Arkisto kategorialle ‘Kulttuurin kentällä’

Kävin eilen katsomassa suomalaisen nykytanssin kärkinimiin lukeutuvan Tommi Kitin ja hänen kymmenen vuotta toimineen tanssiryhmänsä Helsingin-jäähyväisnäytössarjan ensimmäisen illan. Esitys on mahdollista nähdä vielä tänään ja huomenna Itä-Helsingin kulttuurikeskus Stoassa.

Olin varautunut kyyneliin, mutta nenäliinoihin ei tarvinnut turvautua, vaikka ilta tarjosikin vahvoja tunteita. Asetelma neljälle tanssijalle sekä Väärä sävellaji osoittivat todeksi tanssija Valtteri Raekallion käsiohjelmaan tallentamat ajatukset: ”Tanssiteoksen rakenne, liikemateriaalin sisäinen logiikka, esiintyjän valinnat ja liikkeen sointi jokaisen tanssijan omassa kehossa ja kokemusmaailmassa luovat Tommi Kitin koreografioiden sisällön. Tanssijan näkökulmasta ehkä kaikkein poikkeuksellisin piirre Tommin työskentelyssä on kuitenkin hänen kykynsä luoda tästä asetelmasta tanssijoille kokemus, jossa jokainen tuntee olevansa arvokas niin yksilönä kuin taiteilijanakin.”

Lumovoimaa yli rajojen

Stoan katsomo oli täynnä, ja yleisön odotukset väreilivät ilmassa. Jokainen tiesi todistavansa historiallista hetkeä, erään aikakauden päättymistä. Salissa istui lukuisia tanssin ammattilaisia. Kuten takanani istuneet totesivat, Tommi Kitti on yksi niistä harvoista suomalaiskoreografeista, jotka saavat liikkeelle sekä baletti- että nykytanssijat.

Helpolla mestari ei katsojia päästänyt, yleisön kosiskelu ei ole koskaan ollut Kitin synti. Hänen koreografioissaan on pitkiä jaksoja, joita ei ole täytetty musiikilla tai ääniefekteillä, vaan tanssijat liikkuvat pelkän intuition ja keskinäisen rytmin tahdissa. Ne ovat intensiivisiä hetkiä, ja oli lumoavaa, miten hiljaa ja keskittyneesti yleisö seurasi tanssijoiden tulkintaa. Liike lavalla jatkui, hidastui ja pysähtyi lähteäkseen uudelleen vauhtiin.

Kitin teosten teemat – yksilön kokemukset ja tunteet, kohtaamisten intohimo ja kipu – suorastaan huokuvat tanssijoista. On kiehtovaa nähdä, miten mestarin liikekieli ja vahva läsnäolo toistuvat taitavissa oppilaissa. Ja silti kaikki tanssijat ovat omintakeisia ja persoonallisia, eivät mitään toistensa tai Kitin klooneja.

Pehmeästi kuin kissa

Illan aikana nähtiin myös Tommi Kitin oma sooloesitys Kaipaava, joka sai aikaan valtavan aplodi- ja huutomyrskyn. Se osoitti kaikille epäileville tuomaille, ettei sunnuntaina (28.11.) 55 vuotta täyttävä tanssija-koreografi ole menettänyt piiruakaan lumovoimastaan saati taidoistaan. (Linkin takaa löytyy Rajaton-yhtyeen kanssa taltioitu live-esitys. Kannattaa katsoa.)

Takanani istunut miestanssija muisteli aikaa, jolloin hän näki ensimmäisen kerran Tommi Kitin tanssivan. Suomen Kansallisbaletti toimi silloin vielä vanhassa oopperatalossa, Aleksanterin teatterissa. ”Hänen hyppytekniikkansa oli omaa luokkaansa. Kun muut kolahtivat lattiaan, Tommi laskeutui pehmeästi ja äänettömästi kuin kissa.”

Miten vauhdikkaasti eilisilta kuluikaan, aivan liian nopeasti. Viimeinen teos oli saanut uuden lopun: mestarin ja oppilaan kättelyn ja ylösnoston, joka symboloi viestin – kokemuksen, elämysten, taidon ja hiljaisen tiedon – siirtymistä tuleville tanssijasukupolville. Eikä yleisö tarvinnut muuta merkkiä – kaikki nousivat saman tien seisomaan. Aplodit, tömistykset ja riemunhuudot kaikuvat yhä korvissani.

