Arkisto kategorialle ‘Juttuarkisto’

Täydennän tänään blogini Juttuarkistoa huhtikuussa julkaistulla jutullani. Tapasin keväällä Tasavallan presidentti Tarja Halosen, joka antoi haastattelun Kotilääkäri-lehden ja Keskinäinen työeläkevakuutusyhtiö Varman teettämän Elinvoimatutkimuksen vuoksi. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin näkemään Presidentinlinnan sisältä päin (terveisiä vain Jaakolle, joka liikkuu siellä kuin kotonaan, kiitos Linnan itsenäisyyspäiväjuhlien :D ).

Haastattelussa Halonen pohtii odotusten luomia paineita, suomalaisten selviytymiskyvyn aineksia, elinikäisen oppimisen merkitystä, sukupolvien hiljaista tietoa sekä erilaisten ystävien roolia. Hänen mukaansa ihmissuhteissa ei saa koskaan sälyttää kaikkia toiveitaan yhden ihmisen varaan. Äidiltään Halonen kertoo oppineensa myös oikean tavan vastustaa vanhuuden yksinäisyyttä: nuoret ystävät pitävät virkeänä ja auttavat oppimaan uusia asioita.

Juttu löytyy —> täältä. Lukuiloa! Juttuarkistosta löytyy myös muita eri julkaisuissa ilmestyneitä juttujani.

Mainokset

Lempibloggaajieni joukkoon kivunnut Kirsi Haapala messuaa tänään liikakiloista ja ihmisten edesvastuuttomasta terveyskäyttäytymisestä. Köyhiä pulleroita hän syyttää selittelystä ja kehottaa sohvaperunoita suunnistamaan kuntopolulle ja sassiin! Haapala myös tuulettaa vahvasti Esko Ahon taannoiselle ehdotukselle, jonka mukaan jokaisen tulee maksaa itse elintapasairauksiensa kulut.

Räväkkä ja avoimesti provokatiivinen sanailu kuuluu terveyspoliisiksi julistautuneen kollegani tyylivalikoimaan, mutta tällä kertaa Haapala tekee toimittajille tyypillisen virheen ja katsoo asioita kovin kapeasta näkökulmasta.

”Lihavuus on monisyinen ongelma, eikä ylipainon ja erilaisten sairauksien syy–seuraus-suhteen määritteleminen sataprosenttisesti ole edes mahdollista”, sanoo Stakesin tutkimusprofessori Markku Pekurinen. Lainaus on peräisin kaksi vuotta sitten tekemästäni jutusta, jossa pyrin kartoittamaan suomalaisten ylipaino-ongelmia taloudellisten seikkojen valossa eli siis rahan näkökulmasta.

Mutta onko eettisesti oikein perustella kansalaisten painonpudotustalkoita taloudellisilla argumenteilla? Ohittaako raha jo ihmisarvon? Entä voisivatko suomalaisten ylipaino-ongelmat liittyä yhteiskunnassa lisääntyneisiin mielenterveysongelmiin tai olla heijastusta elämän merkityksen puuttumisesta? Pitäisikö kilojen sijaan puuttuakin yhteiskunnan rakenteisiin?

Lihominen ei ole aina itsestä kiinni, vaan ylipainon syntymiseen vaikuttavat myös yhteiskunnalliset ja ympäristötekijät. Tämä käy ilmi mm. Helsingin yliopiston kansanterveystieteen laitoksella toimivan Helsinki Health Study -ryhmän tutkimuksesta, jonka mukaan työväsymys, ylitöiden suuri määrä sekä vaikeudet työn ja perheen yhteensovittamisessa altistavat työntekijöitä lihomiselle.

Ylipainosta puhuminen on myös osa laajempaa keskustelua, joka liittyy ihmisen henkilökohtaisten ominaisuuksien arvottamiseen ja merkitykseen työelämässä ja yhteiskunnan täysivaltaisena kansalaisena. Suomessa on jo ennakkotapaus vakuutusyhtiöstä, joka eväsi syntymättömän lapsen lapsivakuutuksen. Perusteluna oli äidin painoindeksi.

