Pitääkö kodin olla kuin linna?

Posted: tammikuu 7, 2011 in Arjen ilot, Mietteitä
Avainsanat:,

Vietin pari päivää ystäväperheen hellässä huomassa. Heidän kotiinsa menen aina mielelläni. Vierailut ovat lokoisia ja mutkattomia, sillä olemme tunteneet k-a-u-a-n. Tiedän olevani tervetullut; kuin perheenjäsen, vaikka suonissani virtaakin vierasta verta.

Puhuimme päivien aikana paljon tilasta ja tavarasta. Yhteisessä lähi- ja ystäväpiirissämme on monta, jotka ovat vastikään muuttaneet tai remontoineet kotiaan. Itsekin vaihdoin taannoin paikkakuntaa, ja osa kesästä kului loputtomalta tuntuvan pakkaamisen merkeissä. Esineet, mööpelit ja tarvekalut joutuivat tarkkaan syyniin — osan kierrätin, osan myin, osaa puolustin henkeen ja vereen: tästä en luovu! Sama show on nyt käynnissä myös vanhan kummitätini huushollissa.

Montako neliötä ihminen tarvitsee?

Muuttaminen olisi suhteellisen helppoa, jos uusi koti olisi mittasuhteiltaan entisen kaltainen. Ongelmia syntyy, kun uusi koti on tilavuudeltaan pienempi tai huoneiden muoto ja määrä ovat erilaiset. Mielikuvitusta tarvitaan myös silloin, kun kodin vaihtamisen syynä on hynttyiden yhteenlyöminen, jolloin samat neliöt on jaettava toisen/muiden kanssa.

Miten monta neliötä ihminen oikeastaan tarvitsee? Entä pariskunta? Pieni perhe? Iso perhe? En tahdo asua ahtaasti, mutten myöskään viihtyisi ylisuuressa talossa, tällaisessa modernissa linnassa, jota toimittajat luonnehtivat aina sanalla hulppea.

Kotiin ei kannata jämähtää

Sama aihe mietitytti vielä kotimatkallakin, kun nappasin linja-autossa tarjolla olleista lehdistä uusimman Divaanin (nro 1/2011) selailtavakseni. Toimittaja Leena Lukkari oli haastatellut Jyrki Kiiskistä Elämäni kodit -sarjaan. Ja näin puhui kahden lapsen isä, runoilija vaaran rinteellä:

”Kun ihmisillä on hyvä olla toistensa kanssa, voi olla vain eduksi asua tiiviisti. Eikä kotiin kannata jämähtää. Koti on turvasatama, ja elämä on tuolla ulkona. Asumisessa on pitkälti kyse onnellisuuden kuvista ihmisen päässä, eivätkä ne aina ole totta. Joku viisas onkin sanonut, että kiveen on turha rakastua.”

kommenttia
  1. susupetal kirjoitti:

    Minua on ihmetyttänyt se, että ihmiset rakentavat kotiaan, ostavat sinne kaikkea ihanaa, tekevät oman näköistään pesää. Ja sitten ihmiset työskentelevät, tekevät pitkiä päiviä, harrastavat, kuskaavat lapsia harrastuksiin jne, eivätkä ehdi käydä kotona kuin nukkumassa.
    Lauantaina lähdetään shoppailemaan lisää ihanuuksia kotiin ja nykyään se on mahdollista myös sunnuntaisin.

    Sitten tulee kesäloma ja samat ihmiset lentävät ulkomaille, karvaanaavat, mökkeilevät tms. Juhlapyhinä ihmiset matkustavat sukulaisten luo.

    Missä välissä kodin ihanuudesta ehtii nauttia?

    Hmm, taisi mennä vähän asian vierestä. Minun mielestäni kotini on linnani. Sinne voi jämähtää, mutta sen voi myös hylätä, pitää sitä vain nukkumpaikkana, eikä se mielestäni tee hyvää ihmiselle. Ihminen tarvitsee turvapaikan kiireen ja hälyn keskellä. Rauhan.

  2. Hirlii kirjoitti:

    Linnaanko? Apua! Eksyisin sinne.

    Mutta täytyy tunnustaa, ostan joskus sisustuslehtiä kuten naistenlehtiäkin ja luen niitä ihan huvitusmielessä. Ikean kuvastoakin saatan lukea, huvitusmielessä, enkä siis siksi, että ryntäisin hetioitis sisustusliikkeeseen vaan siksi, että se on rentouttavaa ajanvietettä, vähän kuin sanaristikot tai pasianssin pelaaminen.

