Arkisto kategorialle ‘Musiikki’

Tunnustan: olen jäävi. Minäkin kuulun tykkiläisiin, joskin kirjoitin ylioppilaaksi kauan sitten; aikana, jolloin TYK ei ollut vielä erikoistunut ilmaisutaidon lukioksi. Kahdeksan vuotta E. A. Krankin suunnittelemassa punatiilisessä rakennuksessa on kuitenkin lyönyt leimansa, joka ei pesussa kulu.

Siksi istahdin viime keväänä tv:n äärelle kuultuani, että vanha kouluni kilpailee Nelosen uudessa Stage-ohjelmassa. Jo ensimmäinen kierros sai leukani loksahtamaan. Onko Suomeen syntynyt uusi rotu? Ruutu suorastaan tulvi lahjakkaita nuoria — ja näin kirjoittaessani tarkoitan kaikkien Stagessa nähtyjen koulujen oppilaita.

Jos et huoli mua kotiin…

Kilpailun ollessa vielä käynnissä kannustin TYK:n ohella porvoolaista LiLua, jonka oppilaat tuntuivat kehittyvän jaksosta toiseen valtavin harppauksin. Myös esityksen idea — katsahdus henkiseen peiliin kuoleman kynnyksellä ja mahdollisuus korjata tekemänsä virheet — toimi hyvin.

Tarinoista vahvin oli kuitenkin TYK:llä. Koulukotiin sijoitetut kohtaukset kertoivat häkellyttävän vahvalla tavalla nuorten hädästä nyky-Suomessa, missä niin monet lapset ja nuoret joutuvat perheväkivallan uhreiksi, ja osa otetaan huostaan, koska vanhemmat eivät tahdo heitä pilaamaan uusperheen onnea.

Kätesi jäljet ihooni kirvelemään jäi

Olen iloinen, että hankin ajoissa lipun tykkiläisten Silmistä pois -esityksen ensi-iltaan, sillä viime perjantaina sain todistaa Linnanmäen Peacockissa palan suomalaista musikaalihistoriaa. Illan aikana syntyi myös pari uutta tähteä, näin väitän.

Erityisen vaikuttunut olin nuorten rohkeudesta ja siitä avoimuudesta, jolla he kohtasivat yleisön. Sydän sepposen selällään ja kaikki tunteet iholla! Silti esitys rullasi tarkasti ennalta sovitun tarinan ja koreografian mukaan. Toki virheitä sattui, ja muutaman laulu heilahti punaiselle niin, että tärykalvot huusivat armoa, mutta kaiken kaikkiaan Silmistä pois oli niin komeaa ja energistä meininkiä, että sitä sietäisi ammattilaistenkin käydä katsomassa. Ainakin niiden työhönsä leipääntyneiden, joiden huomassa olen kokenut elämäni puuduttavimmat illat.

Willejä, eli ota meidät kiinni jos saat

Olen tietoisesti välttänyt tässä blogikirjoituksessani nostamasta esityksen nuoria nimeltä esiin. Syy on yksinkertainen: heistä jokainen, käsikirjoittajat ja nettitoimittajat mukaan lukien, ansaitsisi tulla esitellyksi pitkään ja perusteellisesti. TYK:n porukka on nimittäin timmi tiimi, eikä mikään itsekkäiden sooloilijoiden poppoo. Vahvaakin vahvempi yhteishenki tihkui esityksestä katsomoon asti.

Sen sijaan nostan valmentajien joukosta esiin kolme miestä ja yhden naisen, joille esitän kiitokseni syvän kumarruksen kanssa. Ilman idean isää, Marco Bjurströmiä, koko esitystä ei olisi. Olen iloinen Stagen saamasta Formaatti-Fnlandiasta, sillä Bjurström on voittonsa ansainnut! Kannustakoon se häntä jatkamaan työtään nuorten parissa. Kiitos myös biisit sovittaneelle Antti Vauramolle sekä tähtivalmentaja Tuomas ”Tume” Uusitalolle, joiden ohjeet ja kannustukset ovat auttaneet TYK:n nuoria kehittämään ilmaisutaitojaan.

Kiitos ja kumarrus hyville opettajille

Viimeiseksi fanfaarit kaikukoot TYK:n ilmaisutaidon opettajalle, Ulla-Maija Siikavireelle. Hänen merkityksensä selvisi jo keväällä, kun nuoret saivat valita yhteen kilpailujaksoon vierailevan tähden. Oma ope ohjelmaan — vau, mikä veto!

