Arkisto kategorialle ‘Maailmalla’

Matkan suunnitteleminen on toisinaan jopa hauskempaa kuin määränpäässä vaeltelu. Jotta tulevasta matkakohteesta saisi irti kaiken hyvän, tarvitaan tietenkin oppaita. Verkossa surffailu tuottaa sekin läjäpäin tietoa ja iloa, mutta mikään ei voita sitä tunnetta, kun uppoutuu lokoisassa nojatuolissa taitavasti ja eloisasti kirjoitetun matkaopaskirjan tarinoihin.

Suunnitteluvaiheessa kirjan koolla tai muodolla ei ole väliä, mutta matkalukemiseksi tarkoitetun oppaan pitää olla kevyt ja kompakti, toisin sanoen sen on mahduttava taskuun tai pieneen käsilaukkuun. Haluan myös, että teksti on säkenöivää ja taustoittaa persoonallisella tavalla niitä nähtävyyksiä, museoita, reittejä ja ruokapaikkoja, jotka kirjoittaja on nostanut esiin. Vaikka arvostan hyviä valokuvia, en tarvitse niitä mukanani kulkevassa kirjasessa. Näenhän kohteet omin silmin. Siksi piirroskuvitus toimii usein valokuvia paremmin.

Anteeksi, mistä hyllystä löydän matkaoppaat?

Kirjastoissa ja kirjakaupoissa on hyllymetreittäin opuksia suomalaisten suosikkimatkakohteista ja suurista kaupungeista, mutta mikäli matka kohdistuu pienille paikkakunnille, matkakirjan hankkiminen voi olla vaikeaa. Toki sellaisen voi tilata myös verkosta, mutta taskuun mahtuva opas kannattaa mielestäni hankkia vasta perillä.

Näin tein myös pari viikkoa sitten, jolloin matkustin viikoksi Oxfordiin. Olin yllättynyt, ettei Akateemisesta kirjakaupasta löytynyt ainoatakaan Oxfordiin keskittyvää matkaopaskirjaa. En kuitenkaan ollut huolissani, tiesinhän olevani matkalla kaupunkiin, jossa sijaitsee yksi maailman parhaimmista kirjakaupoista, Blackwell´s, jonka pelkästään pohjakerroksessa on kirjoja yli viiden hyllykilometrin pituudelta. Myös kaupunkien matkailutoimistot ovat oivallisia aarreaittoja, ja sieltä löysin tällä kertaa kaiken tarvitsemani.

Dodo paljastaa oppineiden kantapaikat

Oxfordissa sain oppaakseni drontin, mauritiuksendodon. Kyseessä on Philip Atkinsin ja Michael Johnsonin toteuttaman taskumatkakirjan päähenkilö, tai pitäisikö sanoa päävainaja, sillä eurooppalaiset merimiehet ja uudisasukkaat tappoivat drontit sukupuuttoon 1600-luvulla.

Niitä tuotiin myös Eurooppaan, ja yksi päätyi todistettavasti Isoon-Britanniaan. Oxfordin yliopiston luonnonhistoriallisen museon kokoelmissa on nykyään kunniapaikalla drontin muumioitunut pääkallo ja räpylä sekä nykytietämyksen mukaan tehty rekonstruktio. Lähtölaukauksen dronttien renessanssille antoi The Inklings -ryhmään kuulunut kirjailija C.S. Lewis, joka esitteli Dodon lastenkirjallisuuden klassikossaan Liisa ihmemaassa.

Nyt sympaattinen drontti, tai Dodo kuten englantilaiset sitä kutsuvat, on valjastettu kaupungin vetonaulaksi, ja sen antamien vinkkien mukaan minäkin uskalsin astua sisään mahtavista porteista, kurkistella lukuisille pihoille ja etsiä yliopistorakennusten uumenista kappeleita, museoita ja tv-sarjojen kuvauspaikkoja. Samalla humoristinen teksti piirsi esiin menneisyyden ihmiset ja tapahtumat tavalla, josta kaikenlainen pönötys oli pyyhitty pois kuin pölyrätillä. Dodoa minun on myös kiittäminen siitä, että löysin kaupungin parhaimmat pubit, kahvilat, kakkupalat ja teeleivät. Suosittelen!

Olen päivittänyt blogiani viime aikoina laiskahkosti, mutta siihen on pätevä syy. Vietin viikon oppineiden kaupungissa, Oxfordissa, ja jotta työasiat eivät olisi koko ajan riivanneet mieltä, keskityin ennen matkaa velvollisuuksien hoitamiseen, ja siinä tohinassa blogi-parka jäi vähemmälle huomiolle.