Oivallus on työn takana, ei työn edessä.  ~  Tommi Kitti

Mainokset

On ihanaa elää kaksikielisessä maassa. Ja ihanaa saada viettää kasvuvuotensa monikulttuurisessa ympäristössä. Silloin ei myöhemmin elämässä outoon ympäristöön jouduttuaan seiso tumput suorina vaan mieleen palautuu fraaseja, sanoja, huudahduksia, lopun pystyy arvaamaankin.

Luen parhaillaan Lisbeth Landefortin vuonna 2004 julkaistua muistelmateosta Älä osoita sateenkaarta (Tammi). Ehkä parempi määritelmä kirjalle olisi ajatelmateos, sillä perinteisen elämäkerran sijaan sivuilta avautuu sarja kohtauksia ja välähdyksiä; kuin valokuvia, joiden äärellä on pakko pysähtyä nähdäkseen ja ymmärtääkseen paremmin menneen ajan ilmapiiriä, ilmiöitä ja tapoja. Pidän tavasta, jolla Landefort tarinoi. Hän ei läimi mielipiteitään kaiken tietävän varmuudella vaan antaa sijaa myös epäilyille, arkuudelle ja väärille johtopäätöksille. Vanhana näkee paremmin omat virheensä – jos uskaltaa katsoa.

Barbro Holmbergin radio-ohjelmasarjan pohjalta syntynyt teos piirtää Wienissä syntyneen ja vuonna 1938 natsien vainoa Suomeen paenneen tytön kasvukertomuksen ja sodanjälkeisen Suomen, pohtii perheen, suvun ja ystävyyden merkitystä sekä valottaa kiinnostavalla tavalla suomalaista oopperamaailmaa ja sen monia tekijöitä. Hurmaava kirja, jonka sivuille on jättänyt jälkensä myös rakas työtoveri, lasitaiteilija ja lavastaja Oiva Toikka.

Otsikon nimet kuuluvat hevosille, tosin vain yksi niistä, Aleksanteri Suuren ratsu Bukefalos, on todella ollut olemassa. Muut kolme ovat mielikuvituksen luomuksia, joihin tutustuin jo lapsena. Listaa voisi jatkaa: Rosinante, Myrskytuuli, Dynamiitti. Kuuluisia hevosia olivat myös marsalkka Mannerheimin ratsut Filip, Neptun, Andermann, Käthy, Lilly ja Talisman. Ja tietenkin täytyy mainita Janne, Mikkolan maatilan lempeä suomenhevonen, jolla sain kokeilla ratsastusta ensimmäisen kerran kuusivuotiaana, kun vietimme kesää naapurissa.

Näiden komeasti laukkaavien hulmuharjojen myötä haluan muistuttaa Hopsis kopsis polleamus -kirjoituskilpailusta, jossa kerätään hevosiin liittyviä muistoja, ajatuksia ja kokemuksia. Maaseudun Sivistysliiton, Suomen Maatalousmuseo Sarkan ja Maaseudun Tulevaisuuden järjestämässä kilpailussa on kaksi sarjaa: tosipohjaiset kertomukset ja kaunokirjalliset tekstit. Kilpailuaikaa on 31.1.2011 saakka. Palkintojakin on luvassa.

Lisäys klo 15.45

Tajusin, että tämänkertainen blogimerkintäni voi joidenkin mielestä olla turhan kryptinen. Täsmennän siis muutaman hepan tietoja: Jolly Jumper on Lucky Luken luotettava ystävä elämän monissa seikkailuissa, Hero kiidättää Mustanaamion turvaan tai laukkaa rosvot kiinni (kuvassa myös Devil-susi), Rosinante on Don Quijoten ratsu (tässä Julia Stenbergin näkemys), Myrskytuuli laukkaa isäntänsä Pecos Billin kanssa kohti auringonlaskua, eikä Tex Willer pärjäisi koskaan ilman Dynamiittia.

Laitan tänne itselleni muistiin ja teille muille vinkiksi linkin Kuvataideakatemian, Teatterikorkeakoulun ja Sibelius-Akatemian teettämään Taide yli opiston -selvitykseen, jossa kartoitetaan, mitä sisällöllistä hyötyä sekä mahdollisia haittoja taideyliopistojen yhteistyöstä on opiskelijoille.

Luovuuden uusi aalto on teemana tällä viikolla vietettävillä Maailman henkisen omaisuuden päivillä. Tekijänoikeudet herättävät jatkuvaa keskustelua, ja oman näkökulmansa vuoropuheluun tuovat Mediakasvatusseura ja Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus. Miten  ne saavat äänensä kuuluville taistelussa, jossa vastassa on muun muassa lasitaloihin asettuneita jättiläisiä, jää nähtäväksi. Siihen, mitä tekijänoikeudet merkitsevät käytännössä, voi perehtyä —> täällä.