Geeniteknologian kehittymisen myötä pelko kansalaisten epätasa-arvoisesta kohtelusta on kasvanut — ja syystä. Ylipainoon vaikuttaa myös perimä, ja siksi kysymys siitä, kenellä on oikeus hyödyntää geneettistä tietoa, on ensiarvoisen tärkeä. Kun luin teininä ensimmäisen kerran George Orwellin romaanin Vuonna 1984, sen piirtämät näkymät tuntuivat Suomen olosuhteissa kaukaisilta. Nyt en ole siitä enää niinkään varma. Näköpiirissä on rotunainen, korskea Suomi-neito, joka vaatii kansalaisiaan puntariin, ennen kuin reitti työpaikkahaastatteluun tai pankin ja vakuutusyhtiön palvelutiskille avautuu.

Olen lisännyt blogini yläpalkista löytyvään Juttuarkistoon lastussa mainitsemani jutun —> Painonsa arvoiset? Se kannattaa lukea. Lootasta löytyy myös muita aiemmin kirjoittamiani juttuja. Lukuiloa!

Kehotin elokuun lopulla väkeä suunnistamaan Suomen Valokuvataiteen museoon, jossa on esillä 19.9. asti valokuvaaja Pertti Nisosen ja tanssitaiteilija Katri Luukkosen vetämän Minun kuvani -ryhmän näyttely. Osa kuvista löytyy Nisosen omalta sivustolta, jota jäin itsekin katselemaan ihaillen. Ja kas, tuttuja tunnistaen.

Yksi heistä on kirjailija Michael Collins (People-sarja, 3. kuva vas.), joka on kuvattu talvisessa viimassa. Ihan heti ei tulisi mieleen, että kuva on otettu Helsingin Kaivopuistossa, ympäristö kun näyttäytyy niin arktisena. Kuva herätti, kuten valokuvat usein, muistojen kavalkadin, ja ongin tietokoneeni arkistoista esiin kirjailijasta tekemäni haastattelun.

Elämässä kohtaa harvoin supersankareita (tämä tietysti leikillisesti sanottuna), mutta Collinsin voisin laskea sellaiseksi. Vuonna 1999 hän voitti Himalajalla viisi päivää kestävän ultramaratonin (160 kilometriä) ennätysaikaan 15 tuntia 20 minuuttia. Muitakin staminaa ja sisua vaatineita saavutuksia löytyy, kuten hänen sivustonsa todistaa.

Kun Michael Collins vielä työskenteli ohjelmistosuunnittelijana Microsoftilla, hän nousi aamuneljältä, juoksi 24 kilometriä keskustaan ja aloitti 14-tuntisen työpäivänsä. Sitten hän juoksi takaisin kotiin, tarttui kynään ja ryhtyi kirjoittamaan. ”Jotta saisin aikaan muutakin kuin keskinkertaisuutta, minun on saavutettava tietty uupumuksen tila. Tiedän kokemuksesta, että äärimmäisissä olosuhteissa ihminen saa itsestään enemmän irti.”

Olen ennenkin pohtinut kirjailijoiden rituaaleja, joiden avulla he pyrkivät löytämään kirjoittamiselle alttiin mielentilan. Runoilija Johanna Venho sytyttää usein kynttilän. Claes Andersson saattaa lähteä kävely- tai pyöräilylenkille. Hänen mukaansa ruotsin kielessä on esiin juossuille ajatuksille oma sanontakin, framsprungna tankar. Ennen kuin sieppaan eteisestä sauvat ja suunnistan kuntopolulle, lisään vielä tuonne Juttuarkistoon Collinsista tekemäni jutun: Henkiin heräämisen ihme. Sen myötä hyvää viikonloppua itse kullekin säädylle!

