Ovi painuu kiinni, juhlat päättyy

Posted: tammikuu 30, 2011 in ♪♫ Sunnuntaiklassikko ♪♫, Musiikki
Avainsanat:, , , ,

Yritin muistella, missä ja kenen toimesta kuulin ensimmäisen kerran Roxy Musicin tuotantoa. Tilanne ja tarkka ajankohta jäivät ankarasta mietiskelystä huolimatta hämärän peittoon, mutta kappaleen muistan selvästi – Do the Strand. Minulle on usein käynyt niin, että yksi biisi on herättänyt uteliaisuuteni ja pakottanut liikkeelle, toisin sanoen ottamaan selvää, millainen bändi kyseistä musiikkia tekee ja löytyisikö sylttytehtaalta lisää samanlaista mannaa. Nykyään tiedon etsiminen on huomattavasti helpompaa – kiitos Google! – kuin esimerkiksi 1970-luvulla, jolloin kirjastojen lehti- ja levyvalikoimat olivat nykyistä suppeampia ja auttamatta ajastaan jäljessä – ainakin synnyinkaupungissani Tampereella.

YouTubesta poimimani videon alussa The Old Grey Whistle Test -ohjelman musiikkitoimittajana työskennellyt Richard Williams kertoo, miten Roxy Music poikkesi ohjelmassa esitellyistä bändeistä sekä musiikiltaan että ulkonäöltään. Omintakeista soundia loivat niin puhallinsoittimet – saksofonia soittaa Andy Mackay – kuin syntetisaattoritkin, joiden äärellä taituroi Brian Eno. Hän jätti bändin vuonna 1973, mutta vielä tällä videolla katolisen perheen kasvatti Brian Peter George St. John le Baptiste de la Salle Eno jammailee komeasti, vaikka näyttääkin totta puhuen enemmän The Rocky Horror Picture Show -elokuvan Riff Raffilta kuin elegantilta taiderockin edustajalta.

Hyvin rullaa New Yorkissa ja discossa

Roxy Musicin jäsenten ulkonäkö tuli itselleni tutuksi vasta myöhemmin, minuun tehosi eniten kuulemani biisin hypnoottinen ote ja bändin perustajan Bryan Ferryn ääni. Hänen eläytyvä laulutapansa muistuttaa näyttelijöiden ilmaisua, ajoittain jopa runonlausuntaa. Hyvä esimerkki on liveversio Amazonasta, joka on peräisin bändin kolmannelta levyltä Stranded. New Yorkissa marraskuussa 1975 taltioitu The Thrill of It All osoittaa, ettei Roxy Music ollut suinkaan pelkkä Ferryn taustapumppu saati studioihme, vaan soittajien meno oli aidosti jykevää ja rullasi väkevästi myös livenä.

Lopullisesti Roxy Music ja Bryan Ferry niittasivat itsensä lempimusiikkini kesto-osastoon vuonna 1976, jolloin ilmestyi Ferryn kolmas sooloalbumi. Nyt täytyy muistaa, että tuolloin elettiin kuumaa discokautta, ja minähän olin syntynyt kenguruksi. Levyn nimibiisi, Wilbert Harrisonin säveltämä Let’s Stick Together, sai minut oitis tanssilattialle. (Niin kävi myös eilen, kun keräilin tämän merkinnän biisejä verkosta. Tarvittiin vain pari biittiä, ja koreografia syntyi kuin itsestään olohuoneen lattialla. Heh.) Videolla on tarjolla silmänruokaa myös blogini mieslukijoille, sillä estradille keinuu Bryan Ferryn entinen tyttöystävä, sittemmin Mick Jaggerin kyytiin hypännyt supermalli Jerry Hall.

Eleganssia, kauniita balladeja ja muistoja

Vauhdikkaiden kappaleiden vastapainoksi Bryan Ferry on uransa aikana sekä tehnyt itse että tulkinnut muiden artistien balladeja ja melankolisia rakkauslauluja. Yksi kauneimmista on mielestäni tämä Gerry Goffinin ja Carole Kingin yhteistyönä tekemä Will You Love Me Tomorrow. Videon kommenteissa todetaan osuvasti, että Ferry voisi laulaa vaikka hammastikusta, ja silti hän saisi laulun kuulostamaan kuolettavan seksikkäältä.

Roxy Musicin ehkä tunnetuimpaan albumiin, Avaloniin, liittyy tosi mukavia muistoja. 1980-luvun alussa, jolloin opiskelin Tampereen yliopistossa, tapasin ala- tai yläkuppilassa kolme skottipoikaa, jotka toivoivat vinkkejä edullisista majapaikoista. Euroopassa interrailanneena tiesin varsin hyvin, miten asuminen haukkasi matkabudjetista leijonaosan, ja luovutin olohuoneeni trion käyttöön.

