Arkisto kategorialle ‘Matkakuumetta’

Oma maa mansikka, muu maa mustikka. Sanonta pitää kirjaimellisesti paikkansa, ainakin kun puhutaan japanilaisista. Tämä suomalaisille tuiki tuttu kanervakasvi on yksi niistä Suomi-neidon hiljaisista vetonauloista, joka imuroi matkailijoita planeettamme kaukaisilta kolkilta.

Olin työkeikalla seuraamassa, miten Vuonislahdessa kylämatkailusta on tehty seudun pelastusrengas. Nimenomaan tehty, sillä matkailupalveluiden määrätietoinen kehittäminen on olennainen osa pohjoiskarjalaisen kyläyhteisön selviytymisstrategiaa. Tärkeimmäksi sanaksi hankkeessa on noussut laatu, ja se erottaa Vuonislahden toiminnan monista kotimaan matkailuprojekteista. Suomeksi se tarkoittaa mm. sitä, ettei matkailijoille tarjota mitään muovilandiaa, vaan lumo syntyy aidoista asioista ja kullekin ryhmälle räätälöidyistä ohjelmista.

Asia kuulostaa näin kirjoitettuna itsestäänselvyydeltä, mutta tosiasiassa monissa suomalaisissa matkailukohteissa ulkomaisia turisteja kohdellaan kuin massaa, jolle kelpaavat samat palvelut bulkkituotantona. Vuonislahdessa asia nähdään toisin. Matkailijat ovat kyläyhteisön oman tulevaisuuden kannalta elintärkeitä, ja siksi heitä kohdellaan kuin kutsuttuja vieraita; he ovat koko kylän projekti, mikä myös näkyy paikallisten käytöksessä.

Jotta tekstini ei jäisi vain anonyymiksi ylistykseksi, julistan kunniaa heille, joille kunnia kuuluu: Osuuskunta Vuoniksen primus motorille Reino Kuivalaiselle sekä tekstiialan yrittäjälle Päivi Fukudalle. Aktiivisia uurastajia on toki muitakin, mutta japanilaisryhmien luotsaamisessa kaksikko on etulinjassa. Heidän huomassaan nousevan auringon maan väki on käynyt kalassa Pielisellä, leiponut ruisleipää ja sultsinoita, kutonut perinnetekstiilejä, marjastanut ja sienestänyt, samoillut Kolilla, tutustunut Eva Ryynäsen taiteeseen, Paateriin ja kylän kotikouluun sekä shoppaillut innokkaasti kyläkaupassa.

Minua hieman huvitti, kun juttukeikan jälkeen suunnistin Joensuuhun matkailualan seminaariin ja sain heti ensimmäisen esitelmän aikana kuulla, ettei elämyksiä voi tuottaa. Näin väitti Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkimuspäällikkö Päivi Timonen.

On totta, ettei elämyksiä voi verrata konkreettisiin esineisiin, joita monistetaan ja pakataan myytäväksi, mutta elämysten tuottaminen on mahdollista. Olinhan juuri ollut Vuonislahdessa todistamassa, miten se onnistuu. Kyse on asenteesta ja kyvystä nähdä itsellemme tavanomaisten asioiden eksoottiset piirteet. Mustikka on suomalaisille tavallinen marja, mutta japanilaisille se edustaa paljon muuta: kaunista, villiä Pohjolaa, jossa marjojen poimiminen on kaikille sallittua. Herkullista elämystä, johon liittyy väljyys, metsän tuoksut, huikaisevat maisemat, syvä hiljaisuus.

Aina ei toki tarvitse lähteä maaseudulle, vaan elämyksiä voi kokea myös urbaanissa ympäristössä. Jotakin samankaltaista perisuomalaista lumoa olen aistivinani Visa Nurmen blogimerkinnästä, jossa hän kehuu Puutorin Vessan ja muiden Turun persoonallisten olutravintoloiden – Koulun, Pankin ja Apteekin – tunnelmaa ja perustajien hullua luovuutta. Nekin ovat mielestäni eräänlainen vastaveto massa-ajattelulle ja sisustukseltaan kloonimaisia trendiravintoloita kohtaan. Niissäkin osa lumosta juontaa juurensa suomalaisuudesta ja aidosta vanhasta arkkitehtuurista, joka – kuten tiedämme – on kyseisessä kaupungissa jatkuvassa vaarassa.

Mutta ei pelkkä paikka riitä naulitsemaan matkailijoita niin, että he palaisivat sinne kerta toisensa jälkeen. Siihen tarvitaan ihmisiä, sydämellistä käytöstä, ennakkoluulottomuutta, halua kohdata ja palvella muualta tulleita. Kun nyt kotikonnuille palattuani olen tarkoin miettinyt Vuonislahden kyläyhteisön menestystarinan (kyllä, siksi sitä voi jo nimittää) aineksia, tärkein syy löytyy asukkaista. He ovat onnistuneet säilyttämään karjalaisen vieraanvaraisuuden, joka riisuu aseista silloinkin, kun yhteistä kieltä ei löydy. Olen tehnyt aiheesta jutun Apu-lehteen (nro 23/2007) otsikolla Lumoon langenneet. Siihen joukkoon kuulun itsekin.

