Arkisto kategorialle ‘Media’

En ole ainoa, joka kummastelee yhä viihteellisemmäksi muuttunutta suomalaista nykyjournalismia. Outi Vainionkulma kannusti tammikuun lopulla välttämään roskaotsikoiden klikkaamista, mikä synnytti yhteisöpalveluissa, mm. Twitterissä ja Facebookissa, myönteistä hyrinää ja vahvoja kannanottoja laadukkaamman journalismin puolesta.

Viihdejournalismin luetuimmaksi ja kalutuimmaksi päähenkilöksi on noussut Johanna Tukiainen, jonka häistä tehtyä tv-dokumenttia Tuksu menee naimisiin seurasi parhaimmillaan lähes 300 000 ihmistä (lähde: TV5 Finland Oy). Myönnän avoimesti, että suhtaudun Tuksu-uutisointiin hyvin ristiriitaisesti. Samaa asiaa – saavatko toimittajat hyödyntää Johanna Tukiaista miten mielivät – puitiin 4.3. esitetyssä YLE TV2:n Pressiklubissa (ohjelman voi katsoa YLE Areenassa). Raadin kaksi jäsentä, toimittaja ja stand up -koomikko Lotta Backlund sekä Talouselämän päätoimittaja Reijo Ruokanen, ovat sitä mieltä, että aikuinen ihminen tietää mitä tekee, ja siksi Tukiaisen kaikista elämän tapahtumista voi huoleti raportoida Suomen kansalle.

Toimittaja Jukka Lindfors pohtii Tuksu-ilmiötä analyyttisellä ja humaanilla tavalla YLEn Blogit -sivustolla. Hän vertaa Johanna Tukiaisen ällistyttävää elämäntaivalta Jouko Turkan Aiheita-kirjan (Otava, 1990) novelleihin ja aprikoi, voisiko kaiken takana olla sittenkin joku huippuluokan käsikirjoittaja. Erinomainen kirjoitus, joka pakottaa miettimään omia ja median motiiveja. Lukekaa, ihmiset!

Mainokset

Helsingin yliopiston eläinekologian professori Hanna Kokko kirjoittaa uusimmassa Tieteessä tapahtuu -lehdessä (nro 2/2010) elämänsä tietokirjoista (pdf). Mainio juttusarja, joka on saanut minutkin pohtimaan elämäni valintoihin vaikuttaneita teoksia (niistä pakisen jokin toinen kerta, nyt keskityn Kokon oivaan kirjoitukseen).

Kokon luontoharrastus lähti alkuun, kun hän keksi lapsena pyytää joulupukilta lahjaksi lintukirjoja. Tällä hetkellä Australiassa lintutukimusta tekevä Kokko päätyi ammattiinsa kuitenkin mutkan kautta, sillä fysiikka kiinnosti häntä biologiaa enemmän. Miksi sitä paitsi pilata hyvä harrastus työnteolla?

Kuten Kokko huomauttaa, ei ole olemassa ”takeita siitä, että nuori tutkijanplanttu välttämättä koskaan löytää juuri sitä kontaktia, joka töytäisee siihen kaikkein innostavimpaan suuntaan. Ongelma ei ole pelkästään yksilön, vaan myös kokonaiset tutkimusalat kärsivät, jos ne eivät vetoa oikeanlaisiin opiskelijoihin.”.

Totta. Ja lopputuloksesta kärsimme me kaikki. Miten inhottavaa onkaan kohdata lääkäri, joka ilmiselvästi haluaisi uppoutua tutkimustulostensa äärelle eikä keskustella potilaiden kanssa. Tai yrittää ostaa matkalippua palveluun kykenemättömältä bussikuskilta, joka kieltäytyy ottamasta 20 euron seteliä eikä suostu puhumaan ulkomaalaiselle matkustajalle englantia, vaan huutaa sanottavansa suomeksi, kuten Katja Ståhl taannoin kertoi kolumnissaan (Ilmarinen nro 1/2010, s. 33).