Voi kunpa meillä jo vihdoin tajuttaisiin, miten tärkeää työtä ilmaisutaidon ja taideaineiden opettajat tekevät kouluissa. Hämeenlinnalaista Miniteatteria 25 vuotta johtanut Marja Myllyniemi on todennut, että kouluista valmistuisi aivan toisenlainen sakki kuin nykyään tapahtuu valtaosassa Suomea, jos oppilaat saisivat täysipainoisesti opiskella luovaa ilmaisua – soittaa ja laulaa bändeissä, tehdä yhdessä näytelmiä ja runoiltoja. TYK:n esityksen nähtyäni voin allekirjoittaa väitteen: M.O.T.

PS. TYK:n Silmistä pois -musikaalilla on oma sivusto Facebookissa. Kannattaa myös tsekata Jussi Helttusen ottamat valokuvat Suomen Kuvalehden verkkosivustolta. Oikeanpuoleista nuolta klikkaamalla esiin ilmestyy lisää hienoja otoksia.

Tämän kevään viimeinen Sunnuntaiklassikko tarjoaa rytinää ja ankaria sanoja 20 vuoden kokemuksella. Lepiksen toivomuksen mukaan teemasoiton tulee liittyä festariin, johon bloggaaja on tänä suvena menossa tai jonne hän vain haikailee menevänsä. Päätin suosia kotikaupunkini tapahtumaa, ja siksi kuuntelemme tänään Apulannan huhtikuussa julkaiseman singlen Vääryyttä !!1!

Kun muutin lähes vuosi sitten Hämeenlinnaan ja kannoin ystävieni kanssa mööpeleitä, mattoja, kirjoja, kodinkoneita ja muuttolaatikoita, askeleita tahdittivat Linnanpuistosta kantautuvat Irinan biisit, jotka saivat kaikupintaa kerrostaloista. Wanaja Festivalin toinen ilta oli täydessä vauhdissa, ja kaupunki soi sen mukana. Kun myöhään illalla poksautin samppanjapullon auki parvekkeella ja nostin maljan uudelle kodille ja maisemaa hallitsevalle linnalle, lavalla revitteli Kent. Hienompaa alkua en olisi voinut toivoa.

Wanaja Festival 2011 soi tänäkin vuonna kahtena päivänä, ja Apulannan lisäksi esiintyjiksi on pestattu mm. Paleface, Manic Street Preachers, Kotiteollisuus, Kaija Koo, Klamydia, Petri Nygård, Happoradio, Uusi Fantasia, Ultramariini ja Turmion Kätilöt. Maljanne, musabloggaajat, ja hyvää kesää!

Lisää musiikkia toukokuun viimeisiin päiviin ja öihin löytyy Sunday Classic 2011 -listalta.

Poimin pari viikkoa sitten Twitterissä viestin, jossa vinkattiin Faktan päätoimittaja Heidi Hammarstenin kolumnista. Otsikon kysymys – Elämänkaari vai vuoristorata? – herätti heti mielikuvia ja koukutti lukemaan. Teksti sai myös puntaroimaan omaa tilannettani: kumpi sana kuvaisikaan paremmin tähänastista elämääni? Kolumni toimi tällä kertaa myös sunnuntaiklassikon pontimena.

Polveilevasta elämäntaipaleesta on kirjoitettu paljonkin lauluja, mutta rajasin heti aluksi valintani koskemaan vain kotimaista tuotantoa. Päätin myös, että laulun esittäjän tulee olla sellainen, jota en ole aiemmin soittanut Sunday Classic -sarjassa. Ja tietenkin lyriikan täytyy olla laadultaan A-luokkaa. Lopputulos? Hyvät naiset ja herrat, estradille astuu nyt Samuli Putro. Kuunnelkaa tarkoin, kun soi Elämä on juhla.

Muiden bloggaajien valitsemia sekä elämän hetkellisyyttä pohtivia että maailmanlopun tunnelmia sisältäviä lauluja löydät Sunday Classic 2011 -listalta.

Taas liehuvat liput saloissa, tällä kertaa sodassa kaatuneiden kunniaksi. Kuolema värittää myös tämänkertaista Sunday Classic 2011 -valintaani. Pääosassa on konstaapeli James Hathaway (näyttelijä Laurence Fox), jota ratkaistavaksi annettu rikos liippaa liiankin läheltä. Komisario Lewis -sarjan Tulesta syntynyt -jaksossa nuoren miehen itsemurha ja sitä seuraavat kuolemantapaukset pakottavat Hathawayn kohtaamaan menneisyytensä ja tekemänsä virheet.

Bändissä soittava (maailmanmusiikkia yhdistettynä jazziin, rockiin ja keskiajan madrigaaleihin) Hathaway on mieltään rauhoittaakseen tarttunut kitaraansa ja ehtii näppäillä ensimmäiset sävelet, ennen kuin puhelin soi. Se riittää, kappaleen voi tunnistaa. Kyseessä on Paul Simonin ja Art Garfunkelin tunnetuksi tekemä Kathy’s Song.