Mainokset

Kauneuden hippuja

Posted: Toukokuu 24, 2007 in Kulttuurin kentällä, Matkakuumetta

Olen lähdössä viikoksi työkeikalle maisemiin, missä sielu lepää ja yhteys nettiin on vain ajoittaista. Ennen starttia pitää hoitaa sata asiaa, kiire vauhdittaa liikkeitä ja kiristää takaraivoa, mutta stressiä en aio matkakaverikseni pakata, vaan tämän. Löysin myös sarjan puhuttelevia kolumneja, joissa sisällön eteen on selvästi tehty töitä ja suomi soljuu upeasti. Erityisesti ihastuin Helena Kallion kykyyn etsiä ja löytää kauneuden hippuja.

Toivioretkiä

Posted: huhtikuu 11, 2007 in Matkakuumetta

En tiedä, milloin tai miten matkakuumeeni on alun perin syntynyt, mutta päätin jo varhain ryhtyä toteuttamaan turistin unelmia. Pariisia halusin katsella Eiffelin tornista ja Roomassa tahdoin nauttia pizzaa, en suinkaan ravintolassa, vaan ostaa itselleni mehevän palasen suoraan uuninpelliltä pikkuruisesta katutason leipomosta.

Lontoossa unelmani oli tilata yksi pintti tummaa olutta pubissa, jonka nimi olisi jotakin tosi historiallista tai eläimellistä kuten Churchill Arms, Dog & Trumpet tai Fox and Hounds. Minkä sitten teinkin 15-vuotiaana kielikurssilaisena. Laitonta, totta kai, mutta ehkä osin juuri siksi se muisto ei hevillä häviä. New Yorkissa halusin nähdä minkä tahansa esityksen The Metropolitan Operassa ja ihailla omin silmin aulassa olevia Marc Chagallin maalauksia. Isossa omenassa on myös suosikkipilvenpiirtäjäni, the Chrysler Building, josta jo pelkän valokuvan näkeminen saa sydämeni läikähtämään ja matkakuumeen nousemaan.

Matkakuume ja siihen liittyvät haaveeni täyttivät mieleni, kun sain meilin kaupunkilaisvaristen kitaristilta, josta olen kertonut —> täällä. Jo yli 30 vuotta koossa pysyneen The Urban Crow (aiemmalta nimeltään Gandalf) -bändin jäsenet ovat vannoutuneita Beatles-faneja. Nyt herrojen Liverpooliin tekemä pyhiinvaellusmatka on taltioitu —> YouTubeen meidän muidenkin nähtäväksi ja kuultavaksi. Unelman täyttymys tämäkin.

Seikkailun makua

Posted: tammikuu 18, 2007 in Kulttuurin kentällä, Matkakuumetta

Taas on suomalaisia lähtenyt maailmalle, ja luvassa on blogin täydeltä elämänmakuisia tarinoita, toivon ma. Tällä kertaa vaikutelmistaan raportoi Afrikan tahti, joka on lentänyt Pohjolan räntäkeleistä Saharan kupeeseen, Youssou N´dourin kotimaisemiin Senegaliin, auringon ja apinanleipäpuiden pariin.

Osa joulurauhasta kului jälleen vierailla mailla, kiitos nojatuolini, jonka kyydissä on leppoisaa ja turvallista sukeltaa halki vuosisatojen ja lennähtää maapallon eri kolkille. Tällä kertaa oppaana on toiminut brittiläinen Tim Mackintosh-Smith, joka on asunut 20 viime vuotta Jemenissä. Hän on kirjoittanut useitakin matkakirjoja, joista omiin hyppysiini osui ensimmäisenä Travels with a Tangerine.

Nuoren polven arabisti kulkee 1300-luvulla eläneen marokkolaisen tutkimusmatkailija Ibn Battutan, IB:n kuten Mackintosh-Smith häntä tuttavallisesti kutsuu, jalanjäljissä. Länsimaalaisena olen oppinut tuntemaan Marco Polon aikansa suurena löytöretkeilijänä, mutta islamilaisen maailman oppinut kulkija päihittää hänet komeasti, sillä IB vieraili elämänsä aikana mm. Intiassa, Pakistanissa, Malediiveilla, Sri Lankassa ja Kiinassa. Häkellyttävä saavutus, kun muistaa, etteivät sen ajan kulkuneuvot olleet kovinkaan kaksisia.