Entäpä minä itse? Olenko oikeassa ammatissa? Mitkä kaikki asiat ja ketkä ihmiset ovat aikanaan vaikuttaneet valintoihini? Olenko ratkaisullani pilannut hyvän harrastuksen, kirjoittamisen? Hmmm. Tätä pitääkin hieman pohtia.

Postiluukusta tipahti Eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen asiakaslehti (nro 1/2010). Kuulun itsensä työllistäviin pienyrittäjiin, ja siksi eläkejätti muistaa minua paitsi pakollisilla maksuilla myös erilaisilla painotuotteilla.

Lehden uudeksi kolumnistiksi on valittu media- ja musiikkialalla toimiva Katja Ståhl, joka ensimmäisessä kirjoituksessaan pohtii työssä viihtymistä. Leukani loksahti tarinan edetessä. Olen toki itsekin kohdannut kiukkuisia bussikuskeja, mutta niin törkeää tyyppiä tielleni ei ole osunut kuin tämä Ståhlin kuvailema tapaus.

Teksti on sen verran pitkä, etten tekijänoikeudellisistakaan syistä kopioi sitä blogiini, vaan kehotan sukeltamaan Ilmarisen sivustolle. Lehti on siellä pdf-muodossa, ja Katja Ståhlin kolumni löytyy sivulta 33. Ymmärrän, että meillä kaikilla on päiviä, jolloin ei vain jaksa venyä parhaimpaan suoritukseen, mutta tämän bussikuskin känkkäränkkä edustaa jo sitä tasoa, että siirtäisin hänet jäähylle tai peräti toisiin tehtäviin.

Ihme on jälleen tapahtunut: uusi Särö on pullahtanut painosta täynnä merkillistä väkeä, kiehtovia tarinoita, outoja kuvia, rimpuilevia ajatuksia ja pysäyttäviä sanoja. Sivuilta vyöryy unien musiikkia, savantteja, geneetikkoja, tajun draamaa ja esikoisrunoilija Tuukka Hämäläisen säkeitä.

Mukana on myös uusi kritiikkiosio, jota luotsaa Jyväskylän yliopiston verkkoprosaisti, kirjoittamisen opettaja Risto Niemi-Pynttäri. Tuliterän numeron kunniaksi toimitus piti männä viikonloppuna pikkujoulut (luitte aivan oikein), ja silloin esiin rävähti kevään markkinointislogan: Särö — sopivan hämärä. ;)

Etkö vielä kuulu Särön valaistuneeseen tilaajajoukkoon? Sukella –> tänne <– ja jo parilla eurolla postiluukustasi alkaa tippua vastustamatonta sanataidetta. Me emme ota lukijoitamme kevyesti!

Hyppysiini osui sattumalta lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim, tarkemmin ilmaistuna sen joulunumero (23/2009), jonka teemana on musiikki. Harvoin olen ilahtunut mistään lehdestä näin paljon. Toimituskunta on tehnyt kunnioitettavaa työtä ja koonnut huikean paketin, jossa sävelten siivin sukelletaan musiikin historiaan, valotetaan musikaalisuuden biologista evoluutiota, kerrotaan (orkestereiden) johtamisen vaikeudesta, kritisoidaan ankarin sanoin ”sisustusmusiikkia” ja ennen joulua joka paikassa pauhaavaa tingeltangelia, analysoidaan Mozartin kuolemaan johtaneita syitä, matkataan viululla nanoavaruuteen, annetaan selitys pudonneille nuoteille, esitellään oopperoissa esiintyvät lääkärit, taudit ja kuolemat, luodataan mollisävelten Suomea sekä tutustutaan Magnus Enckellin vuonna 1897 valmistuneeseen Musiikin kuuntelijoita -maalaukseen. Eikä tässä vielä kaikki. :D

Kirjoittajina on ansiokasta väkeä: muun muassa Minna Lindgren, Atso Almila, Harri Hyppölä, Maritta Mellais, Mari Tervaniemi, Seppo Soinila ja Teppo Särkämö. Sivuilta löytyy myös mainioita otsikoita — Sitä äitiä kuuleminen jonka kohdussa asunto.