Nyt aion paikata virheeni ja kertoa seuraavien päivien aikana reissustani. Olen pahoillani, jos postaukseni nostattavat matkakuumeen sietämättömiin lukemiin, mutta minusta blogi on hyvä keino säilöä muistoja ja vaikutelmia. Samalla se on julkinen kanava kehuille ja kiitoksille, joita tänään osoitan hurmaavalle rouvalle nimeltään Eva Wagner.

Rekvisiitta kohdallaan: Jaguar kurvaa paikalle

Osallistuin heti matkani alussa Inspector Morse -kävelyretkelle, jossa oppaana toimi edellä mainitsemani rouva. Alun perin Sound of Music -elokuvan maisemissa syntynyt, sittemmin Skotlannin kautta Oxfordiin muuttanut Eva Wagner tuntee kaupungin kuin omat taskunsa, sillä hän on ehtinyt asua siellä 49 vuotta. Mikä parasta, hän on tehnyt elämänuransa tutkijana ja yliopisto-opettajana, joten kävelyretkemme oli samalla perehdyttämiskurssi akateemiseen maailmaan ja sen vuosisatojen saatossa muovautuneisiin perinteisiin ja tapoihin.

Retken päähenkilö, komisario Morse, tuntui tervehtivän ryhmäämme henkilökohtaisesti, kun lähtöpaikkaa lähellä olevalle parkkipaikalle kaarsi tv-sarjasta tuttu viininpunainen Jaguar. Auton ilmestyminen hymyilytti myös Eva Wagneria, joka oitis muistutti meitä, ettei Colin Dexterin kirjoittamissa dekkareissa Morsella ole suinkaan brittivalmisteista menopeliä, vaan komisario ajaa italialaisella Lancialla.

Faktasta tulee fiktio: kuvausryhmät muuttavat kaiken

On aina ihanaa seurata ammattilaisen työtä. Hyvä opas tietää paljon, mutta erinomainen opas osaa valaista esittelemiään asioita niin, että kuulijat kokevat todistavansa ainutkertaista tarinankerrontaa. Mukaansatempaava esitys vaatii intohimoa, aito paloa, heittäytymistä ja henkilökohtaisen siteen aiheeseen.

Se Eva Wagnerilla on, monessakin mielessä. Kun olemme edenneet kävelykierroksella Radcliffe Camera -rakennuksen luo, hän kaivaa kassistaan nipun valokuvia, jotka todistavat hänen olleen Morse-opas jo yli 20 vuotta. Yhdessä kuvassa hän poseeraa kirjailijan kanssa, toisessa näkyy näyttelijä John Thaw’n nimellä varustettu tuoli ja lähes kukkuroillaan oleva tuhkakuppi, kolmannessa hektinen kuvaustilanne, neljännessä ohjaaja assistentteineen, jne.

Suurta innostusta varjostaa vain yksi närkästyksen aihe: kuvausryhmät myllertävät kaiken uusiksi! Näin ei ole tehty ainoastaan Morse-dekkareiden ja niitä seuranneen Lewis-sarjan takia, vaan kaupungin tärkeät monumentit ja ympäristö saavat tv- ja filmiproduktioiden myötä aina hetkellisesti lisäsävyjä ja rekvisiittaa. ”Harry Potter -elokuvaan tänne tuotiin puutkin Lontoosta”, Eva Wagner puhisee, pakkaa valokuvat takaisin laukkuunsa ja lähtee kuljettamaan meitä kohti seuraavaa murhapaikkaa.

Kurkkua kuivaa: saisinko lasillisen ruutia?

Kävelykierroksen aikana tutustumme tietenkin myös komisario Morsen suosimiin pubeihin. Paljastuu, että ryhmäämme kuuluva hollantilainen pariskunta on asettunut varta vasten asumaan Randolph-hotelliin voidakseen nauttia päivittäin Morse-baarin antimista ja atmosfääristä.

Minä ihastun The Eagle and Child -pubiin, jota paikalliset kutsuvat nimellä the Bird and Baby. Fiktiivisten sankareiden lisäksi täällä ovat nauttineet olutta fantasiakirjallisuuden ikonit, the Inklings-ryhmän jäsenet, joihin kuuluivat mm. J.R.R. Tolkien, C.S. Lewis ja Owen Barfield. Kun kierroksen jälkeen palaan pubiin, tilaan lasillisen ruutia ja huokaisen: ihana päivä, huikea kaupunki, mahtavia tarinoita. Maljanne Morse, Lewis, Dexter ja Wagner!