Jatkan edellismerkintäni maailmassa eli suomalaisen oopperan liepeillä. Esa Ruuttusen ajatukset toivat mieleeni säveltäjä Aulis Sallisen, jonka teoksia arvon baritonimmekin on ollut tulkitsemassa. Huvittava yksityiskohta on se, että molemmat suhtautuivat muusikkouransa alkumetreillä hyvin ennakkoluuloisesti kyseiseen taidemuotoon. ”Huonosti puvustettuja konsertteja, joista pöllähtelee elitistinen pöly”, Sallinen tuhahteli vielä 1960-luvun alussa. Hän sanookin olevansa kouluesimerkki yhteiskunnan tuesta – oopperan vihaaja, josta tuli oopperan kirjoittaja.

Sallinen ei mielellään selittele teoksiaan, koska tekijöiden itsensä lyömistä etiketeistä tulee hänen mukaansa nopeasti ”totuuksia”, minkä Sallinen kokee vaarallisena. Sen sijaan mielipiteensä musiikkiin ja taiteeseen liittyvistä asioista hän ilmaisee voimakkaasti ja perustellusti. Kysymyksen taiteilijan vastuusta hän laventaa koskemaan kahta muuta ammattikuntaa: pappeja ja sotilaita.

Yhteiskunnassa on kolme ammattikuntaa, jotka jossakin mielessä ovat samanlaisia: papit, sotilaat ja taiteilijat. Ihanteellisimmassa tapauksessa he ovat kukin omalla alallaan itsenäisiä ja riippumattomia taloudellisista ja poliittisista intresseistä tai heidän pitäisi olla silloin, kun he toteuttavat tehtäväänsä. Kun ihminen on riippumaton taloudellisista ja poliittisista intresseistä, hän on jo aika vapaa.

Vaikka Sallinen suhtautuu epäillen taiteilijoiden mahdollisuuksiin vaikuttaa päivänpolitiikkaan – onko se tarpeellistakaan? – hänestä taiteilijoiden pitäisi toimia tietyllä moraalisella tasolla, koska ”kulttuuri on jokaisen kansakunnan muisti. Taiteella on taipumus säilyä.”

Olen lisännyt Sallisesta tekemäni haastattelun Yllätyslootaan. Jutun otsikko paljastaa säveltäjän kuuluvan ns. Topeliuksen koulukuntaan: ei päivää ilman piirtoa, kuten satusedän motto kuului. Lukuiloa!

Lisäys 27.7. klo 19
Lisäsin blogilistaani pari uutta tuttavuutta, Savisudin ja muodin metropoleissa työskentelevän Sokeria kans. Siitä päivitysmerkintä.

Blogistaniassa kiertää Kirjaston antitädin käynnistämä kirjastomuistoihin liittyvä haaste, johon haluan ehdottomasti osallistua. Koska olen jo aiemmin kertonut ensimmäisen lainastokorttini (niin sitä silloin kutsuttiin) synnyttämästä euforiasta, päätin palata muistoissani kolmen vuoden takaiseen juttukeikkaan.

Sain silloin tavata kolme hurmaavaa kirjastonhoitajaa, joiden työtä arvostan suuresti. Silti minulle oli yllätys nähdä, miten kiireistä ja vaativaa palapeliä kirjastonhoitajien työ nykyaikana on. Olen tässä blogissa ilmaissut selkeän kantani kirjastotätien ja -setien erityissuojelun suhteen, ja voi sitä vastarannan kiiskiä, joka erehtyy läsnäollessani ehdottamaan lähikirjastojen karsimista tai lainaustoiminnan muuttamista maksulliseksi. Tupakka-aski saa minun puolestani maksaa vaikka 20 euroa ja viinapullo satasen, mutta kirjastoilta ei pidä leikata varoja millään verukkeella.