Pojat ilmaisivat kiitollisuutensa hauskalla tavalla. Kun olin saattanut kolmikon visiitin päätyttyä rautatieasemalle ja palasin kotiini, löysin vessanpytyn kannen päältä juuri ilmestyneen Avalon-levyn sekä skottilaista laatuviskiä, Glenfiddich-pullon. Levy on yhä tallella, viskipullo ei. :)

Viimeiseksi soikoot albumin nimibiisi sekä Bryan Ferryn suosituin listahitti Slave to Love, jonka Ferry julkaisi vuonna 1985. Tunnelmallinen, elegantti esitys on vuodelta 2004, ja Ferry esittää biisit encorena Montreauxissa pitämänsä konsertin päätteeksi. Avalon on muuten yksi harvoista Roxy Musicin lauluista, jotka on levytetty myös suomeksi. Sen lauloi Harri Marstio ja sanoituksesta vastasi Jukka Itkonen. Blogimerkintäni otsikko on peräisin laulun suomennoksesta. Haluan nostaa esiin myös toisen coverin, Norah Jonesin tulkinnan Avalon-levyn aloitusraidasta ja suosikkikappaleestani More Than This. Ei paha.

Lisää musiikillisia muistoja tai muuten vain mainioita valintoja löytyy Sunday Classic 2011 -listalta.

kommenttia
  1. Ari kirjoitti:

    Bryan Ferry ja Roxy music ei ole oikein koskaan iskeneet musiikkitajuntaani sellaisella tavalla että siitä olisi jäänyt pysyviä muistoja vaikka ammattitaitoista musiikkia tekevätkin.

    • Viides rooli kirjoitti:

      Myös omassa kaveripiirissäni on niitä, jotka ovat äimistelleet Roxy Music -intoiluani, koska heitä bändin tuotanto ei puhuttele millään tavalla. Vanha sanonta – yksi pitää tyttärestä, toinen äidistä – pätee musiikkiinkin.

  2. lepis kirjoitti:

    Roxy Music on! Jännittävän monitasoinen bändi ja Ferryn ääni on yhtä suklaata. Jes!

  3. Hirlii kirjoitti:

    Jeh. Sopi yömusaksikin, etenkin tuo vika biisi.

    Tarinasi oli kiintoisa ja lystikäskin, mutta jotenkin noinhan se kulkee, musarakkaudetkin että niitä ihmettelee sitten vuosien päästä, jopa itsekin. Bryan Ferryllä ei ole lainkaan hassumpi ääni, ja täytyy nyt nostaa muutenkin tassut pystyyn etten tunne Roxyn musiikkia oikeastaan kovinkaan paljon.

  4. Viides rooli kirjoitti:

    Bryan Ferry on soololevyillään tulkinnut paljon tunnelmallisia kappaleita, jotka sopivat hyvin yömusiikiksi.

    Sunnuntaiklassikko-sarja on antanut mainion syyn pohdiskella, milloin ja miksi musarakkaus syntyi. Seuraavaa kertaa, Grande Finalea, varten täytyy miettiä jokin erityinen tapahtuma.

  5. Tuima kirjoitti:

    Roxy Music ja Bryan Ferry eivät ole koskaan innostanut, ei nytkään, vaikka Brian Enosta on sittemmin tullutkin yksi suosikeistani (en kyllä olisi kauan sitten uskonut, kun miehen asutyyli herätti RM:n aikana minussa suusrta hipeyttä ja hämmennystä. en olisi uskonut mihin musiikillisiin urotöihin mies vielä kykenisikään ja siksi kommentin lopussa on sinulle kappale :) ). Bryan Ferryn evergreen-levyä As Time Goes By on tullut veivattua paljon – sillä levyllä Ferry on minusta parhaimmillaan. Näistä valinnoistasi miellytti eniten Norah Jones.

    • Viides rooli kirjoitti:

      Kiitos videosta, Brian Eno on kiistatta multilahjakkuus. Sääli, että hänen ja Ferryn tiet erosivat, mutta bändi ei kaiketi kestänyt kahta niin persoonallista miestä.

      Ounastelin, että pitäisit Avalon-levystä. Se ansaitsee klassikon määritelmän ja omassa musiikkihyllyssäni pysyvän sijan – mutta myönnän, että hyvien muistojen ansiosta albumi on saanut silmissäni erityisen hohteen. ;)

      • Tuima kirjoitti:

        Jos reippaat skottipojat olisivat jättäneet minun vessanpönttöni kannelle Avalonin kera viskipullon, niin ehkä minäkin levystä pitäisin :). No, voin etsiä sitä vaikkapa Spotifysta, ehkä sille voisi antaa mahdollisuuden…

      • Viides rooli kirjoitti:

        Mikä lahja Spotify onkaan! Mainitsinkin jo suosikkini Avalonilta (nimibiisi ja More Than This), niiden lisäksi minua on aina kiehtonut myös The Main Thing -kappaleen erikoinen äänimaailma.

  6. Tuima kirjoitti:

    Spotifyssa istahdinkin Dylanesquen ääreen, onpa mainio levy ja ison Bobin musiikin ääressä kuuntelenkin Ferrya sujuvasti, aivan mainioita tulkintoja.

    • Viides rooli kirjoitti:

      Onkin aikaa siitä, kun viimeksi kuuntelin Dylanesqueta. Mutta kommenttisi toimi koukkuna ja laitoin levyn soimaan. Olen samaa mieltä kanssasi: hyvin tulkitsee Bryan-boy Amerikan legendan lauluja.