Arkisto kategorialle ‘Mietteitä’

Vietin pari päivää ystäväperheen hellässä huomassa. Heidän kotiinsa menen aina mielelläni. Vierailut ovat lokoisia ja mutkattomia, sillä olemme tunteneet k-a-u-a-n. Tiedän olevani tervetullut; kuin perheenjäsen, vaikka suonissani virtaakin vierasta verta.

Puhuimme päivien aikana paljon tilasta ja tavarasta. Yhteisessä lähi- ja ystäväpiirissämme on monta, jotka ovat vastikään muuttaneet tai remontoineet kotiaan. Itsekin vaihdoin taannoin paikkakuntaa, ja osa kesästä kului loputtomalta tuntuvan pakkaamisen merkeissä. Esineet, mööpelit ja tarvekalut joutuivat tarkkaan syyniin — osan kierrätin, osan myin, osaa puolustin henkeen ja vereen: tästä en luovu! Sama show on nyt käynnissä myös vanhan kummitätini huushollissa.

Montako neliötä ihminen tarvitsee?

Muuttaminen olisi suhteellisen helppoa, jos uusi koti olisi mittasuhteiltaan entisen kaltainen. Ongelmia syntyy, kun uusi koti on tilavuudeltaan pienempi tai huoneiden muoto ja määrä ovat erilaiset. Mielikuvitusta tarvitaan myös silloin, kun kodin vaihtamisen syynä on hynttyiden yhteenlyöminen, jolloin samat neliöt on jaettava toisen/muiden kanssa.

Miten monta neliötä ihminen oikeastaan tarvitsee? Entä pariskunta? Pieni perhe? Iso perhe? En tahdo asua ahtaasti, mutten myöskään viihtyisi ylisuuressa talossa, tällaisessa modernissa linnassa, jota toimittajat luonnehtivat aina sanalla hulppea.

Kotiin ei kannata jämähtää

Sama aihe mietitytti vielä kotimatkallakin, kun nappasin linja-autossa tarjolla olleista lehdistä uusimman Divaanin (nro 1/2011) selailtavakseni. Toimittaja Leena Lukkari oli haastatellut Jyrki Kiiskistä Elämäni kodit -sarjaan. Ja näin puhui kahden lapsen isä, runoilija vaaran rinteellä:

”Kun ihmisillä on hyvä olla toistensa kanssa, voi olla vain eduksi asua tiiviisti. Eikä kotiin kannata jämähtää. Koti on turvasatama, ja elämä on tuolla ulkona. Asumisessa on pitkälti kyse onnellisuuden kuvista ihmisen päässä, eivätkä ne aina ole totta. Joku viisas onkin sanonut, että kiveen on turha rakastua.”

Mainokset

Suhteellisuusteoria tämäkin

Posted: syyskuu 27, 2010 in Mietteitä
Avainsanat:, ,

Asiat näyttävät suuremmilta kaukaa kuin vierestä katsottuina.

Tämän Caesarin ajatelman kun aina muistaisi. Ehkä minun kannattaisi kirjoittaa se mustakantiseen kierrevihkoon, kuten Urho Kekkonen teki. Muita Urkin muistiin merkitsemiä viisauksia löytyy Sivalluksia-kirjasta, jonka Kekkonen julkaisi Simo Sakarin nimellä vuonna 1979.

Etsiessäni tänä aamuna työhön liittyviä papereita käsiini osui Vivica Bandlerin elämäkerta. Minulla oli ilo suunnitella ja toteuttaa yhdessä Christa Björkstamin ja Linus Vuorion kanssa Vivicas Vänner -säätiön verkkosivusto, ja sen myötä Bandlerin ja Carita Backströmin yhdessä tekemä kirja tuli perin tutuksi.

Miten paljon viisaita ajatuksia se sisältääkään. Tänään katseeni osui lauseeseen, joka olkoon mottoni tällä viikolla: Suurin lahja, jonka toiselle voi antaa, on se, että auttaa toista eteenpäin.

Vivica Bandler oli tunnettu ”nenästään”; hänellä oli kyky tunnistaa lahjakkuudet, mutta mikä tärkeintä, hän myös pyrki käytössään olevin keinoin auttamaan uusia tekijöitä toteuttamaan näkemyksiään.

Myös minua on autettu elämäni ja työurani aikana. On jälleen aika siirtää lahja eteenpäin, antaa hyvän kiertää. Ehkä voisin päätökseni tueksi käydä videovuokraamossa ja lainata Mimi Lederin ohjaaman elokuvan, Helen Huntin, Kevin Spaceyn, Haley Joel Osmentin ja Jon Bon Jovin tähdittämän Pay It Forward (Anna hyvän kiertää, 2000), vaikka kriittisimmät katsojat ovatkin leimanneet sen sentimentaaliseksi hömpäksi. Ja tänä iltana lupaan soittaa yhdelle auttajistani. Kiittää ei voi koskaan liikaa.

