Arkisto kategorialle ‘Kirjallisuus’

Olen päivittänyt blogiani viime aikoina laiskahkosti, mutta siihen on pätevä syy. Vietin viikon oppineiden kaupungissa, Oxfordissa, ja jotta työasiat eivät olisi koko ajan riivanneet mieltä, keskityin ennen matkaa velvollisuuksien hoitamiseen, ja siinä tohinassa blogi-parka jäi vähemmälle huomiolle.

Nyt aion paikata virheeni ja kertoa seuraavien päivien aikana reissustani. Olen pahoillani, jos postaukseni nostattavat matkakuumeen sietämättömiin lukemiin, mutta minusta blogi on hyvä keino säilöä muistoja ja vaikutelmia. Samalla se on julkinen kanava kehuille ja kiitoksille, joita tänään osoitan hurmaavalle rouvalle nimeltään Eva Wagner.

Rekvisiitta kohdallaan: Jaguar kurvaa paikalle

Osallistuin heti matkani alussa Inspector Morse -kävelyretkelle, jossa oppaana toimi edellä mainitsemani rouva. Alun perin Sound of Music -elokuvan maisemissa syntynyt, sittemmin Skotlannin kautta Oxfordiin muuttanut Eva Wagner tuntee kaupungin kuin omat taskunsa, sillä hän on ehtinyt asua siellä 49 vuotta. Mikä parasta, hän on tehnyt elämänuransa tutkijana ja yliopisto-opettajana, joten kävelyretkemme oli samalla perehdyttämiskurssi akateemiseen maailmaan ja sen vuosisatojen saatossa muovautuneisiin perinteisiin ja tapoihin.

Retken päähenkilö, komisario Morse, tuntui tervehtivän ryhmäämme henkilökohtaisesti, kun lähtöpaikkaa lähellä olevalle parkkipaikalle kaarsi tv-sarjasta tuttu viininpunainen Jaguar. Auton ilmestyminen hymyilytti myös Eva Wagneria, joka oitis muistutti meitä, ettei Colin Dexterin kirjoittamissa dekkareissa Morsella ole suinkaan brittivalmisteista menopeliä, vaan komisario ajaa italialaisella Lancialla.

Faktasta tulee fiktio: kuvausryhmät muuttavat kaiken

On aina ihanaa seurata ammattilaisen työtä. Hyvä opas tietää paljon, mutta erinomainen opas osaa valaista esittelemiään asioita niin, että kuulijat kokevat todistavansa ainutkertaista tarinankerrontaa. Mukaansatempaava esitys vaatii intohimoa, aito paloa, heittäytymistä ja henkilökohtaisen siteen aiheeseen.

Se Eva Wagnerilla on, monessakin mielessä. Kun olemme edenneet kävelykierroksella Radcliffe Camera -rakennuksen luo, hän kaivaa kassistaan nipun valokuvia, jotka todistavat hänen olleen Morse-opas jo yli 20 vuotta. Yhdessä kuvassa hän poseeraa kirjailijan kanssa, toisessa näkyy näyttelijä John Thaw’n nimellä varustettu tuoli ja lähes kukkuroillaan oleva tuhkakuppi, kolmannessa hektinen kuvaustilanne, neljännessä ohjaaja assistentteineen, jne.

Suurta innostusta varjostaa vain yksi närkästyksen aihe: kuvausryhmät myllertävät kaiken uusiksi! Näin ei ole tehty ainoastaan Morse-dekkareiden ja niitä seuranneen Lewis-sarjan takia, vaan kaupungin tärkeät monumentit ja ympäristö saavat tv- ja filmiproduktioiden myötä aina hetkellisesti lisäsävyjä ja rekvisiittaa. ”Harry Potter -elokuvaan tänne tuotiin puutkin Lontoosta”, Eva Wagner puhisee, pakkaa valokuvat takaisin laukkuunsa ja lähtee kuljettamaan meitä kohti seuraavaa murhapaikkaa.

Kurkkua kuivaa: saisinko lasillisen ruutia?