Ken mielii hyvää lukemista, hakeutukoon lähimpään kirjastoon saadakseen Duodecimin käsiinsä. Lehden aineisto löytyy myös verkosta, mutta se avautuu vain rekisteröityneille jäsenille ja tilaajille. Lopuksi innoittava esimerkki kansalaistottelemattomuudesta tai paremminkin oman mielipiteen voimallisesta ilmaisemisesta turhanpäiväistä taustamusiikkia vastaan. Tarinan tähti on Jorma Panula (jota Eero Saksela on haastatellut ko. numeroon, mutta tämä lainaus on peräisin Atso Almilan jutusta; 125:2604).

Olin taannoin entisen kapellimestariopettajani Jorma Panulan kanssa lounaalla; taustamusiikki soi ravintolassa vaimeasti, omaan korvaani ei kovin ärsyttävästi. Tarkoitan, että soitto, jollaiseen olen siellä täällä tottunut, oli tässä valkoisin pöytäliinoin koristellussa ruokasalissa ihan tyylikästä. Mutta ärtynyt Panula kysyi tarjoilijalta äksynpuoleiseen sävyyn, voiko ”toosan” sulkea. Tarjoilija supatti hänelle jonkun ehkä haluavan kuunnella. Professorini ampaisi heti pystyyn ja huusi salissa istuville: ”Onko ketään, joka haluaa kuunnella?” Muut lounasasiakkaat olivat hipihiljaa. Panula totesi: ”Ei ketään. Voitte sulkea!”

Täydennän tänään blogini Juttuarkistoa huhtikuussa julkaistulla jutullani. Tapasin keväällä Tasavallan presidentti Tarja Halosen, joka antoi haastattelun Kotilääkäri-lehden ja Keskinäinen työeläkevakuutusyhtiö Varman teettämän Elinvoimatutkimuksen vuoksi. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin näkemään Presidentinlinnan sisältä päin (terveisiä vain Jaakolle, joka liikkuu siellä kuin kotonaan, kiitos Linnan itsenäisyyspäiväjuhlien :D ).

Haastattelussa Halonen pohtii odotusten luomia paineita, suomalaisten selviytymiskyvyn aineksia, elinikäisen oppimisen merkitystä, sukupolvien hiljaista tietoa sekä erilaisten ystävien roolia. Hänen mukaansa ihmissuhteissa ei saa koskaan sälyttää kaikkia toiveitaan yhden ihmisen varaan. Äidiltään Halonen kertoo oppineensa myös oikean tavan vastustaa vanhuuden yksinäisyyttä: nuoret ystävät pitävät virkeänä ja auttavat oppimaan uusia asioita.

Juttu löytyy —> täältä. Lukuiloa! Juttuarkistosta löytyy myös muita eri julkaisuissa ilmestyneitä juttujani.

Elävän kielen voima

Posted: lokakuu 24, 2009 in Kirjallisuus, Media
Avainsanat:, ,

Tapio Ollikainen on haastatellut uusinta Yliopisto-lehteä (nro 10/2009) varten yleisen kirjallisuustieteen tutkija Laura Wahlforsia. Aihe on säkenöivä: Julia Kristeva. Varsinkin jutun loppuosa, jossa pohditaan elävän kielen merkitystä, sykähdytti.

Wahlforsin mukaan Kristeva uskoo, että elävää, taiteellista kieltä luomalla ja sitä lukemalla voimme hoitaa psyykeämme. Jos yhteys kielen ja kokemuksen välillä katkeaa, kielestä tulee tyhjää ja merkityksetöntä, emmekä kykene luovaan kyseenalaistamiseen. Siksi Kristeva on huolissaan mediayhteiskunnan tarjoamasta valmiiden kuvien tulvasta. Hän jopa puhuu televisiotodellisuudessa elävistä ruumiista, joita syntyy, kun ihmiset eivät enää tavoita sisimpäänsä. Mutta Wahlfors tähdentää, että Kristevalla on hihassaan pelastus: romaanitaide. Kirjallisuus voi pelastaa, mutta osaammeko enää pysähtyä lukemaan?