Linkin takaa löytyy rbreu-nimimerkin lataama YouTube-video, jonka hän on editoinut todella hyvin. Veri on vettä sakeampaa ja rakkaus kestää kaiken, sanotaan, mutta tv-sarjan tässä jaksossa ystävyys osoittautuu vahvimmaksi elämässä kantavaksi voimaksi. Valintani liittyy eilen aloittamaani blogipostausten sarjaan, jossa kerron Oxfordin-matkastani. Oli ilo tallustella Morsen, Lewisin ja Hathawayn jalanjäljillä. :)

Entä millaisia biisejä muut bloggaajat ovat valinneet pyhäpäivän ratoksi? Se selviää Sunday Classic 2011 -listasta.

Esittelen tänä sunnuntaina nörttien klassikon, newyorkilaisen Jonathan Coultonin (s. 1970), joka vaihtoi viitisen vuotta sitten koodaamisen musiikkiin. Sanoituksissaan hän hyödyntää usein tieteisfiktiosta tuttuja aiheita ja hahmoja, mutta lauluja syntyy myös arkisista asioista. Linkin takaa löytyy Wikipedia-artikkeli, jossa kartoitetaan folk- ja popmusiikista vaikutteita saaneen Coultonin tähänastiset elämänvaiheet ja ura; eli jälleen yksi tarina siitä, miten amerikkalainen unelma voi toteutua uuden Eldoradon, verkon, avulla.

Coultonin tuotannosta on innostunut myös Stephen Torrence, filosofiaa opiskellut texasilainen tietotyöläinen, joka on kavereineen tehnyt Jonathanin biiseistä viittomakielisiä versioita. Tässä vapun kunniaksi pikkuisen ”aikuisviihdettäkin” sisältävä First of May, jossa Torrencen taustalla viittoilevat Greg Briley ja Kevin Saunders. Nauttikaa kuohuvaa maltilla, ettei uusi viikko ala turhan totisesti!

PS. Bonuskappaleena soikoon Jonathan Coultonin suurin hitti, Code Monkey. Kuten usein elokuvissa, nytkin kannattaa lukea lopputekstit.

Lisää vappumusaa on tarjolla Lepiksen käyntiin polkaisemalla Sunday Classic 2011 -listalla.

Sunnuntaiklassikoissa on jälleen Teemasoiton vuoro. Tänään levylautasella pyörivät elokuvasävelmät. Idean äidin, Lepiksen, ohjeistuksen mukaan kappaleen tulee olla sävelletty ensisijaisesti elokuvaan, ei teatterimusikaaliin (ne kuultiin viime lokakuussa). Valinta pitää myös perustella.

Suosikkini ei ole sävellyksenä kovinkaan kummoinen, ennemminkin sen lumo perustuu hyväntuuliseen, hyppelehtivään sävelten juoksuun ja nonsense-runoutta muistuttavaan sanoitukseen. Kyseessä on yksi Walt Disney -konsernin suursuosikeista, vuonna 1950 ensi-iltansa saaneesta Tuhkimo-piirroselokuvasta tuttu Bibbidi-Bobbidi-Boo. Haltiattaren taikalaulun (joka tunnetaan myös nimellä The Magic Song) laulaa Verna Felton.

Hellyttävät hiiret ja hupsu haltiatar

Tuhkimo on ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni elokuva, ja ihastuin siihen täysin. Suuren talon nurkissa, onkaloissa ja rappusissa seikkailevat, alati lörpöttelevät hiiret ja juhlapuvun valmistamisessa ahertavat pikkulinnut valloittivat kertaheitolla sydämeni. Pidin valtavasti myös hupsusta, pyylevästä haltiattaresta, jonka loitsun omaksuin nopeasti ennestään tuttujen Simsalabim! ja Abrakadabra! -taikasanojen rinnalle. Kuuntelen laulua yhä, sillä se löytyy Walt Disney -piirroselokuvien musiikista kootulta tuplakokoelmalta, joka on yksi levyhyllyni helmistä.

Al Hoffmanin ja Mack Davidin säveltämän sekä Jerry Livingstonen sanoittaman kappaleen ovat levyttäneet mm. Perry Como & The Fontane Sisters sekä Jo Stafford ja Gordon MacRae. Viimeksi mainitun duon 60 vuoden takainen vinyyliversio rahisee jonkin verran, mutta tulkinta on lennokas ja herkullinen. Puhumattakaan puhallininstrumenteista, jotka yrittävät varastaa show´n vaikka väkisin. :)

Lisää bloggaajien valitsemia elokuvasävelmiä löydät Sunday Classic 2011 -listalta.