Arkisto kategorialle ‘Lukuiloa’

Helsingin yliopiston eläinekologian professori Hanna Kokko kirjoittaa uusimmassa Tieteessä tapahtuu -lehdessä (nro 2/2010) elämänsä tietokirjoista (pdf). Mainio juttusarja, joka on saanut minutkin pohtimaan elämäni valintoihin vaikuttaneita teoksia (niistä pakisen jokin toinen kerta, nyt keskityn Kokon oivaan kirjoitukseen).

Kokon luontoharrastus lähti alkuun, kun hän keksi lapsena pyytää joulupukilta lahjaksi lintukirjoja. Tällä hetkellä Australiassa lintutukimusta tekevä Kokko päätyi ammattiinsa kuitenkin mutkan kautta, sillä fysiikka kiinnosti häntä biologiaa enemmän. Miksi sitä paitsi pilata hyvä harrastus työnteolla?

Kuten Kokko huomauttaa, ei ole olemassa ”takeita siitä, että nuori tutkijanplanttu välttämättä koskaan löytää juuri sitä kontaktia, joka töytäisee siihen kaikkein innostavimpaan suuntaan. Ongelma ei ole pelkästään yksilön, vaan myös kokonaiset tutkimusalat kärsivät, jos ne eivät vetoa oikeanlaisiin opiskelijoihin.”.

Totta. Ja lopputuloksesta kärsimme me kaikki. Miten inhottavaa onkaan kohdata lääkäri, joka ilmiselvästi haluaisi uppoutua tutkimustulostensa äärelle eikä keskustella potilaiden kanssa. Tai yrittää ostaa matkalippua palveluun kykenemättömältä bussikuskilta, joka kieltäytyy ottamasta 20 euron seteliä eikä suostu puhumaan ulkomaalaiselle matkustajalle englantia, vaan huutaa sanottavansa suomeksi, kuten Katja Ståhl taannoin kertoi kolumnissaan (Ilmarinen nro 1/2010, s. 33).

Entäpä minä itse? Olenko oikeassa ammatissa? Mitkä kaikki asiat ja ketkä ihmiset ovat aikanaan vaikuttaneet valintoihini? Olenko ratkaisullani pilannut hyvän harrastuksen, kirjoittamisen? Hmmm. Tätä pitääkin hieman pohtia.

Ihme on jälleen tapahtunut: uusi Särö on pullahtanut painosta täynnä merkillistä väkeä, kiehtovia tarinoita, outoja kuvia, rimpuilevia ajatuksia ja pysäyttäviä sanoja. Sivuilta vyöryy unien musiikkia, savantteja, geneetikkoja, tajun draamaa ja esikoisrunoilija Tuukka Hämäläisen säkeitä.

Mukana on myös uusi kritiikkiosio, jota luotsaa Jyväskylän yliopiston verkkoprosaisti, kirjoittamisen opettaja Risto Niemi-Pynttäri. Tuliterän numeron kunniaksi toimitus piti männä viikonloppuna pikkujoulut (luitte aivan oikein), ja silloin esiin rävähti kevään markkinointislogan: Särö — sopivan hämärä. ;)

Etkö vielä kuulu Särön valaistuneeseen tilaajajoukkoon? Sukella –> tänne <– ja jo parilla eurolla postiluukustasi alkaa tippua vastustamatonta sanataidetta. Me emme ota lukijoitamme kevyesti!

Tänään vietetään Topeliuksen päivää, ja sen kunniaksi kierrätän blogini lukijat Gutenberg-projektin sivustolle, jossa on luettavissa tuhansia klassikkoja. Sinne on tallennettu myös päivänsankarin, satusedäksi nimetyn Zacharias Topeliuksen, tuotantoa. Ne, joilla on hetki aikaa hemmotella itseään parilla sadulla, sukeltakoot –> tänne. Sieltä löytyy otsikon väki: Vuokko, Höytiäinen, Vadelmamato ja kymmeniä muita mainioita pieniä ja isoja sankareita.

Ystäväni Klik-Klik tuskaili taannoin blogivirran leveyttä ja kaoottisen hallitsematonta ja rimpuilevaa luonnetta. Miten löytää itseä kiinnostavat blogit, miten tavoittaa oman maailmankuvan jakavat lukijat? Saman asian äärellä, tosin hiukan eri kulmasta, on tänään myös Mari Koo, joka myöntää kiinnostuksensa blogimarkkinointitempauksia kohtaan liudenneen.