Kävelykierroksen aikana tutustumme tietenkin myös komisario Morsen suosimiin pubeihin. Paljastuu, että ryhmäämme kuuluva hollantilainen pariskunta on asettunut varta vasten asumaan Randolph-hotelliin voidakseen nauttia päivittäin Morse-baarin antimista ja atmosfääristä.

Minä ihastun The Eagle and Child -pubiin, jota paikalliset kutsuvat nimellä the Bird and Baby. Fiktiivisten sankareiden lisäksi täällä ovat nauttineet olutta fantasiakirjallisuuden ikonit, the Inklings-ryhmän jäsenet, joihin kuuluivat mm. J.R.R. Tolkien, C.S. Lewis ja Owen Barfield. Kun kierroksen jälkeen palaan pubiin, tilaan lasillisen ruutia ja huokaisen: ihana päivä, huikea kaupunki, mahtavia tarinoita. Maljanne Morse, Lewis, Dexter ja Wagner!

Mainokset

Kirsi Piha pyysi tänään Lukupiiri-blogissaan vinkkejä suositeltavista kirjoista pitkiä jaksoja ulkomailla viettäneelle 35-vuotiaalle naiselle, joka haluaa perehtyä suomalaiseen kirjallisuuteen. Tavoitteena oli koota kymmenen klassikon (Piha on laittanut sanan lainausmerkkeihin) suosituslista. Helppo nakki, ajattelin aluksi, mutta tehtävä osoittautui yllättävän hankalaksi. Samaa tuntuvat ajatelleen muutkin. Mutta syntyihän se lista lopulta pienen väännön jälkeen. Mukana on Linnaa, Kallasta, Schildtiä, Krohnia… Ehdotukseni löytyy Lukupiirin kommenttilootasta.

Pieni on kaunista. Usein toistettu aforismi on hiipinyt ajatuksiini viime päivinä monta kertaa. Syynä on Maarit Verrosen uusin teos, maaliskuussa ilmestynyt Pieni kumikanoottikirja (Tammi), enkä nyt viittaa kirjan kokoon (125 x 170 mm). Sen päähenkilö, Hemmo, vie kirjailijaa hiljakseen kapeita vesiväyliä pitkin ja tarjoaa kiehtovia näkymiä, oivalluksia ja yllätyksiä, jotka Verronen kertoo tavalla, joka saa lukijan rakastumaan Vantaanjokeen, ja kyllä, haaveilemaan ikiomasta kumikanootista.

Maarit Verrosella on silmää ja taitoa kuvata ympäröivää luontoa ja siinä tapahtuvia muutoksia, mutta erityisesti pidän siitä, miten hän on ryydittänyt tekstinsä kiinnostavilla tiedonjyvillä. Kirjailija on nähnyt vaivaa kaivaessaan arkistoista ja (kirjaimellisesti!) yritysten nurkissa lojuvista pahvilaatikoista kuvia ja kirjoituksia, joiden avulla hän herättää lähiseudun historian eloon. Vanhan puurakenteisen muuntamon salaisuuden esiin perkaaminen lähentelee jo jännityskertomusta!

Oletko jo löytänyt sopivan lokeron?

Hauskojen ja jännien tarinoiden lisäksi Pieni kumikanoottikirja tarjoaa oivan paketin ekologia- ja ympäristötietoa sekä vinkkejä muista veneilyyn ja matkaajiin liittyvistä ajattelijoista ja teoksista. Olen jo merkinnyt lukulistalleni Jerome K. Jeromen vuonna 1889 ilmestyneen Kolme miestä veneessä. Kirja on tällä hetkellä loppuunmyyty, mutta onneksi meillä on Suomessa loistava kirjastolaitos.

Kuten hyvät kirjat aina, myös Verrosen teos sisältää perusteltua pohdintaa elämänmenosta ja olemisen tärkeistä pilareista. Hän muistuttaa Henry Thoreaun sanoista ja toivoo, että jokainen meistä tekisi voitavansa löytääksemme oman tiemme ja seurataksemme sitä. Hemmon kanssa veneilyä kirjailija luonnehtii kohtuulliseksi ja äärimmäisyyksiä karttavaksi. Siinä piilee tärkeä pala Verrosen omaa elämänfilosofiaa:

”Niksi on siinä, että löytää sopivan lokeron, jossa pärjää ja viihtyy ja jossa ei ole liikaa tungosta. Niksi on aina ollut siinä, siitä luonnonvalinnassa on kysymys. Ei siitä, että on suurin, vahvin ja paras nujertamaan muita.”