Mutta takaisin kupletin juoneen: paitsi eri sukupolvia edustavien kirjastotätien arkeen ja aatoksiin sain tutustua myös kahteen itselleni uuteen aarreaittaan, Kiveriön piskuiseen kirjastoon Lahdessa sekä Ruissalon kirjastoon Haminassa.

Kolmas kohde, tänä vuonna 125 vuotta täyttävä Rikhardinkadun kirjasto Helsingissä, on yksi suosikkikirjastoistani ja perin tuttu. Kuten kirjastotätien konkari, nyt jo eläkkeelle siirtynyt Emmi Martin sanoo: ”Jos herkistää korvansa, voi kuulla historian siipien havinan. Se johtuu siitä, että näiden seinien sisällä ihmiset ovat yli sadan vuoden ajan rakastaneet tätä taloa ja näitä kirjoja; siitä rakkaudesta on jäänyt taloon oma tunnelmansa”.

Olen lisännyt kirjastonhoitajien työstä kertovan 3 x kirjastonhoitaja Matkaoppaina tiedon lähteille blogini Juttuarkistoon. Juttu on aiemmin julkaistu Kotiliesi-lehdessä.

Näyttelijän ihon alla

Posted: huhtikuu 17, 2007 in Juttuarkisto, Teatteri

”Mitä te teette päivisin?” on kysymys, johon moni näyttelijä on saanut uransa aikana vastata. Minua kysymys on aina ihmetyttänyt: kuvitteleeko joku todellakin, että esitykset syntyvät tyhjästä, ilman harjoittelua ja erilaisia kokeiluja? Vai olettaako kysyjä, että näytelmiin sisältyy jonkinlainen ohjaajan ohjekirja, jossa kerrotaan, miten lavastus, puvustus, valaistus, äänimaailma ja roolihenkilöt rakennetaan?

Kuten Taivaannapa-sivustollani olen kertonut, minusta on aina ollut kiehtovaa nähdä, miten taideteos syntyy. Olen työni varjolla saanut seurata monien teatteriesitysten valmistumista, ja joka kerta olen ihaillut sitä luovuuden ja mielikuvituksen määrää, joka harjoituksissa syntyy ja sykkii. Toki mukaan on mahtunut päiviä, jolloin ajatus ei ole lentänyt millin vertaa ja kaikki tekeminen on ollut jähmeää, mutta sellaistahan elämä välillä on.

Paitsi roolihenkilön luominen, myös siitä luopuminen on minusta kiinnostavaa. Unohtuvatko roolihenkilöt koskaan vai jäävätkö ne loppuiäksi näyttelijän ihon alle? Millaiset roolit ovat vaikeimmin jätettäviä, mitkä helppoja unohtaa? Entä millaisia jälkiä roolit jättävät näyttelijään?

Olen lisännyt Yllätyslootaan kaksi aiemmin julkaistua juttuani, joista ensimmäisessä – Kun rooli muuttuu lihaksi – näyttelijä Esko Salminen kertoo, miten hän valmistautui Macbethin rooliin. Toinen juttu – Irti! – käsittelee roolista luopumista. Siinä näyttelijät Petri Manninen, Jukka Leisti, Tuula Väänänen, Hannu Kivioja ja Tuija Vuolle kertovat omista kokemuksistaan.

Aikaa juttujen välillä on viisitoista vuotta, pienen elämän verran, mikä mielestäni sopii teemaan: syntymästä kuolemaan. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että vaikka Salminen puhuukin minä-muodossa, jutun tekotapa on ollut normaali eli haastattelin tekstiä varten myös muita tekijöitä, mm. ohjaaja Kalle Holmbergin ja nyt jo edesmenneen lavastajan Ensio Suomisen. Lukuiloa!