    Huonekaluistani 95% on vanhoja, perintökaluja tai muuten kierrätettyä tavaraa, että siitä päätellen en ole juurikaan käyttänyt aikaani sisustusasioihin, vaikka eräässä mielessä kyllä olen. Olen kunnostanut vanhoja huonekaluja.

    Mutta siis kysymykseesi, miten paljon neliöitä ihminen tarvitsee?
    Kelan mukaan asuinneliöitä saisi olla yhdellä hlöllä 37 neliötä ja kahdella 57 ja kolmella 77 … jne. En ole koskaan asunut tasan 37 neliön asunnossa, mutta 45 – 65 neliön asunnoissa kylläkin.

    Mieluummin kaksiossa kuin yksiössä ja mieluummin kaupungissa tai sen laitamilla kuin maaseudulla, mieluummin merenrantakaupungissa kuin sisämaassa, mieluummin etelä-suomessa kuin muualla, mieluummin lähellä kirjastoa, ruokakauppaa ja muita tarpeellisia palveluita kuin satojen kilsojen päässä niistä.

    Ennen neliöitä tulee siis monta muuta seikkaa, jotka ovat asuinneliöitä tärkeämpiä. Koti on tärkeä asia, mutta yhtä tärkeä (ellei tärkeämpi) on se missä se sijaitsee, ja myös mimmoset naapurit on (tällä hetkellä aivan ekstra-erinomaiset).

  3. lepis kirjoitti:

    Perusasumiseen ei oikeastaan kovin montaa neliötä tarvita, silti tilaa pitää olla kääntyä ympäri. Kunhan on sitä kaappitilaa riittävästi. No, mitä vähemmän neliöitä, sitä vähemmän siivoamista.

    Ihania paikkoja tuollaiset ystäväkylät :)

  4. Viides rooli kirjoitti:

    Moi SusuPetal, Hirlii ja Lepis! Taisin ilmaista itseäni puutteellisesti tai toisaalta turhan kärkevästi. Tarkoitin kyllä mitä kirjoitin.

    Tunnustaudun SusuPetalin luonnehtimaksi pesänrakentajaksi. Myös minulla on monia, kaukomailtakin asti raahaamiani tavaroita, joista tykkään ihan mahdottomasti ja jotka tekevät asunnostani itseni näköisen kodin. Mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä selvemmin tajuan, että kyse on vain esineistä. Olin totta puhuen yllättynyt, miten helppoa minun oli tämän viimeisimmän muuttoni yhteydessä luopua tavarasta.

    Linna-sanalla viittasin tällä kertaa megakokoisiin asuntoihin ja taloihin, joita havitellaan ja hankitaan yhä useammin. Siitä puhuin myös ystäväni kanssa. Tuttavapiiriimme kuuluu sekä niitä, jotka ovat elämäntilanteen muuttumisen myötä vaihtaneet liian suureksi käyneen asunnon pienempään, että sellaisia, jotka ovat rakennuttaneet järjettömän kokoisen talon.

    Älkää ymmärtäkö väärin: en haikaile menneisyyteen, jolloin pienessä hellahuoneessa eli suuri perhe. En vain tajua Lapillin kaltaisia linnoja. Suunnistustaitonikin ovat sen verran huonot, että minähän eksyisin tuollaisessa talossa jo matkalla makuuhuoneesta keittiöön.

    Lapillin sisustuskaan (Espoon kivitalon sisustuksesta puhumattakaan) ei synnytä mielikuvaa viihtyisästä kodista, vaan lopputuloksena on ennemminkin elokuvamainen lavastus. Sitä jaksan sisustuslehdissäkin ihmetellä: niissä ei ole elämisen makua. Tosin uusimmassa Divaanissa poikkeus vahvistaa säännön. Lehdessä esitellään näyttelijä Ona Kamun ja hänen perheensä koti. Paikka on kuin unelma, Suomenlinna, mutta seinien sisällä eletään oikeaa, reipasta ja värikästä elämää. Lähes kaikki mööpelit ovat perittyjä, lainattuja, isän rakentamia tai kirppareilta hankittuja. Se näkyy kuvistakin.

    Olet oikeassa, Hirlii. Asuinneliöitä tärkeämpää on sijainti. En myöskään tahdo katsella ikkunastani suoraan toisten asuntoihin ja vice versa. Olen ollut maisemien suhteen onnekas, sillä aina on ollut tarjolla laajempi perspektiivi. :)

    Samaa mieltä, Lepis: ihana paikka! Olen tehnyt elämässäni monta asiaa väärin, mutta jotain sentään oikeinkin, kun minua on siunattu tuollaisella ystäväperheellä. :)