Olen itsekin pohtinut ajoittain oman blogini roolia — kenelle ja mistä aiheista kirjoitan — mutta toistaiseksi aion jatkaa samalla linjalla eli vinkata milloin lyhyesti, milloin vuolassanaisemmin kulttuuri- ja taide-elämän tapahtumista ja muista itseäni kiinnostavista ilmiöistä. Minulle bloggaaminen on yhä sormiharjoittelua, eräänlaista kirjallisen ilmaisun vireessä pitämistä. Kun kirjoittaa työkseen, sanojen kanssa rustailu vapaa-ajallakin ei tunnu mielekkäältä. Mutta itseä ilahduttaneista löydöistä on aina hauskaa kertoa. Kuten uusimmasta blogituttavuudesta, Hymyilevästä eläkeläisestä, jonka tekstien pariin päädyin rouvan itsensä ansiosta hänen kommentoituaan Muistin tie -valokuvablogini kuvaa, jonka olin ottanut Bengtskärin luodolla.

Siinä realisoitui samalla tärkein keino, jolla löytää blogilleen lukijoita. Pitää olla aktiivinen ja virittää keskustelua kommenttien avulla. Myönnän, etten itsekään jaksa aina rustata perusteltuja mielipiteitä muiden merkinnöistä ja valokuvista, mutta onneksi välillä haluni kertoa näkemykseni yltyy sen verran voimakkaaksi, että käyn takomassa sen läppärini kirjaimilla näkyviin muiden kommenttilootiin tai julistan sen tässä blogissani. Hymyilevään eläkeläiseen ihastuin kahdesta syystä: hänen jutuissaan yhdistyy pitkä perspektiivi (lue = elämänkokemus) rohkeaan kirjoittamiseen. Ja tällä viikolla jaossa oli myös puhtaita sukkia! :-D

Taas on mainoskatkon aika, kuvitelkaa tähän siis trumpetit, vauhdikkaasti vilkkuvat valot ja komea seremoniamestari. Kaiken tämän toitotuksen kohde löytyy netistä, ja sen nimi on Kulttuurisampo. Sen kautta olen myös oppinut uuden sanan: muistiorganisaatio. Olen tähän asti puhunut vain museoista, kirjastoista ja arkistoista.

Mutta mitä Kulttuurisampo tarjoaa? Karttoja, kokoelmia (lue = valokuvia, runoja, maalauksia, musiikkia, tarinoita, esineitä, videoita, historiallisia tapahtumia) sekä Kalevalan kokonaisuudessaan. Kalevalan runoja lukiessa voi samalla katsoa, millaisia taideteoksia on syntynyt kyseisten säkeiden innoittamina. Itse olen hyödyntänyt tähän mennessä eniten sivustolta löytyvää Elämäkerrat-kokoelmaa. Sieltä olen lainannut myös merkintäni otsikon. Ja siitä saankin hauskan tietovisan: kuka tietää, kenen tekstistä on kyse?

Ja kun nyt tässä toimin bloggaajien liikenteenohjaajana ja visailuemäntänä, voinkin samalla suositella mitä mainiointa musiikkia luku- ja fundeeraushetkien taustalle. Tällä kertaa soikoon suomalainen Huba!

Miksi Anssi ei juo

Posted: 23 toukokuun, 2009 in Blogit, Lukuiloa
Avainsanat:, ,

Olen lisännyt linkkilistalleni muutamia kiinnostavia blogeja. Tällä viikolla Anssi Kela pohtii absolutismia, Rooibos puntaroi proosaa, runoa ja sopivaa miestä, kahden maan kansalainen Allu herkuttelee linssikeitolla ja Madridissa asuva Juanita piirtää sanoin kohtauksia parisuhteen arjesta. Lukuiloa!

Takana on ihanan pitkä perjantai, josta valtaosan pyhitin lukemiselle. Miten hyvältä tuntuikaan sukeltaa kiireettä sanojen lempeään syleilyyn, antaa ajatusten lipua taitavien kirjoittajien matkassa.