Tim Mackintosh-Smith ei kirjassaan kiidä Aasiaan asti, vaan hän vaeltaa esikuvansa matkan ensimmäisen osuuden Tangerista Konstantinopoliin, nykyiseen Istanbuliin. Matkalukemisena hänellä on IB:n kirjoittama tarkka ja värikäs matkakertomus, jota Mackintosh-Smith vertaa nykyiseen todellisuuteen. Travels with a Tangerine -teoksen lukeminen on ollut poikkeuksellisen hidasta, enkä vieläkään ole päässyt loppuun saakka, sillä maasto jossa IB sekä nuori arabisti kulkevat, on itselleni suurelta osin vierasta ja outoa. Osa lukuajasta on kulunut sanakirjojen ja kartaston äärellä sekä outoja termejä googlaten.

Brittikirjoittajan kieli on rikasta ja hänen kuvauksensa ihailtavan yksityiskohtaista, kaikki hajut, maut, värit, äänet ja ihmiset elävästi esiin piirtävää. Ja millaisissa historiallisissa paikoissa olenkaan saanut viime päivinä vierailla. Eilen piipahdin Damaskoksessa 700 vuotta vanhassa sairaalassa, joka toimii yhä. Nykyään siellä hoidetaan päivittäin 300 silmäsairauksista kärsivää potilasta. Nyt on jatkettava matkaa, IB ja Tim odottavat.

Matkakuumetta

Posted: marraskuu 22, 2006 in Kulttuurin kentällä, Matkakuumetta

Olen viime päivät haaveillut auringosta, leppeästä tuulesta, katukahviloista, silmää hivelevästä arkkitehtuurista, pilvenpiirtäjistä, kirjakaupoista, mausteisista herkuista, vieraista kielistä, kartan pyörittämisestä hyppysissä, näyttelyistä, meren suolaisesta tuoksusta, viihtyisistä keitaista, viinistä, vapaudesta. Oireet ovat selvät: matkakuumetta.

Rationaalinen minäni tietää kuitenkin paremmin. Vielä en voi jättää rakasta tukikohtaani ja läheisiäni, joten haaveiluni kohteet saavat rauhassa rakentua yhä yksityiskohtaisemmiksi. Ja samassa tajuan ansan, josta ohjaaja Markku Pölönen äskettäin puhui.

Hän työstää parhaillaan Kontiolahdelle rakentamassaan elokuvakylässä kaksikielistä Lieksa!-elokuvaa. ”Huutomerkki paljastaa, että se lausutaan kuin unelmien Eldorado, vaikka nimi onkin parodinen. Monet unelmat sijoittuvat maantieteellisiin paikkoihin, mutta harva osaa nauttia itse matkasta, vaan ihmiset elävät eräänlaista sitku-elämää.”

Vaikka määränpää onkin vielä kaukana ajallisesti ja maantieteellisesti, on tärkeää nauttia joka askeleesta. Siksi kerään karttoja, etsin netistä vinkkejä, katselen kuvia, kuuntelen muiden kokemuksia, perehdyn kirjailijoiden kuvauksiin. Nautin matkallaolosta. Se saa nämä pimeät päivätkin tuntumaan jotenkin valoisemmilta.

Tänä viikonloppuna pääkaupunki näyttää todelliset värinsä ja makunsa, kun Maailma kylässä -festari pyörähtää vauhtiin. Kansalaistoiminnan esittelystä alun perin käynnistynyt tapahtuma on kasvanut vuosien myötä upeaksi monikulttuurisuutta, erilaisuuden voimaa ja musiikkia sykkiväksi happeningiksi. Festivaalin pääjärjestäjänä toimivan Kepan toiminnanjohtaja Timo Lappalaisen määritelmä on minusta mainio. Hän vertaa tapahtumaa tarinaan norsusta ja kuudesta sokeasta miehestä. Kun miehiä kehotettiin kuvailemaan, minkälainen otus on kyseessä, vastaus vaihteli sen mukaan, mitä osaa norsusta he koskettivat. Eikä tietenkään pidä unohtaa ruokaa, kaikkia noita eksoottisia makuja, jotka paitsi vievät kielen mennessään, myös muistuttavat festivaalin vakavista teemoista. Meillä on varaa syödä – mutta ei sanaamme. Nähdään Sahara-ravintolassa!

Kannanottonsa paremman maailman puolesta voi ilmaista myös oman paikkakuntansa Mahdollisuuksien torilla tai päätteen ääressä, sillä Kepa on käynnistänyt Terveisiä jostakin Suomesta –korttikampanjan, jolla globataan suomalaisia poliitikkoja toimimaan köyhyyttä aiheuttavien rakenteiden muuttamiseksi. 0,7 ei ole paljon vaadittu.

Lisäys klo 12.45
Paluu-blogin Jannella on pätevä näkemys siihen, mikä seitsemästä hakijasta pitäisi valita vuoden 2011 Euroopan kulttuuripääkaupungiksi.