Linkkuveitsi, tarkat kellot, vuoristot, tiukka pankkisalaisuus. Myönnän, mielikuvani Sveitsistä on kovin kapea ja kliseinen. Onneksi toimittaja Mari Koistinen on päättänyt raportoida vaikutelmiaan puolueettomuudestaan tunnetun maan arjesta ja tavoista. Hän viettää kumppaninsa, taiteilija Sami Lukkarisen kanssa kuusi kuukautta Baselin kupeessa. Duon blogin nimi on Leben in Loft. Sanoja täydentävät kuvat.

Määränpää on Somalian rannikko ja tehtävä vaikea: suojata Maailman elintarvikeohjelman WFP:n avustuskuljetuksia aseellisilta ryöstöiltä ja merirosvoilta. Viime päivinä on uutisoitu ahkerasti Suomen merivoimien lippulaivan, miinalaiva Pohjanmaan osallistumisesta Atalanta-operaatioon.

Kolme kuukautta kestävä kansainvälinen kriisinhallintatehtävä vei merelle myös Kangasalan seurakunnan nuorisopapin, Marko Sagulinin, joka toimii miinalaivalla sotilaspastorina. Hän kirjaa Pohjanmaa-laivan arkea ja elämää, tapahtumia ja tuntojaan Piraattipastorin pakinat -blogissaan. Uusimmassa merkinnässään Sagulin kertoo miehistön saamasta kasteesta, jonka antoi Poseidonin tuuraaja, Itämeren isäntä Ukko Hoburg. Mukana oli myös Ukon kalanpyrstöinen tytär, joka etsi sopivaa sulhoa merimiesten joukosta.

Fleim.fi-sivuston päätoimittaja Antti Siukonen tapasi sotilaspastorin ennen merille lähtöä ja kartoitti Marko Sagulinin tehtäviä miinalaivalla. Haastattelusta selviää, että laivalle on pakattu mukaan myös parisataa elokuvaa, mm. Pirates of the Caribbean -leffat.

Mainoksia haukutaan usein ja hartaasti, mutta taitavasti käsikirjoitettuja ja hyvin tehtyjä tv-mainoksia katson mielelläni. Olen usein toivonut, että luottokortti- ja rahoituspalveluja tarjoavan American Express -yrityksen tv-mainoskampanjat ulottuisivat myös Suomeen. Joitakin klippejä olen nähnyt suomalaisilla tv-kanavilla, mutta valtaosa jää meillä esittämättä.

Onneksi on YouTube, josta näitäkin (joidenkin mielestä kulutushysteriaa lietsovia) rainoja voi kaivaa esiin. Mainokset juolahtivat mieleeni huomiseksi suunnitellun Conan O’Brien -mielenosoituksen vuoksi. Ja ei, en ole menossa huutamaan Elielinaukiolle, vaikka pidänkin punapään räväköitä sketsejä, mielenkiintoisia vieraita ja absurdejakin sävyjä sisältävistä keskusteluohjelmista.

Estradilla ja kulissien takana

Mutta asiaan. Myös Conan O’Brien on tähdittänyt American Express -rahoitusyhtiön mainoksia. Ensimmäisessä videossa punapää seikkailee Intiassa, toisessa, Italiaan sijoittuvassa tarinassa, hän osoittaa hallitsevansa lasinpuhalluksen vaikean taidon. Molemmista projekteista on tehty Kulissien takana -taltioinnit, jotka ovat ainakin minusta kiinnostavampia, niin sujuvasti rullaavia ja hauskoja kuin varsinaiset mainokset ovatkin.

Se, millaisen vaikutuksen värikäs ja väkirikas Intia teki O’Brieniin ja kuinka hän selviytyi ajoneuvonsa, elefantin, kanssa, selviää –> täällä. Lasinpuhalluksesta kertovalla videolla paljastuu muun muassa se, miltä palava punapää tuoksuu. :)

Vinkkasin edellisessä merkinnässäni Helsingin seudun ympäristöpalveluiden elämyslahjasivustosta. Joululahjan voi myös varsinaisen saajan sijaan antaa koti- tai kehitysmaan vähäosaisille. Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepa on koonnut sivustolleen pitkän listan järjestöistä, puodeista ja verkkokaupoista, joiden kautta voi hankkia eettisiä joululahjoja. Oma suosikkini on Kirkon Ulkomaanapu, jonka kautta olen aiemminkin lennättänyt maailmalle huopia, lääkkeitä, puuntaimia, kanoja ja vuohia. Hyvää joulunodotusta!

