Arkisto kategorialle ‘Media’

En ole ainoa, joka kummastelee yhä viihteellisemmäksi muuttunutta suomalaista nykyjournalismia. Outi Vainionkulma kannusti tammikuun lopulla välttämään roskaotsikoiden klikkaamista, mikä synnytti yhteisöpalveluissa, mm. Twitterissä ja Facebookissa, myönteistä hyrinää ja vahvoja kannanottoja laadukkaamman journalismin puolesta.

Viihdejournalismin luetuimmaksi ja kalutuimmaksi päähenkilöksi on noussut Johanna Tukiainen, jonka häistä tehtyä tv-dokumenttia Tuksu menee naimisiin seurasi parhaimmillaan lähes 300 000 ihmistä (lähde: TV5 Finland Oy). Myönnän avoimesti, että suhtaudun Tuksu-uutisointiin hyvin ristiriitaisesti. Samaa asiaa – saavatko toimittajat hyödyntää Johanna Tukiaista miten mielivät – puitiin 4.3. esitetyssä YLE TV2:n Pressiklubissa (ohjelman voi katsoa YLE Areenassa). Raadin kaksi jäsentä, toimittaja ja stand up -koomikko Lotta Backlund sekä Talouselämän päätoimittaja Reijo Ruokanen, ovat sitä mieltä, että aikuinen ihminen tietää mitä tekee, ja siksi Tukiaisen kaikista elämän tapahtumista voi huoleti raportoida Suomen kansalle.

Toimittaja Jukka Lindfors pohtii Tuksu-ilmiötä analyyttisellä ja humaanilla tavalla YLEn Blogit -sivustolla. Hän vertaa Johanna Tukiaisen ällistyttävää elämäntaivalta Jouko Turkan Aiheita-kirjan (Otava, 1990) novelleihin ja aprikoi, voisiko kaiken takana olla sittenkin joku huippuluokan käsikirjoittaja. Erinomainen kirjoitus, joka pakottaa miettimään omia ja median motiiveja. Lukekaa, ihmiset!

Helsingin yliopiston eläinekologian professori Hanna Kokko kirjoittaa uusimmassa Tieteessä tapahtuu -lehdessä (nro 2/2010) elämänsä tietokirjoista (pdf). Mainio juttusarja, joka on saanut minutkin pohtimaan elämäni valintoihin vaikuttaneita teoksia (niistä pakisen jokin toinen kerta, nyt keskityn Kokon oivaan kirjoitukseen).

Kokon luontoharrastus lähti alkuun, kun hän keksi lapsena pyytää joulupukilta lahjaksi lintukirjoja. Tällä hetkellä Australiassa lintutukimusta tekevä Kokko päätyi ammattiinsa kuitenkin mutkan kautta, sillä fysiikka kiinnosti häntä biologiaa enemmän. Miksi sitä paitsi pilata hyvä harrastus työnteolla?

Kuten Kokko huomauttaa, ei ole olemassa ”takeita siitä, että nuori tutkijanplanttu välttämättä koskaan löytää juuri sitä kontaktia, joka töytäisee siihen kaikkein innostavimpaan suuntaan. Ongelma ei ole pelkästään yksilön, vaan myös kokonaiset tutkimusalat kärsivät, jos ne eivät vetoa oikeanlaisiin opiskelijoihin.”.

Totta. Ja lopputuloksesta kärsimme me kaikki. Miten inhottavaa onkaan kohdata lääkäri, joka ilmiselvästi haluaisi uppoutua tutkimustulostensa äärelle eikä keskustella potilaiden kanssa. Tai yrittää ostaa matkalippua palveluun kykenemättömältä bussikuskilta, joka kieltäytyy ottamasta 20 euron seteliä eikä suostu puhumaan ulkomaalaiselle matkustajalle englantia, vaan huutaa sanottavansa suomeksi, kuten Katja Ståhl taannoin kertoi kolumnissaan (Ilmarinen nro 1/2010, s. 33).

Entäpä minä itse? Olenko oikeassa ammatissa? Mitkä kaikki asiat ja ketkä ihmiset ovat aikanaan vaikuttaneet valintoihini? Olenko ratkaisullani pilannut hyvän harrastuksen, kirjoittamisen? Hmmm. Tätä pitääkin hieman pohtia.