Teoksiin liittyviä oikeuksia pohtii myös dramaturgian ja esitystaiteen lehtori Ville Sandqvist uusimmassa Teatterikorkea-lehdessä (nro 1/2010), jonka artikkeleita voi nykyään lukea myös netissä. Kehotan lämpimästi tutustumaan, sillä verkkolehti on komeasti toimitettu ja toteutettu.

Lueskelin opetusministeriön asettaman toimikunnan viime viikolla kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallinille luovuttamaa ehdotusta (pdf-tiedosto), jossa kartoitetaan kulttuurin tulevaisuutta ja pohditaan mahdollisia toimintamalleja. Teksti muistuttaa — jälleen kerran — miten tärkeitä luovuus, kulttuurinen moninaisuus ja taide ovat suomalaiselle yhteiskunnalle. Se taas merkitsee kulttuuribyrokratian lisäämistä, sillä toimikunta esittää, että eri hallinnonalojen sekä julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin välille käynnistetään Taiteen ja kulttuurin politiikkaohjelma.

Taas yksi ohjelma lisää? Jep-jep. Tätähän meillä tehdään: kootaan toistuvasti arvovaltaisia työryhmiä ja kutsutaan filosofeja pohtimaan, miten kulttuurin avulla Suomi-neito pelastetaan ja puunataan kirkasotsaiseksi imagonnostajaksi ja vientiteollisuuden veturiksi sen sijaan, että siirryttäisiin sanoista tekoihin ja investoitaisiin ruohonjuuritasolle, kulttuurin ja taiteen tekijöihin.

Toimikunta esittää myös, että ”kouluissa tulisi vahvistaa taide- ja taitoaineita yleissivistävässä koulussa lisäämällä niitä kaikille yhteiseen oppimäärään valinnaisten kurssien pohjaksi myös yläasteella ja lukiossa. Myös taide- ja taitoaineiden opetuksen laadusta tulee huolehtia”.

Hetkinen, miksi minusta tuntuu kuin olisin kuullut tämän ennenkin? Ehkäpä siksi, että samat vaatimukset on esitetty jo lukuisia kertoja — turhaan. Kaivetaan esiin esimerkiksi Kotiliesi-lehteen vuonna 2001 kirjoittamani juttu Taideaineista kasvaa henkinen pääoma. Siinä taideaineiden opetuksen puolesta puhui neljä ihmistä, joiden mielipiteet pohjautuivat omakohtaisiin kokemuksiin ja tutkimuksiin: Sibelius-Akatemian musiikkiterapian ja erityispedagogiikan lehtori, nyt jo edesmennyt psykologi Petri Lehikoinen, teatteriohjaaja ja silloinen kansanedustaja, nykyään Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtaja Irina Krohn, lasten ja nuorten harrastajateatterin, hämeenlinnalaisen Miniteatterin toiminnanjohtaja Marja Myllyniemi sekä kuvataiteilija, pedagogi Leenakaisu Hattunen, joka haastattelun aikaan toimi hyvinkääläisen Lasten ja nuorten taidekeskuksen vt. toiminnanjohtajana.

Vahva kvartetti, vaikka itse sanonkin. Vuosikymmen on kulunut, ja nelikon puheet pätevät yhä. Seuraavassa ote Irina Krohnin osuudesta:

”Nykyisessä keskustelussa on nähtävissä pienen kansakunnan hätäilyä, mikä tuo mieleen DDR:n aikaiset urheiluseurat: lahjakkuudet pitäisi seuloa esiin mahdollisimman varhain ja kouluttaa heistä tehokkaita työntekijöitä yrityselämän tarpeisiin. Suomi tarvitsee luovia ihmisiä, jotka osaisivat synnyttää uusia, jopa vallankumouksellisia ideoita. Ongelma on siinä, ettemme voi tietää, millaisia tuotteita tulevaisuudessa tarvitaan ja mitä asioita nykypäivän nuorille pitäisi opettaa. Taideaineet puoltavat paikkaansa koulun perusopetuksessa siksi, että ne kehittävät innovatiivisuutta ja auttavat löytämään uudenlaisia näkökulmia.”

Irina Krohn arvelee, että taideaineita vähättelevät asenteet voivat osin johtua taiteilijoihin liitetyistä sangen kliseisistä mielikuvista.