En ole ainoa, joka on seurannut Helsingin Sanomien Läskikapina-kampanjaa ja siihen liittyviä artikkeleita kulmakarvat koholla. Onko tarkoituksena jakaa terveystietoa kaikelle kansalle vai aiheuttaa ylipainoisille lisäpaineita ja pakottaa heidät takaisin mittojen mukaiseen ruotuun median valvoessa kilojen pudotusta?

Kuten sarjakuvapiirtäjä Ville Ranta (1.2. 2007) osoittaa, yhteiskunnassa vallalla oleva syyllistäminen ulottuu myös muihin ryhmiin, tupakoitsijoihin ja alkoholin käyttäjiin. Rannan puhekuplassa heittämä termi – kohtuullisuus – on kiinnostava, sillä se on veteen piirretty viiva. Kuka osaa määritellä kenenkin kohtuullisuuden?

Lihavuuden hoidon parissa yli 20 vuotta työskennellyt professori Pertti Mustajoki kertoo kirjassaan Paahtoleipäkatastrofi, miten eräs iltapäivälehden toimittaja lähestyi häntä, kun Martti Ahtisaari oli valittu presidentiksi. Toimittaja tahtoi asiantuntijan pohtivan, pystyisikö niin lihava henkilö hoitamaan täysipainoisesti presidentin tehtäviä. Kyseessä ei ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta, kun ylipainon oletetaan vähentävän työkykyä, jopa älykkyyttä.

Syrjiminen rodun, uskonnon tai poliittisen mielipiteen vuoksi on Suomessa kielletty, mutta lihavien ihmisten kohtelu halventavalla tavalla näyttäisi olevan sallittua. Lihavuus saattaa aiheuttaa ahdistusta myös siksi, että yhä useammin julkisessa keskustelussa nousevat esiin ne puheenvuorot, joissa korostetaan ylipainon aiheuttavan yhteiskunnalle, eritoten terveydenhuollolle, huomattavia kustannuksia.

Mutta onko eettisesti oikein perustella kansalaisten painonpudotustalkoita taloudellisilla argumenteilla? Ohittaako raha jo ihmisarvon? Entä voisivatko suomalaisten ylipaino-ongelmat liittyä lisääntyneisiin mielenterveysongelmiin tai olla heijastusta joko työelämään liittyvistä paineista ja arvaamattomuudesta tai elämän merkityksen puuttumisesta? Pitäisikö kilojen sijaan puuttua yhteiskunnan rakenteisiin?

Haastattelin mediapsykologi Anu Mustosta paino-ongelmiin liittyvistä asenteista ja ennakkoluuloista nyt jo manalle menneeseen Painonvartijat-lehteen (edit: kustantaja vaihtui). Hänen mukaansa lihavuudesta on julkisuudessa tehty negatiivinen ilmiö, jota tulee hävetä. Yhtä yksipuolisesti lihavia kohdellaan mainoksissa, joissa heidät esitetään huumorin näkökulmasta, muka hassunhauskoina yksilöinä, joita ei tarvitse ottaa vakavasti.

Mustonen ei ollut ainoa, jota lihavat syyllistävä mediavouhotus kiukutti. Myös Kuopion hiippakunnan piispa Wille Riekkinen, Turun yliopiston kulttuurihistorian dosentti Marjo Kaartinen sekä laihduttajien omaelämäkerrallisia kertomuksia tutkinut folkloristi Helga Tahvanainen peräänkuuluttivat nykyistä laajempaa ja inhimillisempää näkökulmaa. Vaikka nostan nyt kissan häntää itse, kehotan lukemaan Yllätyslootaan lisäämäni jutun Armollisuuden vaikea taito. Olkoon se vastarannan kiiskin kommentti valtakunnan päälehden kampanjalle.

Lisäys klo 14.45

Median roolia ylipainoisten leimaajana pohditaan myös Moraalinen paniikki -jutussa, joka löytyy Taivaannapa-sivustoltani. Juttu on kokonaisuudessaan PDF-muodossa, ja linkki siihen sijaitsee sivun vasemmassa ylälaidassa.