Otsikko on varastettu röyhkeästi Otava-konsernin lanseeraamalta kampanjalta, jolla pyritään muistuttamaan, miten nasta ja avartava harrastus lukeminen onkaan. Tekstityöläisenä tuskastelen usein, miten vähän jää aikaa leppoisiin lukuhetkiin – valtaosan lukuajasta kun ahmin työhöni liittyviä teoksia. Avartavaa sekin, tietenkin, mutta miten paljon mukavampaa onkaan lipua Maarit Verrosen matkassa kuin pohtia vaikkapa markkinoinnin kilpailukeinoja.

Työni ansiosta pääsen kuitenkin ajoittain nauttimaan kirjailijoiden puheesta ja ajatuksenjuoksusta. Tänään kuuntelin Leena Parkkista, jonka vinkkaamana merkitsin ostoslistalleni Katja Ketun tulevan romaanin Kätilö. Kirja ilmestyy vasta syyskuussa, mutta hyvää kannattaa odottaa; sen verran lupaavalta teoksesta lainattu katkelma kuulosti.

Samassa tilaisuudessa kohtasin myös Hanna Pudaksen, kotimaisen kirjallisuuden opiskelijan, jonka ansiokkaaseen, lukemisen iloa tiukkuvaan Kirjainten virrassa -blogiin aion sukeltaa seuraavaksi. Seuraa perässä!

Runeberg-palkinnon saanut kirjailija Tiina Raevaara pani vanhan bloginsa naftaliiniin ja aloitti uuden, kirjoittamisen iloa ja problematiikkaa monelta kantilta käsittelevän blogin. Alkumetrit ovat veriset, sillä Tiina on mukana Teoksen uudessa Verenhimo-antologiassa, joka sisältää suomalaisia vampyyritarinoita.

Mahtavaa, taas saa tuulettaa kaverin puolesta. Tekisi mieleni sanoa, että tiesin tämän – Tiina Raevaaran novellikokoelma En tunne sinua vierelläni (Teos, 2010) on saanut tänään Runeberg-kirjallisuuspalkinnon – mutta minulla ei valitettavasti ole sellaisia yliluonnollisia kykyjä saati tuntemuksia toisenlaisesta todellisuudesta kuin monilla Raevaaran tekstien henkilöillä. Mutta olen vilpittömän iloinen ja nostan aitoa kuohuvaa lahjakkaan kirjailijan kunniaksi. Onnea, Tiina!

Nyt vallitsee ulkona jo melkein pimeys, mutta pohjoismainen, epäröivä pimeys. Lumisade on lakannut, ja maastakin sulaa lumi kohta pois. Joku yksinäinen kulkija oikaisee puiston poikki. Ja minä ajattelen:

Näkyvä taideteos — sen elinaika, sen arvo — onkin ensi sijassa riippuvainen siitä, mikä taiteilija on syvimmältään, juuri siitä, mikä ei näy. Otetta kaihtava hänessä määrää näkyvän muodon, toisin ei voi olla. Tähän kynnykseen kompastuvat kaikki teoreettiset pohdiskelut, kaatuu ulkonaisten ehtojen logiikka. Olemme astuneet taideteoksen taakse kaikkein salaperäisimmille alueille. Sama salaisuus kohtaa meitä jokaisessa pienessä silmussa: sisäinen kasvuvoima, sisäinen elämä.

Ja taideteos — mitä muuta se on kuin synteesi, elämän ja muodon kiteytymä? Jos se jää pelkäksi muodoksi, jos se on pelkkää pintaa, väriä, rytmiä, tasapainoa, silloinhan se on kadottanut yhden ulottuvuuksistaan: elämän. Jos taas muotoon — kulloiseenkin raaka-aineeseen — suhtaudutaan huolimattomasti, syntyy hölynpölyä, joka on vailla ääntä ja vailla merkitystä.

Tito Colliander
Ihmisen ääni, WSOY 1985 (s. 164)