”Usein taiteilijat leimataan laiskoiksi yhteiskunnan eläteiksi, jotka vain suoltavat punaviinin ryydittämää jäsentämätöntä puhetta. Tosiasiassa valtaosa taiteilijoista on äärettömän työteliäitä ja työnsä äärellä hyvin nöyriä. Kun oppilas perehtyy taiteiden ja taiteilijuuden historiaan, hän oppii, miten pitkäjänteisestä työstä taiteessa on kyse, puhuttiinpa sitten viulunsoitosta, keramiikasta tai kirjallisuuden merkkiteoksista. Pelkät ideat tai luovuus eivät taiteessa riitä, tarvitaan myös harjoittelun kautta saavutettua taitoa, ennen kuin ihminen kykenee hyödyntämään luovuutensa haluamallaan tavalla ja sellaisessa muodossa, että muutkin haluavat katsoa tai kokea sen.”

Psykologi Petri Lehikoinen kertoi haastattelussa taiteen parantavasta vaikutuksesta ja tähdensi, miksi taideaineisiin kannattaa sijoittaa — ei niinkään yhteiskunnan taloudellisen menestymisen, vaan kansalaisten, meidän ihmisten, tähden:

Petri Lehikoinen muistuttaa, että taide – halu luoda ja kokea kauneutta – on osa ihmisen biologista olemusta; ominaisuus, joka juontaa miljoonien vuosien takaa.

”Luolissa asuneet ihmiset eivät ryhtyneet tekemään luolamaalauksia elantonsa takia, vaan kuvien tekeminen antoi heille sellaisen elementin, jonka avulla oli mahdollista käsitellä ei-materiaalisia asioita. Ihmisellä on pyrkimys selittää itselleen selittämättömiä asioita. Se on johtanut muun muassa taiteen ja uskontojen syntymiseen. Nyt kuvitellaan, että tieto auttaa ihmistä varustautumaan kaikkia mahdollisia uhkia vastaan. Tieto auttaa meitä ehkä ymmärtämään ulkoapäin tulevia uhkia, mutta ihmisen sisältäpäin syntyviä uhkia vastaan se ei pysty auttamaan. Taide antaa meille selviytymisen eväät; keinon käsitellä asioita, joille ei ole järjellistä selitystä.”

Mitä tällä blogikirjoituksella tahdon sanoa? Ehkäpä sen, miten turhauttavaa on seurata poliittisten päättäjien ja byrokratiatason kyvyttömyyttä toteuttaa asioita. Julistuksia, mietintöjä, ohjelmia, selontekoja ja sloganeita tässä maassa riittää vaikka muille jakaa, mutta konkreettisiin tekoihin ryhdytään harvoin jos koskaan. Taideaineiden lisäämisen ja opetuksen laatuun panostamisen osalta alan menettää jo toivoni.

Pääkaupunkiseudulla starttaa huhtikuussa MOOOT-hanke, joka pyrkii edistämään terveyttä ja hyvinvointia taiteen keinoin. Hankkeen toteuttaa helsinkiläinen Teatteri Venus, mutta myöhemmin toimintaan kutsutaan mukaan yhdistyksiä, hoitolaitoksia, toimintaterapiayksiköitä ja oppilaitoksia.

Ensimmäiseksi polkaistaan käyntiin kaikille avoin kaupunkitaiteeseen keskittynyt pilottityöpaja, jossa kaupunkiympäristöä tutkitaan toiminnallisten ja kokemuksellisten työtapojen avulla. Työpaja, jonka vetäjinä toimivat teatteripedagogit Maaria Tuhkunen ja Ursula Hallas, on maksuton, eikä aiempaa kokemusta teatterin tai muunkaan taiteen tekemisestä tarvita – uteliaisuus riittää!

Kiinnostuitko? Siinä tapauksessa sukella Universumin —> sivustolle, josta löytyy työpajatoiminnan aikataulu sekä lisätietoa hankkeesta ja vetäjistä. Mukaan pääsee 16 innokasta. Ilmoittautumisia otetaan vastaan 31.3.2010 asti.

Ai niin, MOOOT. Se tulee sanoista Mullakin On Oikeus Olla Täällä, mutta lyhenteen sisälle kätkeytyy muitakin merkityksiä. Ruotsin ja norjan kielessä mot tarkoittaa kohti, päin ja vastaan. Englannissa moot merkitsee muun muassa keskustelua. Hollannin kielessä mot on yöperhonen.