Postiluukusta tipahti Eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen asiakaslehti (nro 1/2010). Kuulun itsensä työllistäviin pienyrittäjiin, ja siksi eläkejätti muistaa minua paitsi pakollisilla maksuilla myös erilaisilla painotuotteilla.

Lehden uudeksi kolumnistiksi on valittu media- ja musiikkialalla toimiva Katja Ståhl, joka ensimmäisessä kirjoituksessaan pohtii työssä viihtymistä. Leukani loksahti tarinan edetessä. Olen toki itsekin kohdannut kiukkuisia bussikuskeja, mutta niin törkeää tyyppiä tielleni ei ole osunut kuin tämä Ståhlin kuvailema tapaus.

Teksti on sen verran pitkä, etten tekijänoikeudellisistakaan syistä kopioi sitä blogiini, vaan kehotan sukeltamaan Ilmarisen sivustolle. Lehti on siellä pdf-muodossa, ja Katja Ståhlin kolumni löytyy sivulta 33. Ymmärrän, että meillä kaikilla on päiviä, jolloin ei vain jaksa venyä parhaimpaan suoritukseen, mutta tämän bussikuskin känkkäränkkä edustaa jo sitä tasoa, että siirtäisin hänet jäähylle tai peräti toisiin tehtäviin.

Käydessäni eilen kaupassa satuin kuulemaan, miten pieni poika (veikkaisin hänen olleen noin viisivuotias) puheli isälleen. Parivaljakko oli pysähtynyt lehtihyllyn äärelle, ja isä selaili keskittyneesti aikakauslehtiä. Poika nojasi ostoskärryyn ja tapitti koko monologinsa ajan isäänsä, joka näki vain otsikot ja artikkelit.

”Arvaa isi, mitä mä näin aamulla, kun mä olin pihalla. Arvaa. Mä näin pupun, sellaisen oikein ison. Se oli siinä ulkona, pellonlaidassa, mä oon nähnyt sen siinä ennenkin. Isi, se oli tosi iso. Ihan siinä pellonlaidassa. Tosi iso pupu. Ja sillä oli pitkät korvat ja sellainen valkoinen hännäntypykkä.”

Sitten poika otti topakamman asennon, levitti jalkansa kuin lännensankari, laittoi kädet lanteilleen ja sanoi pontevasti isälleen (joka vain luki lehteään): ”Pahus, kun unohdettiin se kivääri kotiin.”

Tänään palaan menneeseen. Samalla toistan tärkeän eleen, jotta näkisin paremmin huomiseen.

Vuosi oli 2007, juostiin sen loppusuoraa. Minulla oli ilo haastatella oman alani konkaria, esikuvaakin. Toimittaja Mirja Pyykkö kertoi ajatuksistaan, elämästään, periaatteistaan ja valinnoistaan.

Olen sittemmin palannut usein erään hänen esittämänsä muistutuksen äärelle: elämä on puntarissa joka hetki. Pyykön mielestä on tärkeää miettiä ajoissa, millaista elämää tahtoo elää. Onko tämä työ, tämä avioliitto, tämä elämäntyyli sellainen, jota oikeasti haluan?

”Nykyään paineet on tehty niin koviksi, että ihmiset vain suorittavat elämänsä, he suorittavat työnsä ja he suorittavat avioliittonsa. Jos ei koskaan pysähdy miettimään oman elämänsä arvoja, eläkkeelle siirtyminen voi osoittautua kohtalokkaaksi, koska viimeistään silloin joutuu kohtaamaan tekemiensä ratkaisujen saldon.”

Niin, se ele. Nostin esiin henkisen peilin. Se kuvastakoon seuraavat viikot todellisuuden, haaveideni ja tavoitteitteni keskinäisiä kytköksiä ja ristiriitoja. Saldon arvioinnin jälkeen on muutosten aika.

Vanha koira ei opi uusia temppuja. Siinä on meillä yksi ikivanha sanonta, joka joutaa roskakoriin. On arvioitu, että vuoteen 2017 mennessä 80 prosenttia tiedosta on uusiutunut. Käytännössä se tarkoittaa, että jokaisen meistä pitää opiskella ja oppia koko ajan uutta. Ja kyllähän me opimmekin!

Oppimiseen liittyvät asenteet tulivat mieleeni luettuani viestintäkriitikko (ihana titteli!) Jussi Luukkosen blogikirjoituksen. Hän on muuttanut Uuteen-Seelantiin ja aloittaa Executive MBA -opinnot vanhoilla päivillään — mikäli näin leimaava ilmaus sallitaan. Minulle kirjoitus toimi hyvänä ja innoittavana muistuttajana: koskaan ei ole liian myöhäistä lähteä opiskelemaan jotakin uutta.

PS. Merkintäni otsikko on peräisin Luukkosen blogikirjoituksesta. Hänelle kiirastulen portit (lue = Masseyn yliopiston ovet) avautuvat helmikuussa. Lykkyä opintoihin!