elämäni Pavlovin koirana

Posted: maaliskuu 4, 2006 in Musiikki, Parantava taide

Olen jälleen tutun ongelman äärellä: miten saisin ajatukset virtaamaan ja luovuuden vauhtiin? Johtuukohan jähmettymisen tunne iästäni – onhan runoilija Tommy Tabermann joskus sanonut, että luovuus on nelivuotiaiden ammattilaisten hommaa.

Kokemuksesta tiedän, että dead line on tehokas muusa. Mutta aina sekään ei tunnu tepsivän. Minusta onkin ollut lohdullista lukea kirjailijoiden rituaaleista, joiden avulla he pyrkivät löytämään kirjoittamiselle alttiin mielentilan. Runoilija Johanna Venho sytyttää usein kynttilän. Claes Andersson saattaa lähteä kävely- tai pyöräilylenkille. Ruotsin kielessä on esiin juossuille ajatuksille oma sanontakin, framsprungna tankar.

Vilkaisu ikkunasta riittää: tänään ei lenkki lumisateessa kiehdo. Pakkasta ei ole liikoja, mutta voimakas itätuuli tekee siitä purevan. On siis turvauduttava vanhaan kikkaan ja päästettävä vapauden tuulet irti.

Olen nimittäin tehnyt itsestäni tietoisesti Pavlovin koiran tavalla, joka saa Sibeliuksen pyörimään haudassaan. Jo parinkymmenen vuoden ajan hetkinä, jolloin kone ei kerta kaikkiaan käynnisty, laitan soimaan kansallissäveltäjämme toisen sinfonian. Mikä tahansa taltiointi ei kelpaa, vaan lukon avaamiseen tarvitaan itse Sir John Barbirolli ja Royal Philharmonic Orchestra. Ja ihme tapahtuu: kansallisromanttiset sävelmät pakottavat lauseet esiin.

Metodilla on myös kääntöpuolensa. Kun olen istunut konserteissa, joiden ohjelmaan kyseinen sinfonia on kuulunut, en ole voinut nauttia musiikista täysipainoisesti. Työhön liittyvät asiat ovat onnistuneet rikkomaan elävän musiikin synnyttämän lumon ja tunkeutuneet väkisin Finlandia-talon uumeniin. Vuh-vuh!

Kantapään kautta

Posted: helmikuu 4, 2006 in Parantava taide
Avainsanat:, , ,

En liene ainoa, joka on ihaillut Blogistanin ahkerien puikonheiluttajien ja huovuttajien tuotoksia. Sivuilta suorastaan hehkuu loveen langenneiden käsityöharrastajien palo. Värikkäitä neuleita katsellessa tulee samanlainen tytinä kuin FST:n mainion makasiiniohjelman Strömsön äärellä: pitäisiköhän minunkin kokeilla?

Käsityöt voivat joskus toimia myös hengenpelastajana, kuten lappajärveläinen Saara Kankaanpää koskettavasti kertoo Katarina Eskolan ja Pekka Laaksosen toimittamassa kirjassa Rakkaudesta taiteeseen (SKS 1998). Kun hänen aviomiehensä loukkaantui vakavasti työtapaturmassa ja joutui läpikäymään monta leikkausta, Saara Kankaanpää otti avukseen virkkuukoukun ja purki ahdistustaan silmukoihin. Tarinan päätös on lohdullinen: mies säilyi hengissä ja tytär sai sängynpeiton.

Hengenpelastamisesta ei sentään ole kyse seuraavassa ideassa, mutta tuikitärkeästä avunannosta kylläkin. Yksi vapaaehtoisjärjestöjen energisimmistä, pieni mutta ketterä Vaaka ry järjestää huhtikuussa valtakunnallisen Taaperokassi-keräyksen, jolla pyritään auttamaan karjalalaisia lapsiperheitä.

Kassiin tarvitaan monenlaista tarvekalua, myös villasukkia, lapasia ja talvipäähineitä. Siispä puikot heilumaan ja haaste kiertämään! Vaakalaisten lähtökohtana on, että kukin tekee sen, minkä taitaa. Siksi tämäkään haaste ei velvoita keräämään koko kassia.

Iso osa blogineulojista treenaa parhaillaan olympialaisiin, mutta toivottavasti heillä riittää kisakuntoa myös uudelle taistolle. Alan professionaalit voivat myös tehdä tilkkupeittoja, joita vaakalaiset toimittavat eri puolille maailmaa. Lupaan itsekin elvyttää telakalle joutuneen käsityöharrastukseni ja tehdä raidalliset villasukat vahvistetulla kantapäällä. Ja nyt haastan mukaan Ninnin neuleet, Tekele ja tuunaus sekä Outin blogin.