Yksi heistä, Kristina Carlson, vei minut 1800-luvun Siperiaan. Hänen Finlandia-palkittu romaaninsa Maan ääreen (Otava, 1999) on kirja, johon palaan usein. Tällä kertaa eräs katkelma (ss. 145–146) palautti mieleeni parikin aiemmin tekemääni haastattelua ja sai pohtimaan ystävyyden ja rakkaussuhteiden motiiveja.

Veran ja minun suhde oli liukenemista kuin jokin kemiallinen ilmiö. En osaa paremmin kuvata sitä. Ei räjähdystä eikä intohimon lieskaa. Me liukenimme toisimme, koska olin tunnistavinani hänessä kaltaisuuden joka ei kaipaa selityksiä, sanoja, tunnustuksia ja vakuutuksia. Veran levottomuudessa on samaa kohteetonta kiihkoa kuin minun luonteessani joka ajoi itäiseen Siperiaan. Yhteinen toive että maailmassa tai toisessa ihmisessä on sija jossa kaikki pyytämättäkin täyttyy ja toteutuu. Minun on vaikea edes nähdä Veraa tai kuvailla häntä itsestäni irrallisena sillä koko suhteemme ajan olemme eläneet saman kalvon sisässä kuin kaksoset kohdussa.
   Tietysti olin väärässä. Minun oma toiveeni oli se vahva liuos joka sulatti meidät yhteen.
   Vera on nainen ja ihminen. Erillinen, omanlaisensa. Minä vain kaipasin yhteyttä joka olisi täyttänyt aukon minun itseni ja maailman, tahtoni heikkouden ja haaveideni voiman välillä.
   Niin kuin muka ihminen voisi toisen ihmisen pelastaa.
   Ei siihen pysty edes isä Spiros, Jumalan mies.
   Ei nainen pysty pelastamaan miestä eikä mies naista. Vain typerys uskoo niin, ja minä olen ollut typerä ja sokea.

Kuten aiemmin olen kertonut, tapasin helmikuussa työn merkeissä presidentti Tarja Halosen. Haastattelussa hän korosti, miten erilaiset ystävät ovat ihmiselle rikkaus. Hänen mielestään tärkein opetus, jonka vanhempi voi lapselleen antaa, on se, ettei ihmissuhteissa saa koskaan sälyttää kaikkia toiveitaan yhden ihmisen varaan. Jokainen meistä tarvitsee useita ihmissuhteita.

Yhden ihmisen varaan. Mutta sitä ajatustahan meille koko ajan tuputetaan. True love, tiedättehän, toiselta nimeltään soul mate, sielun kumppani. Elokuvat, viihdelukemisto, aikakauslehdet ja siirappiset iskelmäsanoitukset pönkittävät mielikuvaa siitä yhdestä oikeasta, joka tulee ja täyttää kaikki toiveet. Mielikuvaa auvoisesta yhteiselosta, jossa muilla ei ole sijaa.

Se on itse asiassa aika pelottava näkymä. Pelottava siksi, että kun se toinen syystä tai toisesta häipyy, jäljelle jää kammottava tyhjyys.

Se toinen haastattelu, jonka Carlsonin katkelma palautti mieleeni, tapahtui jo vuosia sitten, mutta näytelmäkirjailija Laura Ruohosen tuolloin esittämät ajatukset eivät ole mielestäni vanhentuneet vähääkään. Enemmän kuin ihmisten välisistä suhteista, hän sanoi olevansa kiinnostunut ihmisten käsityksistä ja ideoista; siitä, miten he näkevät maailman.

Tunteet ovat Ruohosen mielestä tärkeitä, mutta kaiken keskittäminen niihin on kapea joskin sangen muodikas tapa. Se, ketä ihminen rakastaa tai miten hän kuvailee rakastelemista, on vähemmän intiimiä kuin se, että hän paljastaa jonkin hyvin henkilökohtaisen ajatuksensa maailmasta. Parhaimpia ja samalla ujostuttavimpia hetkiä ovat ne, kun uskalletaan paljastaa toiselle jokin pitkään hellitty muisto tai ajatus. Siinä päästää toisen ihmisen sisälleen hyvin intiimillä tavalla.

Miten totta. Ja totta puhui myös pressa: jokainen meistä tarvitsee erilaisia ystäviä. Yksi ei yksinkertaisesti kykene täyttämään kaikkia toisen toiveita, en minä, et sinä eikä kukaan muukaan.