Lisäys klo 12.30
Aina valpas Hirlii muistutti vielä yhden tärkeän auttajan, Pelastusarmeijan, Joulupata-keräyksestä.

Lisäys klo 14.30
Kepa ansaitsee kehut ripeästä toiminnasta. Verkkojulkaisujen päätoimittaja Jukka Aronen kiitti sähköpostilla hyvästä huomiosta ja päivitti listan. Nyt on Pelastusarmeijakin mukana menossa. :)

Kamelikirjastoja tarvitaan yhä

Posted: 16 marraskuun, 2010 in Kirjallisuus, Maailmalla
Avainsanat:,

Tällaisena lähes päivittäin netissä pörräävänä tietoherhiläisenä sitä helposti unohtaa, etteivät sähköisen verkon palvelut suinkaan ulotu vielä kaikkialle. Myös se tosiasia, että perusihmisoikeuksiin kuuluva luku- ja kirjoitustaito on maailmassa yhä edelleen etuoikeus, ei itsestäänselvyys, lipsahtaa turhankin helposti mielestä.

Jäin miettimään lukemisen autuutta ja kirjojen saamisen helppoutta, kun perehdyin Kai Ekholmin teokseen Kirjastot ovat palaessaankin kauniita (BTJ Kustannus, 2010). Siinä Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja kartoittaa maailman kirjastoja ja perustelee niiden merkitystä. Teoksen loppuosa luotaa tulevaisuutta ja digitaalisen kehityksen vaikutuksia kirjoihin sekä kirjastoihin.

Helevetin Iso Sotku

Riveiltä käy selvästi ilmi Ekholmin epäilys, jopa inho, verkon voimallista vyöryä kohtaan. Internetiä hän kutsuu Helevetin Isoksi Sotkuksi, eikä hänen mukaansa joukkojen viisauteen voi luottaa.

Ekholm ei kuitenkaan näe digitointia tai mobiiliteknologiaa kirjan saati kirjastojen tuhona. Päinvastoin, mitä enemmän verkkoon syydetään tekstiä ja sähköisten lukulaitteiden kirjavalikoimia kasvatetaan, sitä tärkeämmäksi tulevat tietopalvelujen ja neuvonnan ammattilaiset, so. kirjastot ja niiden työntekijät. ”Vaikka itse Mooses kivitauluineen olisi tulossa kännyköihin, sekään ei lopeta järjestäytyneen kirjaston konseptia.”

Kenian aavikon laivat

Kai Ekholmin kirjassa reissataan maailman ympäri ja vieraillaan toistuvasti henkeäsalpaavissa kirjastoissa. Kirjailijan matkassa siirrytään ketterästi myös ajassa taaksepäin ja tutustutaan menneiden aikojen aarteisiin ja bibliofiileihin.

Minuun kolahti Ekholmin esiin nostamista kirjastoista vahvimmin Keniassa toimiva liikkuva kamelikirjasto. Se perustettiin vuonna 1996 maan kaakkoisosan väestön lukutaidon parantamiseksi. Palveluun kuuluu nykyään kolme karavaania, joissa on jokaisessa yhdeksän kamelia. Kukin eläin pystyy kantamaan 200 teoksen kirjalaatikkoa.

Vanhan ja uuden liitto

Liikkuvan kamelikirjaston toimintaperiaate on yksinkertainen: kirjat viedään sinne, missä ihmiset ovat. Kun kyse on aavikolla vaeltavista nomadeista, kamelikirjaston pysähdyspaikat suunnitellaan liikkuvien heimojen reittien mukaan. Eikä toiminta ole totta vie turhaa – kun kamelikirjasto lönkyttää kohtauspaikalle, paikalla ovat aina ensimmäisenä lapset valmiina hakemaan uusia kirjoja.

Kamelikirjastonkaan toiminta ei ole ilmaista. Avustusten saamiseksi Kenian kirjastotyöntekijät ovat hyödyntäneet uutta tekniikkaa ja kertoneet verkossa erityiskirjastonsa merkityksestä ja sen tarvitsemasta tuesta. Apua on antanut myös BBC, jonka verkkosivustolla on kuvareportaasi kamelikirjaston arjesta.